Herbert Marcusen syntymästä on kulunut reilut sata vuotta. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta hänen kuolemastaan. Kun vielä Pariisin opiskelijamellakoiden ja Prahan kevään muistoja on kolmen vuosikymmenen jälkeen elvytetty, luulisi ajan radikaalien gurun muistopäivän herättävän huomiota.
Kun Marcusen tunnetuimman teoksen One-Dimensional Man1 toinen laitos ilmestyi vuonna 1991, ennakoi sen esipuheen kirjoittaja Douglas Kellner vuosikymmenen näkevän "Marcuse-renessanssin". Vuosipäivät ovat kuitenkin olleet kovin hiljaisia, ainakin Suomessa. Mutta lieneekö tuo niin merkillistä, huomauttihan Marcuse itse opiskelijaliikkeen kuumimpina vuosina, kun banderolleissa hänen nimensä oli liitetty Maon ja Marxin vierelle kolmanneksi M:ksi: "tuskin kukaan lukee minun kirjojani".
Marcusen kirjoitusten syvempi sisältö onkin jäänyt hänen henkilönsä ja muutamien tunnetuimpien teesien varjoon. Teoksesta One-Dimensional Man muistetaan lähinnä sen johtopäätökset. Termi "yksiulotteinen yhteiskunta" kuvasi teollisen yhteiskunnan kykyä joko torjua tai sulauttaa itseensä ne vastavoimat, joita kriittinen yhteiskuntatiede, myös nuorempi Marcuse, oli korostanut. Se merkitsi paitsi ajan yhteiskuntatieteen ja reaalipolitiikan kritiikkiä, myös proletariaatin roolin kyseenalaistusta vallankumouksellisena voimana. Paitsi että Marcuse totesi nämä ilmiöt, hän myös pyrki etsimään niiden taustalla olevaa kulttuurista dynamiikkaa. Eräs keskeisimmistä ajatuksista tässä analyysissä oli ymmärrys siitä, että monet yhteiskunnan tarjoamista vapauksista sitoivat ihmiset entistä tehokkaammin sen elämänrytmiin. Tältä pohjalta hän tarkasteli niin seksuaalista vapautumista kuin kulutuskulttuuria, teollisen yhteiskunnan valvottuja vapauksia.
Marcuse ei toki muodostanut näitä ajatuksia yksin. Proletariaatin vallankumouksellisen roolin haipumisen tutkiminen juontaa juurensa natsismin nousun ajoilta, jolloin monet Marcusen aatetoverit yrittivät kiihkeästi selvittää, miten saksalainen proletariaatti hyväksyi kansallissosialistien lupaukset, ja miksi työväen vallankumous Saksassa epäonnistui. Tämä vasemmistointellektuellien joukko kerääntyi 20- ja 30- luvuilla Frankfurtin yliopiston yhteyteen vuonna 1924 perustetun Yhteiskuntatutkimuksen instituutin2 ympärille. Tämä Frankfurtin koulukunnan nimellä tunnettu kirjava joukko ajattelijoita joutui pakenemaan natsienhallintoa Yhdysvaltoihin, mistä vain osa palasi takaisin Frankfurtiin paljon myöhemmin. Sama perusongelma, fasismin nousu, oli kummitteleva kaikkien koulukunnan vanhojen edustajien ajattelussa. Heistä parhaiten muistetaan Marcuse, mutta hänen kuvansa on kovin yksiulotteinen, jos sanonta sallitaan.
Ironista on, että teollista yhteiskuntaa ja sen yksiulotteista henkistä elämää ruoskineesta ajattelijasta onkin tullut osa vakiintunutta yhteiskuntatiedettä, yksi klassikko muiden joukkoon. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hänen teoriansa käsittely keskittyy näihin edellä mainittuihin johtopäätöksiin. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä hänen teoriansa ydin on hyvin vaikeaselkoinen, eikä se ole ymmärrettävissä ilman hänen saamiaan vaikutteita. Samalla tavoin nuo tunnetummat teesit liittyvät olennaisesti hänen varhaisempaan, täyteläisempään teoriaansa. Mutta hänen retoriikkansa on välillä hyvinkin löysää, jopa ristiriitaista. Provokatiiviset lauseet ja kommentit aikalaistapahtumiin upposivat niin kriitikkoihin kuin ajan militantteihin ja kukkaislapsiin3. Jos Marcusea tarkastellaan yksityisajattelijana, on hänestä jäänyt yksiulotteinen kuva ymmärrettävä.
