Pekka Visuri on antanut strategian oppikirjalleen nimen Turvallisuuspolitiikka ja strategia. Nimeksi se on selkeä, joskin tylyssä toteavuudessaan jopa tappavan tyhjentävä. Se antaa lupauksen kahden merkittävän sotataitoa ja politiikkaa jäsentävän käsitteen yhteisestä analyysista. Se haastaa tekijän ja lukijan pohtimaan, mitä tekemistä turvallisuuspolitiikalla ja strategialla on toistensa kanssa tai mitä ei.
Maanpuolustuskorkeakoulun dosentin, yleisesikuntaupseeri (evp.) Visurin tarkoituksena on ollut esittää mahdollisimman tasapainoinen ja kattava kokonaisnäkemys strategian teoriaan ja sen käytäntöön soveltamiseen. Oppikirjan tavoite on kunnianhimoinen. Ja merkittäväksi sen tekee jo pelkästään tieto siitä, että alan edellinen kokonaisvaltaisuuteen pyrkinyt suomalainen teos, Kullervo Killisen Kansainvälinen politiikka III, on jo 40 vuotta vanha.
Suomalaisten kadettien sotataidon kohottamiseksi kirjoittamassaan oppikirjassa Visuri käy läpi varsin laajasti strategian poliittisten ja käytännöllisten ratkaisujen kansainvälistä historiaa. Suomalaisen osuuden vahvuus selittynee oppikirjan kansallisella tehtävällä, ei suomalaistaitojen maailmanmittaisella erinomaisuudella.
Strategian teorialle ja tutkimukselle uhratut parikymmentä sivua jäävät 500-sivuisessa kirjassa historiakatsauksen ja mittavaksi paisuvan strategian kaikkivoipaisen praktisen ulottuvuuden pohtimisen varjoon. Visuri lähestyy strategiaa yksinkertaistetusta aatehistoriallisesta näkökulmasta. Strategian hän näkee ylivertaisena maailman jäsentämisen ja siihen osallistumisen tapana. Hän vieroksuu selvästi angloamerikkalaista "teoretisointia" strategioista.
Visurin strategiapohdinnan maailmankatsomuksellista perustaa voisi sanoa modernistiseksi ihmiskäsitykseksi, jolle ovat tässäkin tapauksessa leimallisia "objektiiviset faktat", analyyttinen logiikka ja työnjakoon (lue: strategikot, sotilaat ja muut) perustuva erityisosaaminen. Niiden avulla hengen ja materian ilmentymisen sirpaleisuudesta ja kaoottisuudesta on löydettävissä ymmärrettävä näkemys kokonaisuudesta ja siinä toimimisen tarkoituksesta ja mahdollisuuksista. Visuri esittää tämän kaiken juurevan selkeästi ikään kuin tukkimiehen kirjanpidon avulla, jotta sen jokamies ymmärtäisi. Ja tällöinhän strategioita perustoineen ei ole kuin yksi niitä järkeviä.
Käsitehistoriallisesti "strategia" on Visurille kokonaisvaltaista sotataitoa erotukseksi "taktiikasta", joka on taistelutaitoa. Käsityksensä hän perustaa suuresti arvostamaansa Carl von Clausewitziin (17801831). Vastaavasti "turvallisuuspolitiikka" on Visurilla valtioiden ja niiden liittoutumien sotilaallista toimintaa ohjaavaa politiikkaa, jolla reagoidaan ja varaudutaan pääasiassa sotilaallisiin uhkiin.
Otsikon lupaama kahden eri käsitteen rinnakkainen esittely typistyy varsin selkeästi strategian turvallisuuspolitiikasta ottamaan selätykseen. Strategia on peruskäsite, kovaa ydintä oleva oppi loogisesta, tehokkaasta ja järkevästä toiminnasta menestyjien maailmassa, jossa vain kokoavaksi toimintanimikkeeksi typistyvä "turvallisuuspolitiikka" joutuu turvautumaan strategian ylivertaiseen perustavuuteen. Strategia on siis turvallisuuspoliittinen oppi, jota sovelletaan politiikkaan, talouteen ja sotilastoimiin.
Strategian opissa näyttää Visurin mukaan olevan jotain ylihistoriallista ja muuttumatonta tosiolevaista. Vuosituhantista oppia politiikan ja sodankäynnin periaatteiden pysyvyydestä hän perustelee darwinistisella väittämällä, "ettei ihmisten käyttäytyminen vaaran uhatessa poikkea paljoakaan siitä, miten varhaiset esi-isät varmistivat hyvinvointinsa ja elämisensä jatkuvuuden" (s. 10). Tällaisissa ajallisissa mittakaavoissa liikuttaessa joku kylmän sodan loppuminen on vain perspektiiviharha.
