Kirjoittaessani Vesa Oittisen ansiokkaasta Prolegomenasuomennoksesta kommentoin eräitä hänen johdantonsa muotoiluja, jotka nähdäkseni antavat Kantin tietokäsityksestä epämääräisen ja mahdollisesti harhaanjohtavankin kuvan (niin & näin 1/1998). Pidin ongelmallisena erityisesti muotoilua, jonka mukaan
"apriorisen synteettisen tiedon lähteenä voi olla vain aistimellisuus".
Esitin, että Kant pitää omana filosofisena tehtävänään selvittää transsendentaalisesti sitä apriorista ja synteettistä mielteiden rakennetta, joka välttämättä ja yleispätevästi antaa kategoriaaliselle tiedollemme muodon. Keskeinen ajatukseni oli, että tätä rakennetta koskevan transsendentaalifilosofisen tarkastelun suhteen ei voi päteä, että "lähteenä voi olla vain aistimellisuus", koska tällöin olisi vaikea ymmärtää sitä yleispätevyyttä, välttämättömyyttä ja apodiktisuutta, joka Kantin mukaan tällä filosofisella tarkastelulla on. Kutsuin tätä rakennetta koskevaa tarkastelua filosofiseksi tiedoksi tai tietämiseksi.
Vastauksessaan (niin & näin 2/98) Oittinen puolustaa aiemmin esittämäänsä ja painottaa Kantin itsensä erityisesti Kritik der reinen Vernunftin vähemmän luetussa toisessa osassa eli Metodiopissa esiin tuomia seikkoja. Oittinen myöntää, että Kant kyllä kirjoittaa kokemustiedon lisäksi apriorisesta tiedosta tai "järjen tiedosta", jota on kahdenlaista. Ensinnäkin on olemassa järjen tietoa, johon liittyy puhdas eli apriorinen havainnointi tai intuitio (Anschauung). Koska intellektuaalinen intuitio ei tunnetusti Kantin mukaan ole meille mahdollista, on myös apriorinen tieto epäsuorasti aistillista. Matemaattinen tieto, joka Kantin mukaan sisältää konstruktioita ajassa tai avaruudessa, on tällaista järjentietoa, joka toisin kuin kokemustieto saattaa olla yleispätevää ja apodiktisesti todistuvaa. Toiseksi on olemassa filosofista järjentietoa, joka ei konstruoi käsitteitä vaan lähinnä eksplikoi ja luokittelee annettuja käsitteitä. Toisin kuin puhdas matematiikka, tämä filosofinen järjentieto ei ole aksiomaattista ja apodiktisesti todistuvaa. Jos suoraan käsitteistä johdetaan apodiktisia väitteitä, menetellään Kantin mukaan dogmaattisesti. Se ei myöskään ole, kuten Oittinen toteaa, positiivista tietoa, vaan lähinnä tiedon rajoja koskevaa negatiivista selvitystyötä. Oittinen tekee tästä päätelmän, ettei mitään erityistä filosofista tietoa sanan positiivisessa mielessä Kantin mukaan ole.
Oittisen ajatuskulku on johdonmukainen, mutta se jättää nähdäkseni auki sen keskeisen kysymyksen, mitä sitten on Kantin itsensä kirjan ensimmäisessä osassa kehittelemä ja erityisesti transsendentaalisessa analytiikassa "dedusoima" eli oikeuttama näkemys kokemustiedon mahdollisuuden ehdoista. Paitsi keskeinen kysymys on vaikea, ja siihen on esitetty hyvin erilaisia vastauksia. Oli hyvä, jos keskustelun tuloksena saisimme siitä selkeämmän kuvan. Oma käsitykseni on edelleen, että kyse on tietämisestä, joka se ei sijoitu mihinkään edellä esillä olleista vaihtoehdoista. Se ei ole kokemustietoa, koska se on yleispätevää ja välttämätöntä. Samasta syystä se ei myöskään ole filosofista järjentietoa siinä mielessä kuin Kant kirjoittaa tästä Oittisen lainaamissa Metodiopin kohdissa. Eikä se myöskään ole matemaattista järjentietoa, koska siinä ei tapahdu mitään konstruktioita ajassa ja avaruudessa.
Jäljelle jää kaksi mahdollisuutta. Joko kyse ei ole lainkaan tietämisestä vaan ajattelemisesta, tai sitten Kant katsoo voivansa itse muodostaa transsendentaalisesti sellaista tietoa, joka toisin kuin filosofinen tieto yleensä on sekä synteettistä että apodiktisen välttämätöntä. Kuten Prolegomenakin osoittaa, Kant on hyvin kömpelö koettaessaan selvittää, mitä hän itse on tekemässä. Nähdäkseni KrV kuitenkin sisältää varsin selkeitä viittauksia siihen, että Kant itse ymmärtää kehittelevänsä sellaista filosofista tietoa (Erkenntnis) kokemuksellisen tiedon apriorisista ehdoista, joka ei voi "perustua aistimellisuuteen". Seuraavassa lähinnä viittaan joihinkin sellaisiin kohtiin, joista tämä nähdäkseni käy ilmi.