Vaikka Marcuse olikin monille ajan opiskelijaradikaaleille esikuva, hänen oma henkilöhistoriansa ei aina anna niin radikaalia kuvaa. Hän osallistui sotaponnisteluihin toimiessaan fasismin erikoisasiantuntijana CIA:n esiasteessa OSS:ssa (Office of Strategic Services), missä hänen komennuksiinsa kuului muun muassa tulevan miehityshallinnon yhteyshenkilöiden arviointi. Marcuse itse lienee nähnyt tämän kauden välttämättömänä pahana, osana kamppailua fasismia vastaan. Pian sodan jälkeen hän joutuikin eristyksiin ja erosi virastaan. Hänen myöhempi uransa oli heilahtelua maineesta pahamaineisuuteen, ja hän itse joutui eroamaan Brandeisin yliopistosta poliittisista syistä. Hän kuitenkin säilytti mahdollisuutensa tehdä akateemista työtä aikana, jolloin vasemmistolainen ajattelu oli Yhdysvalloissa vaarallista. Itse asiassa Douglas Kellnerin mukaan Marucse oli aikanaan McCarthyn politiikan kannattaja! Akatemiankin suhteen hänen mielipiteensä heilahtelivat: vuoden 1968 Pariisin mellakoivia opiskelijoita hän väliin ihannoi, väliin kritisoi yliopistolaitoksen vahingoittamisesta. Näiden yhdysvaltalaisia kollegoja hän kannusti auktoriteettikapinaan, mutta saattoi muistuttaa yliopiston olevan hyvä kanava vallankumouksellisten vaatimusten toteuttamiseen järjestelmän sisällä.
Yksiulotteisen yhteiskunnan teesin kirjoittajan suusta viimeinen kuulostaa omituiselta. Mutta on äärimmäisen tärkeää muistaa, että Marcuse ei missään vaiheessa kirjoittanut koherenttia poliittista manifestia. Hänen koko uransa oli reagointia ympärillä muuttuvaan maailmaan, muutosten ja muutosliikkeiden ennakointia ja niiden saavutusten kritiikkiä.
Hänen viimeisissä merkittävissä poliittisissa kirjoituksissaan on nähtävissä jo aimo annos epätoivoa, ja ennen hänen kuolemaansa julkaistussa teoksessa Die Permanenz der Kunst4 hän palasi nuoruutensa teemoihin pettyneenä uusvasemmiston haipumiseen.
Tämä ei tarkoita, että kaikki Herbert Marcusen tunnetuimmat ajatukset olisivat vain osa aikansa poliittista retoriikkaa, tai että hänen henkilönsä ja uransa muistelemisessa ei olisi mieltä. Marcuse oli paitsi merkittävä filosofi myös tärkeä toimija 60- ja 70-luvun yhteiskunnallisissa liikkeissä, joskin hänen toimintansa rajoittui lähinnä julkisiin lausuntoihin ja luennointiin. Mutta näiden vuosipäivien yhteydessä olisi tärkeää nostaa esiin sitä teoreettista ydintä, joka yksiulotteisen yhteiskunnan kritiikin taustalta löytyy. Opiskelijagurun sijaan mielestäni merkittävämpi Marcuse on se, jonka keskeiset teokset ovat osa kriittisen yhteiskuntatieteen ja kulttuurikritiikin kehitystä. Tämän Marcusen merkitys maailmaansa on epäsuorempi kuin banderolleissa komeilleen kapinateoreetikon.
Marcusen tuotannon keskeisimmät teokset ovat vuonna 1941 ilmestynyt Reason and Revolution sekä vuonna 1955 ilmestynyt Eros and Civilization. Näissä teoksissa hän kypsyttää ne monet teemat, jotka hänen aikaisemmissa kirjoituksissaan vasta orastavat. Vaikka näiden kahden teoksen välillä onkin nähtävissä siirtymä, on niiden peruspyrkimys sama. Taustalla on ajatus vapaasta sivilisaatiosta, ei utopiana vaan aitona historiallisena mahdollisuutena. Ja vaikka teoreettinen pohja muuttuu radikaalisti, on pyrkimyksenä muotoilla objektiivinen perusta vapaan kulttuurin elementtien tarkastelulle: ihmisen todellisten tarpeiden, työn ja vapauden ja teknologian arvioinnille5. Etenkin teosta Eros and Civilization lukiessa tämä arvostelmapohjan etsintä on motiivi, jonka tiedostaminen on ymmärtävälle lukemiselle välttämätöntä. Sama etsintämatka on jatkuva myös vuonna 1964 julkaistussa teoksessa One-Dimensional Man, joka onkin pääosin edellisen pääteoksen teemojen toistoa.
