Camille Brumontin upouusi Auto-Ca-fé ei ole kodinkone sanan tavanomaisessa merkityksessä. Tämä automaattisesti sokeria ja kermaa lisäävä laite on romaani, jonka päähenkilön, suomalais-sveitsiläisen arkeologin, Ilarion, kohtaamat tapahtumat muistuttavat hämmästyttävästi kirjoittajan omaakin elämää.
Tiesittekö muuten, että Brumontin sukujuuret ovat suomalaisessa maaperässä, ja hän taitaa mainiosti suomen kielen vaikka onkin tehnyt elämäntyönsä muualla. Osittain tämä kielellinen liukkaus kasvaa siinä määrin sulavaksi, että vertailukohtaa voi etsiä jostain Oscar Wilden Telenystä tai Jean Genet'n Ruusun ihmeestä.
Myös arkeologi Ilariuksen elämää luonnehtii merkillisyys ja ihme. Kreikkalaisten muinaislöytöjen keskellä alkavat kuitenkin aivan toisenlaiset kaivaus- ja poraustyöt. En nyt viitsi kirjoittaa tähän, mistä kaikesta on kyse, teoksen lukija toimikoon omana tuomarinaan, mutta melkein kaikkia tapahtumia leimaa, tietysti, mitä vulgaarein seksuaalisuus.
Brumontille voidaan esittää sama kysymys kuin Pasolinille: eikö hänen omintakeisuutensa voinut olla kunnollista, kulttuurikanahenkistä ja kukoistavaa? Normaalielämässä Brumonti sovittaa brutalisminsa dandymäisellä puhe- ja pukeutumistyylillä, mutta hänen filosofiansa ei näytä eikä haise samalle kuin Jorma Uotinen, Jean-Paul Gaultier tai Calvin Klein. Siksikö, ettei se olisi pinnallista? Luultavasti.
Vaikka Auto-Ca-fé palvoo maailmallisuutta ja on sikäli täysin immanentti ja materialistinen, viittaavat kaikki tapahtumat oudolla tavalla transsendenssiin. Ymmärrän tämän niin, että merkityksellisyyden elämys on mahdollinen vain immanenssin ja transsendenssin kenties näennäisen mutta sovittamattoman jännitteen kautta. Siksi myös poissaolevalle transsendenssille lohkeaa lopulta tärkeä osa. Teoksen rakastelunäytökset ovat asetelmallisia, esineenomaisia ja kaikista merkityksistä tyhjiä mutta sellaisina imukykyisiä.
Ilarion alkuvoimaisesta seksuaalisuudesta purskahtekeva rivous representoi relativoitunutta nykyfilosofiaa. Ilarion ja hänen ystäviensä aatteellista kädenvääntöä hallitsee nietzscheläinen anomia. Ilarion kannalta ihminen ei onnistu eikä epäonnistu, koska Hyvää, Kaunista, Totta ja Oikeaa ei Ilarion mukaan muka ole. Koko merkityksellinen suhteisto käpertyy absoluuttisista vertailukohdista tyhjentyneen Olemisen ympärille. On väärin puhua edes salaisuudesta: se sisältää toivon mahdollisuuden. Tuloksena on desperatiivinen lohduttomuus, johon liittyy dekadentti kauneus.
Tämän olemme nähneet kovin usein, liian usein. Yhä se voi olla esteettisesti vaikuttavaa, mutta onko Ilario millään tavoin oikeassa? Jos filosofian tuloksena on destruktio ja nihilismi, ei elämässä voi suunnistaa mihinkään, ja kaikkialla uhkaa äärettömyys ja puute.
Yksinäisyyden kannalta on eläminen yhdentekevää niin kuin kuoleminenkin. Toiseus antaa ruumiille ja sielulle avaramman lähtökohdan, mutta toiseuden jumalallistamista itsekin tutkineena voin vähäisesti viisastuneena sanoa, ettei transsendenssi tyhjene toiseuteen, eikä toiseus riitä täyttämään transsendenssin vaikeasti paikattavaa merkitystä. Meidänkin filosofisia laitumiamme lannoittava hällävälismi ei olekaan Ilariolle filosofian lopputulos vaan jonkin rehevämmän ja täyteläisemmän alku, kuten Brumonti myöhemmin osoittaa.
Jos kaivausten edetessä ei päädyttäisi islamin platonismiin, voisi luulla, että Ihme-Ilariomme harrastaa mustaa magiaa. Hieman kliseenomaisen zarathustramaisesti Ilario lunastaa kristinuskolta niiden demonit ja Jumalan löytäen filosofisen yhteisön, rakkauden ja olevaisen kaikkivaltiaan ykseyden.
Materialismi olikin provokaatio. Luulen kuitenkin, ettei kyseessä ole muuta kuin mystinen "elävä yhteys Jumalaan", ja Ilario paljastuu keskiaikaiseksi salauskovaiseksi. Lopussa tämä cherubische Wundermann kohoaa kesämökkinsä katolta kirkkaalle taivaalle oppilasparven kummastellessa näkyä.
Hallusinaatioista puheen ollen teosta rasittaa muutama ongelma, joiden johdosta Khomeinikin kasvaa koiranputkea. Teoksessa poltetaan kohtuuttomasti pilveä, khatia ja muita laimeita rehuvalmisteita. Terveisiä vain Ginsbergille ja Kerouackille, mutta tämä beat-kulttuurin uudelleen popularisoitu jälkisäväri lähentelee kliseenomaisuutta tarjoten selitystä ilmestykselle, joka ei enää olekaan ihme.
Runsas matkustaminen on transsendentaalisuuden kantaja, mutta teoksessa reissataan liikaa, ilman tarkoitusta ja pintaliidonomaisesti niin, että arkeologiset jäljet uhkaavat peittyä paikkakuntien sanamereen: Kreikasta Firenzeen, Firenzestä Algeriin, Pariisiin, Teheraniin jne. jne.
Kun laiva on lastattu markiiseilla, herttuattarilla ja itsellään Jacqueline Kennedy-Onassiksella, on tämän absolutely fabulous -sokeroinnin seurauksena snobismin leima. Happening-kalenteria väärin vilkaisseena olen kyllä itsekin joutunut keskelle glamour-partya käydessäni Club DTM:ssä, mutta 179 sivua Dana Internationalia on sentään liikaa.
Toisaalta, vaikka ette usko, voin todistaa, että kirjan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi tosia. Ilman pateettisuuden häivää voin todeta Brumontin lahjoittaneen nykyfilosofiallemme mitä säkenöivimmän spektroliitin. Mutta mistä löytyisi tapahtumiin sopiva elämä?
Jukka Hankamäki