Kirjan toisen laitoksen esipuhe alkaa seuraavasti:
"Ob die Bearbeitung der Erkenntnisse, die zum Vernunftgeschäfte gehören, den sicheren Gang einer Wissenschaft gehe oder nicht, das lässt sich bald aus dem Erforlg beurteilen" (B vii).
Kant siis lähtee siitä, että hänen kehittämänsä uusi järjen tapa tarkastella tietämistä voi seurata ja myös seuraa tieteen varmaa tietä. "Tieteellä" sanan ankarassa mielessä Kant tarkoittaa, kuten hän esipuheessa sekä Metodiopissa selvittää, tiedon järjestelmällistä kokonaisuutta, joka on välttämätön ja ehdottomasti pätevä.
Ensimmäisen painoksen esipuheessa Kant painottaa tutkimuksensa edellyttämää varmuutta, joka sulkee pois kaikki mielipiteet:
"Denn das kündigt eine jede Erkenntnis, die a priori fest stehen soll, selbst an: dass sie für schlechthinnotwendig gehaltene werden will, und eine Bestimmung aller reinen Erkenntnisse a priori noch viel mehr, die das Richtmass, mithin selbst das Beispiel aller apodiktischen (philosophishen) Gewissheit sein soll" (A xv).
Filosofisen esityksen tai kritiikin tulisi siis toimia apodiktisen varmuuden mallina, ja jotta tämä olisi mahdollista, sen olisi itse oltava tässä mielessä varmaa. Kant katsookin voivansa käyttää puhdasta järkeä ehdottoman varmalla tavalla ja siten luoda tieteellisen pohjan metafysiikalle. Vaikka emme voikaan hänen mukaansa tietää filosofisesti, mitä järki perimmältään on tai mitä maailma perimmältään on, voimme hänen mukaansa osoittaa järjen käytön varmat periaatteet tekemättä mitään dogmaattisen metafysiikan oletuksia. Miten tämä on mahdollista? Millaista filosofista "metodia" Kant noudattaa?
Toisen painoksen esipuheessa Kant toteaa kirjansa olevan nimenomaan "tutkimus metodista" (B xxii), ei vielä itse tiedettä. Kyse on transsendentaalisesta tutkimuksesta, joka kohdistuu siihen, miten mieli suuntautuu a priori kokemuksen kohteisiin:
"nur die Erkenntnis, dass diese Vorstellungen gar nicht empirischen Ursprungs seien, und die Möglichkeit, wie sie gleichwohl a priori auf Gegenstände der Erfahrung beziehen können, kann tranzendental heissen" (B 81/A 56).
Kant pyrkii tarkastelemaan tieteellisesti, ts. ristiriidattomasti ja yleispätevästi, miten mieli suuntautuu a priori kokemuksen mahdollisiin kohteisiin. Tämän kohteellisen tiedon apriorista muotoa koskevan transsendentaalisen tiedon ristiriidattomuuden kriteereinä Kant pitää "ymmärryksen ja järjen universaaleja ja muodollisia lakeja" (B 84/A 60). Sitä koskevan perustelun hän esittää viime kädessä transsendentaalisessa deduktiossa.
Toisen painoksen esipuheessa Kant kirjoittaa "puhtaan järjen kokeesta", joka muistuttaa esimerkiksi Galilein ja Kopernikuksen hypoteettista ja kokeellista metodia. Keskeistä on, että modernin luonnontiede ja sitä seuraten transsendentaalifilosofia ei enää pyri suuntautumaan kohti olevaan sinänsä ja avaamaan sitä, koska nyt ollaan tietoisia siitä, että "tiedämme olioista a priori vain sen mitä itse sijoitamme niihin" (B xix). Totuus filosofiassa ei enää voi olla olevan paljastumista (aletheia) vanhassa metafyysisessä mielessä. Sen sijaan voimme Kantin mukaan edetä metafysiikan tehtävissä tähänastista paremmin (B xvi) kun teemme "puhtaan järjen kokeen".
Kokeen seurauksena transsendentaalifilosofia voi vetää kokemuksellemme rajat ristiriidattomasti ja ryhtyä selvittämään sen mahdollisuuden apriorisia ehtoja. Koe koskee "käsitteitä ja periaatteita, jotka oletamme a priori". Kokeessa käsitteet ja periaatteet järjestetään siten, että samoja kohteita tarkastellaan kahdesta näkökulmasta, nimittäin yhtäältä kokemuksen kohteina, toisaalta pelkästään ajateltavissa olevina olioina sinänsä. Jos osoittautuu, että kohteiden tarkasteleminen kahdesta näkökulmasta on sopusoinnussa järjen periaatteiden kanssa, kun taas pitäytyminen vain niistä toiseen johtaa ylittämättömään ristiriitaan periaatteiden kanssa, "silloin koe osoittaa kyseisen erottelun oikeellisuuden" (B bxvii, Anmerkung). Kantin mukaan nimenomaan näin on.
