Filosofianopetuksen taannoisen laajentumisen synnyttämä oppikirjojen ensimmäinen aalto (ks. niin&näin 3/94) on sittemmin saanut jatkoa. Muiden muassa Timo Airaksinen ja Juha Varto ovat jatkaneet kaikkien tiedonjanoisten sankareina. Juha Luodeslammen kirja lukiolaisille, Pentti Määttäsen johdattavien yliopistoluentojen pohjalta rakennettu perusopus ja Juha Räikän kokoama akateeminen alkeiskirja linjaavat kaikki itsensä moniaineksiseen analyyttiseen perinteeseen.
Viime mainittu tekee tämän selkeimmin: toimittajan alkusanoissa todetaan, että juuri tätä traditiota teos "edustaa". Räikkä selvittää välit eri suuntiin sangen militantein sanakääntein. Hän kertoo perinteessä ja käsillä olevassa kirjassa suositun ja arvostetun sanonnan tiiviyttä ja informatiivisuutta, ajatusten selkiyttämistä, yksityiskohtaisia ongelmankäsittelyjä, pitkäjännitteistä ja yksinäistä työtä. Vastaavasti tehdään pesäeroa laveisiin esittelyihin, tunnesidonnaiseen syvällisyyteen, täsmällisen ymmärryksen vaikeuttamiseen, uudissanoihin, easy-ismeihin, massamarkkinakäsitteisiin ja "kulttuurielämän mainostauluihin". (FK 11-12)
Alkusanojen perään on kansitettu turkulaisten filosofien vanhoista teksteistä (1991 laitossarjassa nimellä Filosofian ongelmia) koostuva, pääsykokeissa käytetty aineisto. Osa-aloittain jäsennetyssä kirjasessa tieto-oppia esittelee Risto Hilpinen, metafysiikkaa ruotii Olli Koistinen, arvoteoriaa pui Seppo Sajama, metodologiaa tarkastelee Eerik Lagerspetz ja käsiteselityksiä sekä kirjallisuusvinkkejä tarjoilee Mikko Wennberg.
Kuten Räikkäkin toteaa, tarkoituksena ei ole minkään filosofian haaran kattava selvittely, vaan sarja jonkin ongelman filosofista työtä esimerkillistäviä tarkasteluja. Ratkaisua voisi tietysti arvostella, mutta kun se on avoimesti tehty ja perusteltu, ja kun se lisäksi toimii vähintäänkin hyvin, kirja puolustaa paikkaansa yhtenä reittinä filosofisen tutkimuksen hahmottamiseen.
Yhtä kaikki heti Hilpisen artikkeli "Mitä on tieto?" ei suinkaan keskity mihin hyvänsä tieto-opin tärkeään erillisongelmaan, vaan pikemminkin itse epistemologian ytimeen. Kun Hilpisen onnistuu majoittaa ahtaaseen tilaan Russellin, Quinen ja Hintikan lisäksi platonisti Platon, skolastikko Siger de Brabant, pragmati(si)sti C. S. Peirce, skeptikko Peter Unger ja dekkaristi Rex Stout, on hänen saldonaan myös historiallisesti ja kulttuurisesti tavallista rikkaampi katsaus.
Vaikka myös Olli Koistinen kutsuu aikalaisteoreetikkojen seuraan Descartes'in ja Spinozan, hänen voi sanoa ottavan ongelmakeskeisen filosofian haasteen Hilpistä vakavammin. Kirjoitus "Mitä on valinnan vapaus?" jakaantuu ongelman esittelyyn ja ratkaisuvaihtoehtoihin. Ongelma syntyy siitä, että vapaiden tekojen mahdollisuus voidaan kiistää niin determinismistä kuin indeterminismistäkin lähtien. Ratkaisuehdotusten heikkouksien tultua syynätyiksi, Koistinen kiteyttää metafilosofisen läksyn, joka artikkelin kovin kaavamaisesta jäsennyksestä huolimatta korostaa pikemminkin alan avaruutta: "Tuollaisen ehdottoman oikean ratkaisun puuttuminen on kuitenkin filosofisille ongelmille tyypillistä" (FK 60).