Kaikkiaan väkivallan logiikkaan ja sen institutionalisoidun sovellutuksen, sodankäynnin, pakottavaan välineellisyyteen perustuva oppi näyttäisi muodostavan kaiken organisoidun poliittisen toiminnan perustan. Väkivallankäytön (tavoite-)rationaalisen optimoinnin periaatteet nousevat siten valtiollisessa toiminnassa poliittiseksi kyvyksi. Näin ollen taitava politiikka, erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikka, näyttäisi olevan jo "sodankäyntiä" ennen varsinaista sotaa ja "avoin sota" pahimmillaan vain sotaisan politiikan hallitsematon ja vähemmän järkevä välivaihe kuten Visuri toisaalta tahattoman itseironisesti toteaa.
Näinkö siis sota olisi "politiikan jatkamista toisin keinoin", kuten Clausewitz on kirjoittanut?
Visuri on clausewitzinsä hyvin lukenut ja hän on aiemminkin esiintynyt oppi-isänsä puolustajana väärinymmärtäjiä ja yksinkertaistajia vastaan. Hänen mukaansa yllä esitettyä lyhyttä väittämää enempää ei monikaan Clausewitziä tunne.
Visuri esittää Clausewitzin "kantilais-hegeliläiseen ja saksalais-romanttiseen ajatteluun" (s. 36) viehtyneenä "positivismin kriitikkona" (s. 36). Poliittisesti hän oli liberaali Preussin yhteiskunnan uudistaja ja Ranskan vallankumouksen oppien kannattaja.
Näin Visuri esittää oman clausewitzinsä motiivit: hän "halusi erityisesti kumota käsityksen, että sodalla olisi jokin itseisarvo ja että sodan alkaessa politiikan vaikutus loppuu" (s. 37). Lisäksi Clausewitz kuuluu väittäneen merkitsevästi, että "poliittinen tarkoitus on päämäärä, sota on väline, eikä välinettä voida ajatella käytettävän päämäärättömästi" (s. 37; kurs. JH). Kursivoidun vastainen Clausewitzin tulkinta on Visurin mukaan väärinymmärtämistä.
En vain muista, kuka olisi modernistisesta sodan teoriasta toista väittänyt. Sen sijaan sodan karkaamisesta politiikan käsistä hallitsemattomaksi on ollut ihan riittämiin todistusvoimasta puhetta. Sodan poliittisessa välineellisyydessä on juuri sitä Visurinkin kammoksumaa "teoriaherrojen puhetta", joka toimii paperilla mutta ei käytännössä. Häntä alkaa niinsanotusti heiluttaa koiraa, sota ohjata politiikkaa, eikä päinvastoin.
Mutta mitä Clausewitzin oma tarkennus, "sota ei ole mitään muuta kuin politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia keinoja" (s. 37), sitten tarkoittaa: tuoko se lisävalaistusta hänen oppiinsa? Kyllä - ja hänen politiikkakäsityksen sinetöiden.
"Oikeaclausewitziläinen" Visuri pahoittelee, että hänen clausewitzinsä ymmärretään väärin, kun luullaan hänen tarkoittaneen "sodalla politiikan vaihtumista pelkäksi voimankäytöksi" (s. 37) - koska nämä tulkinnat "eivät perustu alkutekstiin" (s. 37). Visurin esittämän strategia- ja politiikkakäsityksen mukaan Clausewitz kuitenkin ymmärsi politiikan nimenomaan hallituksi pakkovallan käytöksi, siis sodaksi - jonka pitäisi avoimenakin olla hallittua pakottamista. Sodalla on toisaalta Clausewitzinkin mukaan avoimeksi päästyään taipumus hallitsemattomuuteen. Täten Clausewitziläinen maksiimi kuuluu: politiikka on järkevää sotaa, sitä ohjaa hallittu strategia.
Tästä politiikan käsitteen, sanoisinko sen sananvaltaan perustuvan platonis-aristotelisen ja arendtilaisen version, "väärinymmärtämisestä" huolimatta Visurin kirjan ansioksi on luettava paljon siteeratun mutta vähän tunnetun aatelismies von Clausewitzin ajatusten ja niitä valaisevan henkilöhistorian esittelyssä. Kirjan piiloteksti, sen henki, vakuuttaa lukijalleen, miksi strategia, sotataito, on loogisesti kasvanut kiinteäksi osaksi modernia ajattelua. Siinä strategian koettelu ymmärretään yleisesti politiikan syvimmäksi olemukseksi. Politiikka on tässäkin tapauksessa sitä, mitä politiikaksi halutaan kutsua, vaikka politiikasta - ja sen puutteesta - on puhuttu myös toisin äänenpainoin jo Platonista ja Aristoteleesta asti.
Ironista on siis, että juuri mainittu ansio on syynä kirjan kokonaisuuden heikkouteen, koska politiikka tulkitaan clausewitsiläisittäin. Ymmärtäessään politiikan sotataidon, strategian, soveltamiseksi Visuri syyllistyy yksisilmäiseen politiikka-käsitteen typistämiseen. Itse asiassa tällaista strategia-ajattelun soveltamista voisi perustellusti kutsua arendtilaisittain pakkovallalla hallitsemiseksi, ei politiikaksi.