Reason and Revolution on osa Marcusen sotaponnisteluja, hänen "sotakirjansa". Sen päällimmäisenä motiivina on kumota käsitys Hegelistä preussilaisen valtion apologeetikkona ja totalitäärisen valtion oikeuttajana. Teos on myös itsenäinen kriittisen yhteiskuntatieteen historiikki ja positivistisen yhteiskuntatieteen kritiikki. Näiden pintatason motiivin lisäksi teoksella on tärkeä asema Marcusen koko tuotannossa. Hän muotoilee teoksessa oman käsityksensä Hegelin filosofiasta ja sen suhteesta Marxiin. Marcusen mukaan Hegel on väärinymmärretty, kun tämän tuotanto on tulkittu jyrkäksi idealismiksi. Nämä elementit Hegelin filosofiassa ovat hänen mukaansa sitä alistumista ja kriittisyydestä luopumista, johon tämä elämässään päätyi. Hegelin ajattelun pohjalla on materiaalisen todellisuuden kritiikki, usko vapaaseen yhteiskuntaan. Vahvan valtion puolustaminen ei ollut olennainen osa tätä teoriaa. Marcuse väittääkin, että historiallinen materialismi ei olisi Hegelin nurinkääntämistä, vaan paluuta tämän filosofian juurille. Kansallissosialismin suhde Hegeliin oli taasen negatiivinen: juuri se ymmärsi, miten kiinteä suhde oli Hegelillä ja kriittisellä yhteiskuntateorialla, etenkin marxismilla. Näin tämän aikalaiskirjoittamisen ja yhteiskuntatieteen historiikin ytimessä on pyrkimys muodostaa vapaan yhteiskunnan teoriaa ja teoriaa siitä, miten muutos on mahdollinen.
Eros and Civilization on tämän etsinnän huipentuma. Voi hyvällä syyllä sanoa, että kaikki sen jälkeen kirjoitettu on reagointia vastoinkäymisiin, aiemman optimismin horjumista. Vuonna 1966 kirjoitettu kriittinen esipuhe on hyvä esimerkki tästä kasvavasta pessimismistä. Mutta vuonna 1955 Marcuse aidosti uskoi löytäneensä sen sivilisaation dynamiikan, joka toisaalta herätti vaatimuksen vapauteen, toisaalta palautti entiset herruusjärjestelmät uudessa muodossa. Tätä herran ja rengin dialektiikkaa hän oli pohtinut jo edellisessä pääteoksessaan. Lähestymistapa oli Sigmund Freudin psykoanalyyttisen viettiteorian uudelleentulkinta. Freudin mukaan inhimillinen ahdistus ja kulttuurin tuhoavat voimat olivat sivilisaation välttämätön hinta. Marcuse väitti, että Freud sekoitti keskenään yhden sivilisaation historiallisen vaiheen ja sivilisaation sinänsä. Hän tarkasteli Freudin viettiteoriaa niin yksilönkehityksen kuin koko sivilisaatiohistorian tasolla, ja selvitti sivilisaation syntymisen ja sen uusintamisen dynamiikkaa. Teollinen yhteiskunta oli Marucsen mukaan keinotekoisesti säilyttänyt sen niukkuuden tilan, joka oli vapaan yhteiskunnan esteenä. Kulttuurin saavutukset toisaalta mahdollistivat vapautumisen, mutta toisaalta olemassa olevat herruusjärjestelmät heijastuivat myös ihmisen sisäiseen luontoon. Ensimmäisen, synnynnäisen luonnon rinnalle syntyi kulttuurinen, "toinen luonto".6 Todellinen vapautuminen ei ollut mahdollista ilman tämän ihmisen sisäisen ulottuvuuden muuttumista. Mutta tämä vapautuminen ei ollut Marcuselle sisäinen matka tai mystinen kokemus: hän oli kärkevä psykedelialiikkeen kriitikko. Vapautuminen niin ulkoisesta kuin sisäisestä sorrosta oli poliittinen kamppailu.
Kuten edellä todettiin, Marcusen käytännöllisemmät ajatukset tämän vapautumisen toteutumisesta olivat osin ristiriitaisia, ja hänen kasvava pessimisminsä johti hänet vanhuuden päivillä pohtimaan taiteen merkitystä viimeisenä kriittisen ajattelun turvapaikkana yksiulotteisessa maailmassa, niin teollisen kapitalismin kuin reaalisosialisminkin piirissä. Merkittävämpi on hänen panoksensa kriittisen yhteiskuntatieteen perinteen jatkajana ja elvyttäjänä. Hänen ajatuksensa luonnon ja kulttuurin yhteisestä dynamiikasta, historiallisuuden teema vahvassa mielessä, on hänen tärkein jäämistönsä, jota näiden vuosipäivien yhteydessä sopii muistaa. Marcuse on osa sitä ajattelun perinnettä, jolle monet nykyiset kriittiset suuntaukset ovat paljosta velkaa. Douglas Kellnerin ennustaman Marcuse-renessanssin sijaan, yksityisajattelijan kuvan korostamisen sijaan, toivoisin tämän perinteen nostamista omaan arvoonsa.