Antologian laajimmassa tekstissä "Mitä arvot ovat?" Sajama palauttaa lukijan jälleen Hilpisen avaamalle uralle: tartutaan tietyn osa-alueen, aksiologian, keskuskysymykseen ja jätetään yleisfilosofiset opetukset kunkin oman aloitteellisuuden huoleksi. Ei kuitenkaan niin tylysti, etteikö kävisi päinsä sivumennen huomauttaa, kuinka "filosofiassa ei ole aina täyttä yhteisymmärrystä edes perusasioista" (FK 63). Antiikin ja moderneja klassikoita sekä nykyfilosofeja kuullaan uskonnollisten ajattelijain ja antropologisten anekdoottien ryydittämässä selonteossa. Tunnustuksellisemmin kuin muut kirjoittajat, Sajama myös tekee kunniaa tietylle tulkintalinjalle (moderni naturalismi).
Vihdoin Lagerspetzin osuudessa otetaan taas Koistisesta muistuttavalla tavalla tutkailun kohteeksi jossain määrin eriytetympi täsmäongelma: "Mitä on rationaalinen toiminta?" Artikkelissa käydään läpi standarditapaukset vangin ongelmasta Arrown teoreemaan. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä taktiikkapalaverista, vaan tarkoituksena on osoittaa yhtäältä, kuinka peliteorialla "näyttää olevan yhteyksiä klassisiin ongelmiin" ja toisaalta, "miten deduktiivista metodologiaa käyttäen voimme saavuttaa tuloksia, joilla näyttää olevan yleistä merkitystä" (FK 107 & 116). Historiallisten huomautusten ansiosta oikeastaan vain "Pareto-optimaalisuus" -käsitteen ankkuroimatta jäävä alkuosa (vuosisadanvaihteen italialainen talousoppinut Vilfredo Pareto) saattaa kummastuttaa aloittelevaa metodiopiskelijaa.
Artikkeleiden seuraannossa on siten tiettyä rytmiä, joka korostaa kirjan toimivuutta kokonaisuutena. Jopa yllättävän moni-ilmeiset kirjoitukset esimerkiksi asettavat kyseenalaiseksi analyyttiseen filosofiaan kohdistetut yksioikoisimmat historiattomuussyytökset, samalla kun ne myös pärjäisivät, ehkä jopa myisivät, paremmin ilman Räikän ohjelmallista rummunlyöntiä. Nähdäkseni on kuitenkin tärkeää ja ansiokasta, että myös hän, vaikka pitääkin koulukuntauskollisuutta kiireellisempänä seikkana kuin filosofian yleistä luonnehtimista, nostaa esiin itsekriittisen kysymyksen filosofiasta.
Wennberg toteaa teoksen lopussa sangen väljästi, että viisaudenrakkaudessa "onkin usein kyse käsitteiden määrittelystä ja analysoinnista". Hän varustaa paikka paikoin uskaliaan niukat käsiteselityksensä (esim. abduktio ja metafysiikka) onnistuneella, "suuntaa-antavuutta" tähdentävällä alkuhuomautuksella. (FK 117.)
Juha Luodeslammen oppikirja tarjoutuu monella tapaa sympaattiseksi ja luotettavaksi filosofian aapiseksi. Teksti tuntuu enimmäkseen notkealta, havainnollistukset ajallis-paikallisesti monipuolisilta ja eläväisiltä. Asialliset asiat pysyvät sakligt hoidossa ja koko tuote taittuu sivuillensa ilmavasti ja selkeästi. Samalla on kuitenkin sanottava, että kannesta ja nimilehdestä kuvituksen ja grafiikan kautta aina "Voi pyhä filosofinen jysäys!" -tyyppisiin lausumiin saakka ollaan vähän väliä vaarassa livetä virkeydestä tuhruilun, sievistelyn tai nörttiyden puolelle.
Parasta lienee heti toistaa se, että filosofianopettaja Luodeslampi taustajoukkoineen tekee hyvää työtä, jonka avaruus ja liikkuvaisuus hakevat veroistaan oppimateriaalien maailmassa. Toistaa sen vuoksi, että seuraavassa puututaan yhteen sen ongelmista, joka tuskin rampauttaa kirjan toimivuutta omassa ympäristössään, mutta joka liittyy yleisempiin filosofisesti mielenkiintoisiin kysymyksiin.
