Ulkoministeriön virkamies kärähtää vakoilusta. Tiedotusvälineet saavat herkullista lööppiaineistoa. Supo ja Ulkoministeriö antavat lausuntoja. Vakavasti ajattelevat kansalaiset nyökyttelevät. Maanpetos on rikoksista halveksittavin. Soraäänten puuttuminen antaa kuitenkin jo sinällään aiheen arvella, että pinnan alla voi piillä muitakin salaisuuksia kuin ne, joita valtiot vakoilijoidensa avulla yrittävät
urkkia toisiltaan.
Oma maa harjoittaa tiedustelua (intelligence). Se on laillista, kunniallista ja tylsänpuoleista toimintaa, josta viralliset tiedusteluyksiköt ja diplomaatit rutiininomaisesti huolehtivat. Sekä riskit että palkat ovat pieniä.
Muut maat syyllistyvät vakoiluun (spying). Se on rikollista, kunniatonta ja jännittävää toimintaa, jota salaiset agentit harjoittavat. Sekä riskit että palkkiot ovat suuria.
Tällaiset käsitykset perustuvat viralliseen valtiopropagandaan sekä angloamerikkalaiseen kirjallisuuteen ja filmeihin. Yhtymäkohdat todellisuuteen ovat vähäisiä.
Diktatuureissa poliittiset murhat ja kidutus ovat vakoilujärjestöjen arkipäivää. Usein yksiköt onkin alistettu poliisille tai armeijalle eli niille kahdelle instituutiolle, joiden yhteiskunnallinen tehtävä on huolehtia organisoidusta väkivallasta. Mutta eivät karkeat ihmisoikeuksien loukkaukset ole tuntemattomia myöskään suurvaltakompleksin vaivaamissa demokratioissa, eritoten Yhdysvalloissa.
Näiden maiden lähetystöjen päätehtävä ei ole oman maan kehuskelu, edustaminen ja ryypiskely cocktailkutsuilla, keinottelu verovapailla autoilla tai golfinpeluu, vaan vakoilu. Näkyviä osoituksia tästä ovat edustustojen ylimitoitetut henkilökunnat, tilat ja turvallisuusjärjestelyt.
Sodan loppuvaiheessa minut komen-nettiin rintamalta armeijan tiedustelujoukkoihin. Työ oli pelkkää rutiinia, sillä venäläisten koodikirja oli saatu sotasaaliiksi. Radistien nappaamat sanomat avattiin, käännettiin suomeksi ja lähetettiin eteenpäin. Niissä saatettiin esimerkiksi kertoa minne tietty Kannaksella toimiva vihollisen joukko-osasto seuraavaksi aikoo hyökätä. Ennen kuin tieto ehti päämajaan saakka se oli luettavissa lehdistä. Kymmenien ihmisten ponnistelut, kiire, hälinä ja salailu osoittautuivat hyödyttömiksi.
Agentit upottivat Rainbow Warriorin, koska Greenpeace vastusti Ranskan atomipommikokeita Tyynen meren atolleilla. Teko tuomittiin kansainvälisesti, mutta tekijät palkittiin kunniamerkein. Sittemmin paljastui, että sankarit joutuivat kiinni kulutositteiden väärentämisestä muutaman sadan frangin takia. Kokonaissaldo oli vahvasti negatiivinen.
Miksi vakoilu on niin tärkeää, että esimerkiksi köyhällä nyky-Venäjällä se näyttää olevan lähes ainoa asia, johon rahaa enää liikenee?
Ensimmäinen syy on arvovallan eli kasvojen menettämisen pelko (häpeäkulttuuri elää Suomessakin, joskaan ei yhtä vahvana kuin Japanissa). Suurvallat, entiset, nykyiset ja kuvitellut, luulevat etteivät ne voi uskottavasti näytellä roolejaan kansainvälisellä näyttämöllä ilman monipuolisia tiedustelu- ja vakoiluorganisaatioita. Pienet maat pyristelevät perässä. Yhteistä on käsikassaramainen suhde vallanpitäjiin.
Toinen syy on potkujen pelko. Jos heikko panos-tuotossuhde leviää yleiseen tietoisuuteen, voi se johtaa organisaatioiden supistamiseen ja henkilökunnan vähentämiseen.
Supolle ja Ulkoministeriölle tapaus Mattila oli lahja taivaasta. Se tarjosi molemmille tilaisuuden kohentaa arvovaltaa ja osoittaa omaa tarpeellisuutta.
Antaessaan lausuntojaan televisiolle Seppo Nevala ei kyennyt kokonaan kätkemään hyrisevää tyytyväisyyttään byrokraattisten kivikasvojensa taakse.
Ulkoministeriöstä annettiin ymmärtää, etteivät tiedot olleet sen enempää tärkeitä kuin salaisia. Kyse on kuulemma periaatteesta. Osoitteena on myös kansainvälinen yhteisö. Itään tiedotetaan, että raja railona aukee. Länteen tiedotetaan, että ollos huoleton, poikas' valveill' on.
Tehtiinkö kärpäsestä tahallisesti härkänen?