Ironiaa lisätköön Visuri itse ja laajentakoon sen koskemaan osaksi myös itseään: "Teorian ja käytännön ongelmaksi on kuitenkin osoittautunut, että samojen ihmisten on vaikea hallita niin erilaisia ilmiöitä kuin normaaliajan politiikkaa ja toisaalta sodankäyntiä. Vaikeuksista huolimatta strategian tai nykyisin myös turvallisuuspolitiikan suunnittelijoiden ja johtajien tulisi tuntea molemmat alat." (s. 38)
Lausumallaan Visuri tulee esittäneeksi yhden totuuden Clausewitzistä, hänen kyvyistään ymmärtää politiikkaa tai elämää muuksi kuin hienostuneemmaksi versioksi "järkevästä" mutta avoimesta sodasta. Clausewitz oli nimittäin aikansa vanki. Hän ei ollut nähnyt demokratiaa eikä ymmärtänyt (tai arvostanut?) sen periaatteisiin kuuluvaa sananvallan politiikkaa. Mutta pitääkö Visurin olla clausewitzinsä vanki?
Vaikka Visuri on pyrkinyt päivittämään oppiaan sotataidosta kylmän sodan jälkeisillä vaatimuksilla, hän lähestyy aihettaan hyvin perinteisestä, sanoisinko reaalipoliitikon ja sotilaan näkökulmasta. Eivät maailmanpolitiikan, kansainvälisen politiikan eivätkä edes turvallisuuspolitiikan tutkimuksen uudet tuulet paljon Visuria hetkauta. Akateemisesti hänen näkemyksensä perustuu olennaisilta osiltaan poliittisen realismin koulukuntaan, vaikka hän valistuneen oppikirjan tekijän tavoin ikään kuin kirjoittautuu sitoutumattomaksi ja pyrkii esittelemään muitakin tutkimuksellisia lähtökohtia. Koulukuntien yläpuolelle asettuminen on kuitenkin läpinäkyvän keinotekoista. Kirja on parhaimmillaankin vain kypsähköä realismin itsekritiikkiä.
Visurin oppikirjan piilotettua tehtävää voisi luonnehtia lauseella, miten siirtää perinteinen sotataidon ja sotilaallisen turvallisuusajattelun oppi kylmän sodan jälkeiseen aikaan. Hän on valinnut keinokseen välttämättömien faktojen päivittämisen ja vanhoja oppeja vastaan nousevien ajatusten torjumisen tai yksinkertaisesti niistä vaikenemisen.
Tyypillinen visurilainen vastaväite sisältää torjunnan, vanhaan turvaamisen ja toteamuksen, että "tapaus on loppuun käsitelty". Hyvää strategian hallintaa?! Esimerkiksi laaja ei-sotilaallinen turvallisuusajattelu kuitataan seuraavasti: "turvallisuuspolitiikan [] käsite pyrittiin laajentamaan lähes kaikkia ihmisten uhkiksi kokemia asioita ja turvallisuustarpeita kattavaksi. Varsin pian kävivät ilmi myös tällaiseen lähestymistapaan liittyvät vaikeudet. Niinpä [...] sovellutusala voidaan edelleen rajoittaa [...] toimintaan [...] väkivallan käytöstä aiheutuvia uhkia vastaan." (s. 15)
Menneessä aikamuodossa esitetty kuvaus on kertovinaan, että asia ei ole enemmän puhumisen "väärtti". Kuitenkin uudet turvallisuus-käsitteen määrittelyt ja emansipatoriset vapautumisyritykset sotataidon väkivaltaisesta logiikasta ja sen käytännön sovellutuksista ovat ehkä 1990-luvun merkittävimpiä turvallisuustutkimusta puhuttaneita aiheita eikä keskustelu niistä ole missään nimessä loppuun käsitelty.
Uuden keskustelun vähättelyllään ja torjunnallaan Visuri tietysti tekee politiikkaa. Mutta niin kauan kuin politiikka on sananvaltaa ja vapautta, en alistu hänen politiikkaansa. Sen sijaan väitän, että uusi turvallisuuskeskustelu tuo vähintäänkin relevantteja vaihtoehtoja pakkovaltaan perustuvan strategisen ajattelun turvallisuuskäsitykselle. Arvioin, että taktisena vetona 500-sivuinen kirja on varmaan hyvä torjuntavoitto uusista ajatuksista niin kauan kuin sen lukijat eivät tutustu aihetta käsitteleviin muihin teksteihin. Strategikkona Visuri saattaa kuitenkin aavistaa edustamansa ajattelun hegemonian lähestyvän loppuaan jos modernistisen valistuksen ja edistyksen voittokulkuun on uskomista ja siten hänen taktiikkansa on vain viivytystaistelua.
Mutta mene ja tiedä! Kovin vähän toisaalta jälkimodernistejakaan tuntuu kiinnostavan eräs modernia yhteiskuntaa koskeva keskeinen kysymys: miksi strategiasta on tullut käytännössä "superoppi", joka on asettunut yleisen yhteiskuntateorian asemaan. Markkinavoimien pyörityksessäkään ei yleisen käsityksen mukaan selviä politiikalla vaan strategian taidoilla. Tosin strategiasta on muitakin versioita kuin pakkovaltaan perustuva sotataito.
Jouko Huru