Toisin kuin turkulaiskokoelma, Luodeslammen opas ei ole analyyttinen artikuloidusti, vaan häivytetysti. Avoimimmillaan velkaa maksetaan alun "Tiedoksi" -jakson kiitoksissa Ilkka Niiniluodolle. Mutta analyyttista virtausta ei kirjan luvuissa nimetä ollenkaan, saati tarkastella, kun taas monasti sen vaihtoehdoiksi ymmärretyt fenomenologia ja hermeneutiikka saavat omat osionsa. Etenkin edellisen esittely on oireellisen kärsimätöntä ja typistettyä tekoa: fenomenologiaa kuvataan harhaanjohtavasti 1900-luvun "suureksi empirismi-rationalismi-akselin pyörittäjäksi" ja luonnehditaan kutakuinkin solipsistiseksi ajattelumalliksi (FT 29-30). Hieman samaan tapaan hermeneutiikka määritetään vain positivismin vastareaktiona "tieteen perinteessä" (FT 37-40).
Kumpikaan ei siis tule kuvatuksi omillaan ja hämäräksi jää, mistä käsin niitä oikein tutkaillaan. Jos katsoo yhtä kirjan esimerkkitapausta, vaikuttaisi hyvinkin siltä, että positivismi saa kirjoittajalta suosiota hermeneutiikan kustannuksella. Kun näet kuvataan pikkupoikain vakaumuksellista väittelyä kuvanauhurimerkkien paremmuudesta, todetaan, että "[a]sian teki huvittavaksi se, että videot olivat samoja, etupaneelissa vain oli eri markkinointinimi" (FT 34). Poikien puheitten merkitykset olisivat tässä valossa koeteltavissa peripositivistisesti laitteistorakenteita ja -toimintoja testaamalla, kun taas nimiä ja tuotemerkkejä kohdellaan mieleltään tyhjinä.
Moista positivismin pussiin pelaamista kirjoittaja ei varmaankaan tunnustaisi, sillä kun ismiä sitten käsitellään tekstissä, ote on arvattavasti, ja kiitettävästi, harkitun tasapainoinen ja problematisoiva. Onnistuneemmin totunnaisten kahtiajakojen käytännöllinen väistäminen sujuu Luodeslammelta, kun hän teoksensa lopussa selvittelee päättelyn ja puhetaidon yhteyksiä ja ominaislaatua. Kaiken kaikkiaan toivoisi kirjan silti olevan jonkin verran enemmän kiinnostunut itsestään. Nyt Descartes'in kutsuminen Isoksi D:ksi ja Aristoteleen nimittely Isoksi Arskaksi saa ainakin vainoharhaisimman kriitikon epäilemään, josko muheva puhe sittenkin kätkee alleen kestämättömiä jyrkkyyksiä.
Pentti Määttänen on Helsingissä houkutelut jo pitkään opiskelijoita filosofian perusteisiin. Itse lähinnä mielenfilosofian ja kognitiivisten skeemojen kysymyksiin perehtynyt tutkija tulee kirjassaankin painottaneeksi kokemuksen mahdollisuusehtoja, havaintojen teoriapitoisuutta ja käsitteellisyyden vääjäämättömyyttä enemmän kuin perusopuksissa on tapana. Lisäksi arvonsa ansaitsee tapa, jolla tekijä pyrkii ottamaan huomioon myös monet sellaiset alueet ja hahmot (kuten frankfurtilaiset ja Derrida), joilla hän ei ole niinkään kotonaan. Ammattipiireissä kovin suosittua tietämättömyydellä rehentelyä sisältyy tähän kirjaan suorastaan kummeksuttavan niukasti.