Mattilan kiinnostus venäläisyyteen näyttää olevan enemmän kulttuurista kuin poliittista. Kyse on yhden miehen naiivista yrityksestä murtaa aukko Suomen ja Venäjän väliseen epäluulojen ja ennakkoluulojen muuriin, joka historiallisista syistä on sekä paksu että korkea.
Samanaikaisesti kaikki portit ovat selkosen selällään länteen. Kyse on tietysti yleisestä myönteisyydestä, mutta myös suomalaisten naiivista innokkuudesta apinoida amerikkalaisuutta. Sitä ei tiedosteta, että Suomen kohtalonyhteys länteen koostuu enemmän moniarvoisesta eurooppalaisuudesta kuin yksiarvoisesta amerikkalaisuudesta.
Onko ajatus siitä, että Euroopan ja Amerikan edut voisivat joskus olla ristiriidassa, liian mutkikas? Supo tuskin panee agenttejaan varjostamaan niitä lukuisia virkamiehiä, jotka tapailevat estottomasti Yhdysvaltojen suurlähetystön henkilökuntaan kuuluvia diplomaatteja.
Kumpi on Suomelle vaarallisempaa, muutama satunnainen ja yhdentekevä tieto EU:sta tai kaikista tuuteista tulviva amerikkalainen arvopropaganda, joka tyhmistää kansalaisia ja nakertaa maan kulttuurista perustaa kaikilla mahdollisilla tasoilla?
Supon johdon osalta selitys on yksinkertainen. Teoriassa juristin koulutus antaisi mahdollisuuden oman toiminnan intelligenttiin tarkasteluun ja kehittämiseen. Käytännössä poliisille ominaiset urkkimisen perinne ja yhden askelen logiikka voittavat. Ne antavat eväitä vain totuttujen ratkaisujen refleksinomaiseen seuraamiseen.
Ulkoministeriössä tiedetään sen sijaan oikein hyvin mistä Mattilan tapauksessa perimmältään on kyse. Mutta käyttäytymiskoodit ja henkilökohtaiset intressit pakottavat kiertelemään tai vaikenemaan.
Vai olisiko vanha kunnon kamreerivalta, vakaumus siitä että me virkamiehet johdamme maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa eivätkä nuo alati vaihtuvat poliitikkoamatöörit, sittenkin vielä hengissä?
Tässä kirjoittamisen vaiheessa mi-nua alkoi kaduttaa. Varmaan tiedustelu on itsenäiselle valtiolle välttämätöntä ja hyödyllistä. Ehkä Suomi ei tosiaankaan ole koskaan harjoittanut vakoilua.
Oma käsitykseni perustuu hajanaisiin ja vanhoihin tapauksiin. Viranomaisilla on asiasta ajankohtaisempaa tietoa, mutta sitä ei tietenkään voi paljastaa, koska dokumentit ovat määritelmällisesti salaisia. Pattitilanne, toisin sanoen.
Mutta ehkä painopiste onkin tällä välillä siirtynyt muualle. Aamu-uutisissa kerrottiin, että jopa Supo on herännyt varoittamaan yrityksiä vakoilusta. Siitä on tullut ase maailmanlaajuisessa kaupallisessa kilpailussa. Kun Motorolan agentti vakoilee Nokiaa tai päinvastoin, kutsutaanko sitä maanpetokseksi, ja jos, minkälaisia ovat sanktiot? Valtioille jää avustava rooli.
Ulkoministeriön tehtävät ohenevat ja valta vähenee, sekä suhteessa muihin ministeriöihin että absoluuttisesti. Edustamisesta tulee pääasia.
Supoa uhkaa lakkauttaminen ja liittäminen tavallisiin poliisivoimiin.
Päätösvalta liukuu markkinavoimille ja Brysseliin.
Silloin tapaus Mattilassa on kyse enemmästä kuin romanttisesta nostalgoinnista, jonka tarkoituksena on lisätä iltapäivälehtien myyntiä, vahvistaa kansalaisten isänmaallisuutta, peitellä byrokraattien tehottomuutta ja varjella heidän arvovaltaansa.
Kyse on taustalla vääjäämättömästi etenevästä prosessista, jossa virkamieskunta joutuu asteittain luopumaan vuosisataisesta auktorisoimattoman vallankäytön, valvonnan ja salailun traditiosta. Korporatiiviset rakenteet murtuvat. Valtionhallinnon yksiköt pakotetaan keskinäiseen eloonjäämiskilpailuun, joka on yhtä armoton kuin yksityisellä sektorilla.
Pötypuhetta, sanovat asianosaiset ja ovat oikeassa, totta kai. Mutta älkää silti uskoko heitä. Samat tahot vakuuttivat, ettei devalvaatiota tule eikä lamasta ole pelkoa.
Muistakaa, että vallankäytön perinteistä vanhin on kansalaiskritiikin tukahduttaminen leivällä ja sirkushuveilla. Siitä ei luovuta. Poltetaan mieluummin vaikka koko Rooma.
Arne Nevanlinna