Viitteet
1. Alkuteos ilmestyi vuonna 1964, suomennos vuonna 1969 (Weilin + Göös) Markku Lahtelan kääntämänä.
2. Institute für Social Forschung
3. Ehkä eniten kiistaa aiheuttivat hänen kommenttinsa älyllisestä diktatuurista. Vuonna 1978 Habermas pyysi haastattelussa kommenttia teoksessa Eros and Civilization olleeseen asiaa koskeneeseen katkelmaan. Marcusen vastaus oli välttelevä, ja hän päätyi ajatukseen "älyllisestä diktatuurista demokratiassa" (!?).
4. Ilmestyi Münchenissä vuonna 1977, englanniksi nimellä Aesthetic Dimension vuonna 1978 Bostonissa.
5. Tosin Marcusen kirjoitukset teknologiasta ovat hyvin ristiriitaisia. Hänen teknologiakäsityksessään on vahvoja vaikutteita entiseltä opettajalta Martin Heideggeriltä, mutta jo teoksessa Eros and Civilization nämä vaikutteet alkavat vähetä. Toisaalta Marcuse arvioi terävästi teknologian osuutta herruuden kulttuurin pysyttämisessä, mutta toisaalta hänen näkemyksensä teknologian vapauttavasta potentiaalista ovat hyvin yksioikoisia: niissä teknologia näyttää puhtaalta välineeltä.
6. Toisin kuin Freudin tulkinnoissa yleensä, Marcuse ei käsittääkseni nähnyt ihmisluontoa alkuperäisen/luonnollisen idin ja kulttuurisen superegon kamppailuna. Ihminen oli syntymästään lähtien kulttuurinen olento, ja koko hänen viettirakenteensa oli luonnon ja kulttuurin yhteisen dynamiikan tuote. Ero Freudin ja Marcusen välillä oli siinä, että Marcuse uskoi tämän sisäisen kamppailun rauhoittamiseen.
BIBLIOGRAFIA
Teokset:
- Der deutsche Künstlerroman, Freiburg-im-Breisgau 1922: yliopiston väitöskirjatyö
- Hegels Ontologie und die Grundlegund einer Theorie der Geschichtlichkeit, Frankfurt-am-Main 1932: dosentinväitöskirja (habilitaatiotyö)
- Reason and Revolution: Hegel and the Rise of Social Theory, New York 1941
- Eros and Civilization: A Philosophical Inquiry into Freud, Boston 1955
- Soviet Marxism: A Critical Analysis, New York 1958
- One-Dimensional Man: Studies in the Ideology of Advanced Industrial Society, Boston 1964 (2. laitos, London, Routledge 1991), Yksiulotteinen ihminen: Teollisen yhteiskunnan tarkastelua, W+G Tapiola 1969, suom. Markku Lahtela
- An Essay On Liberation, Boston 1969, Ihmisen vapautuksesta, W+G Tapiola 1971
- Counter-Revolution and Revolt, Boston 1972, käännetty Jyväskylän yliopistossa nimellä Vastavallankumous ja kapina
- Die Permanenz der Kunst: Wider eine bestimmte marxistische Aesthetik, Munich 1977 (The Aesthetic Dimension, Boston 1978¨
Merkittävät kokoelmat:
- Kultur und Gesellschaft I, Frankfurt-am-Main 1965
- Kultur und Gesellschaft II, Frankfurt-am-Main 1965
- Negations: Essays in Critical Theory, Boston 1968
- Studies in Critical Philosophy, London 1972
- Järjen Kritiikki (Adorno, Horkheimer, Marucuse), toimittanut Jussi Kotkavirta, Vastapaino, Tampere 1991
- Suhrkamp Verlag Frankfurtissa on julkaissut vuodesta 1978 Marcuse Schriften -sarjaa, jossa on julkaistu koko Marcusen tuotanto.
Kommentaareja:
- Fry, John: Marcuse, Dilemma and Liberation: A Critical Analysis, Uppsala 1974
- Geoghegan, Vincent: Reason & Eros, The Social Theory of Herbert Marcuse, London 1981
- Kellner, Douglas: Herbert Marcuse and the Crisis of Marxism, Berkeley & Los Angeles 1984
- Lind, Peter: Marcuse and Freedom, London & Sydney 1985
- Macintyre, Alasdair: Marcuse, 1970 (suomeksi nimellä Marcuse, Tammi 1970, suom. Kari Veikko Salonen)
- Marks, Robert W.: The Meaning of Marcuse, New York 1970
- Martineau, Alan: Herbert Marcuse´ Utopia, Montreal 1986