Kuiva huumori, monesti gagin tahtiin iskevä lauserakenne ja tietty omapäinen, skeptinen perusasenne leimaavat Määttäsen esitystä. Kirjoittaja tuntuu jakelevan filosofisia palikoita halukkaitten konstruoijien käsiin vain opettaakseen samalla epäilemään niitä ja kaikkea sitä, mitä niistä on tähän asti rakennettu. Sekin lukija on kuviteltavissa, joka turhautuu Määttäsen tavasta vetää aika ajoin matto paikalle kutsuttujen keskustelijoiden alta ja muistuttaa sellaisista epämukavuuksista kuin kuolevaisuus tai tärkeiden pulmien pysyvyys. Niin tai näin, persoonallinen ote ei tässä työssä jää pelkäksi vieheeksi esipuheeseen, vaan läpäisee myös opillisimmat jaksot. Silti työ käy eräänlaisesta uusasiallisesta johdantoteoksesta, jonka läpi selviää vakavallakin naamalla.
Määttäsen puhun-mitä-tiedän-yrittäkää-puhua-paremmin -strategia näyttää kirjaan istuvan eikä sen puutteisiin puuttuminen tätä kaada. Kantin filosofian kiinnittäminen (vain) (mannermaisen) rationalismin ja (brittiläisen) empirismin hankauskohtaan (eikä lainkaan saksalaiseen henkis-hengelliseen perinteeseen) tai Nietzschen kontrastointi analyyttiseen traditioon (eikä näiden välisten kosketuskohtien paikannus) ovat sellaista perusteoksille melko tyypillistä kyseenalaistamattomuuksien uusintamista, joihin olisi toivonut suuntautuvan enemmän tekijän vaalimaa epäilevyyttä.
Määttäsen teoksessa on tunnistettavat analyyttiset ääriviivansa, joskin se samalla osaltaan ilmentää tuon löyhän koulukunnan moniaineksista taustaa, laajoja kosketuspintoja ja vähittäistä liuottumista nykyiseen vaikeammin hahmottuvaan filosofiseen kokonaistilanteeseen. Kaikkein ansiokkaimpana pidän toistuvaa huomautusta siitä, miten filosofit, nuo käsite-ekspertteinä esiintyvät ylenkatsojat, eivät juuri koskaan onnistu edes huomaamaan, saati lausumaan jotakin järkevää siitä, minkälainen käsite "käsite" oikein mahtaa olla. Erityisen merkittävää on nimenomaan se, että tekijä uudistaa kysymyksensä erilaisia filosofisia tilanteita setviessään - Locken, Kantin ja Schopenhauerin havaintoteorioita, Putnamin ja Rortyn pragmatismeja, nykyfilosofian jaettuja kokemuksellisuuden ja merkityksellisyyden ongelmia - ja tulee näin osoittaneeksi käsitekysymyksen ensisijaisuuden esimerkiksi tiedon, totuuden tai jopa metaforisuuden tiukkaamiseen nähden.
On varmaankin taktisesti viisasta jättää, kuten Määttänen tekee, vastaamatta käsitteen käsitteen avainkysymykseen. Kyvyttömyys vastata ei ole niinkään länsimaisen filosofian noloin skandaali, vaan pikemmin se, ettei kysymystä ole tunnistettu ja että siihen on monesti kuviteltu vastatun. Vastausyritys johdantoteoksessa antaisi väkisinkin vinon kuvan filosofiasta, ainakin jos ollaan edistämässä kysyvyyttä painottavaa filosofiakäsitystä.
Kolme kirjaa voidaan panna arvostelemaan toisiaan. Luodeslammen kirja käy vastamyrkyksi niin antologian hetkittäiselle tosikkoudelle ja turvautumiselle kaikkein kuluneimpiin havainnollistuksiin kuin Määttäsen paikoin turhauttavalle innottomuudelle. Kokoomateos taas osoittaa hyvin avoimen linjauksen ja metafilosofisen kiinnostuksen arvon, kun sitä tarkastellaan Luodeslammen näiltä osin ohutta hahmotusta vasten, siinä missä se myös yltää huomattavasti Määttäsen palapeliä jäntevämpään kokonaisuuteen. Ja viimein: kokoelma, jonka alaotsikossa puhutaan "käsitteellisestä" ajattelusta ja jossa vallankin Hilpisen teksti on sakeanaan käsite-puheesta, ilman että missään kerrottaisiin, mikä käsite on tai vihjattaisiin, että sen perääminen voisi olla filosofisesti tärkeää, saa Määttäsen itsekriittisen skeptisismin osoittamaan koko kriittisen, yhä ajankohtaisen voimansa.
Jarkko S. Tuusvuori