Operoimalla kahdesta näkökulmasta voidaan metafysiikassa edetä paremmin kuin pyrkimällä sanomaan maailmasta, mitä se sinänsä on. Vaikka tässä ajatuksessa "sinänsä on jotakin outoa ja jopa mieletöntä" (A 244), se itse asiassa vastaa modernin luonnontieteen lähestymistapaa. Transsendentaalifilosofia tarkastelee kohteita kahdesta näkökulmasta pyrkien selvittämään ja oikeuttamaan sitä välttämätöntä ja yleispätevää mielteiden rakennetta, jonka sijoitamme kohteisiin a priori. Tällä tavoin se voi muodostaa tietoa, josta nähdäkseni on sanottava, ettei se "perustu aistimellisuuteen". Kritik der reinen Vernunft ei vielä ole varsinaista transsendentaalifilosofiaa (A 338/B 766), mutta myös tässä perustaa luovassa järjen itsekritiikissä Kant käsittääkseni katsoo muodostavansa filosofista tietoa, joka ei ole pelkästään eksplikoivaa ja negatiivista. Erityisesti tämä pätee Transsendentaaliseen analytiikkaan ja sen keskeisiin osiin, deduktioihin.
Nähdäkseni esimerkiksi seuraavista transsendentaaliseen deduktioon kuuluvista tekstikohdista käy ilmi, ettei Kantin kategorioita ja niiden käytön yleispätevyyttä ja välttämättömyyttä oikeuttava argumentaatio voi "perustua aistillisuudelle". Pykälässä 16 Kant kirjoittaa apperseption puhtaasta tai alkuperäisestä ykseydestä eli siitä, että "minä ajattelen" seuraa tai saattaa (begleitet) välttämättä kaikkia tiedollisia mielteitäni. Hän erottaa tämän huolellisesti empiirisestä apperseptiosta, koska kyse on mielen aktista, joka on kaikissa tietoisuuksissa sama sekä sikäli perimmäinen, että mikään muu ei enää saata sitä. Edelleen Kant kutsuu sitä "transsendentaaliseksi apperseptioksi", "tuodakseen esiin sen, että siitä on mahdollista saavuttaa apriorista tietoa" (Erkenntnis apriori aus ihr)" (B 132). On nähdäkseni ilmeistä, ettemme voi muodostaa empiiriseen intuitioon missään mielessä perustuvaa tietoa tästä mielen perimmäisestä ykseydestä, joka sitoo kokemuksemme yhteen subjektiin.
Pykälässä 25 Kant toteaa tämä suoraan: "apperseption alkuperäisessä synteettisessä ykseydessä en ole tietoinen itsestäni siten kuin ilmenen itselleni, enkä myöskään siten kuin olen itsessäni, vaan olen tietoinen ainoastaan siitä että olen. Tämä mielle on ajattelua, ei intuitio" (B 157). Emme voi muodostaa intuitiota, empiiristä tai puhdasta, siitä että olemme "minä ajattelen", joka seuraa tai saattaa jokaista kokemustiedon miellettä. Tämän Kantin käsityksen mukaan tiedon perimmäisen rakenteen voimme kuitenkin osoittaa yleispätevällä ja välttämättömällä tavalla, mutta ainoastaan filosofisella tarkastelulla, jonka kohteena ovat tiedon mahdollisuuden ehdot eli se, miten tietyillä ymmärryksen puhtailla käsitteillä, joiden alkuperä on meissä, voi kuitenkin olla objektiivinen referenssi.
Pykälässä 27 Kant tuo nähdäkseni esiin olennaisen. Hän kirjoittaa: "Emme voi ajatella kohdetta muuten kuin kategorioiden kautta; emme voi tietää ajateltua kohdetta muuten kuin intuitioiden kautta, jotka vastaavat kyseisiä käsitteitä. Kaikki intuitiomme ovat kuitenkin aistillisia, ja tämä aistillinen tietäminen on empiiristä sikäli kuin sen kohteet on annettu. Empiirinen tietäminen on kuitenkin kokemusta. Näin ollen emme voi tietää a priori muuta kuin mahdollisen kokemuksen kohteita" (B 165) Ensinnäkin Kant puhuu tässä apriorisesta tietämisestä (Er-kenntnis) ja toiseksi hän sanoo, että se ei voi koskea kokemuksen kohteita vaan ainoastaan mahdollisen kokemuksen kohteita. Tämä jälkimmäinen tieto on Kantin mukaan synteettistä a priori. Se koskee puhtaiden käsitteidemme objektiivisuutta, niiden yleispätevää ja välttämätöntä referenssiä, mutta se on kaikkiaan kokemusta edeltävää ja rajoittuu siten "mahdollisiin kohteisiin".
Kantin apperseption alkuperäistä ykseyttä koskeva tarkastelu ei ole kokemuksellista tietämistä eikä siis "perustu aistimellisuuteen". Onko se sitten pelkkää ajattelua, niin kuin Oittinen näyttää ajattelevan. On syytä panna merkille, että Kant käyttää sanaa "ajattelu" ainakin kahdessa merkityksessä. Se merkitsee ensinnäkin suunnilleen samaa kuin arkikielessä eli jonkin asian pohtimista ilman että siihen liittyisi kokemusta. "Ajatteleminen on tietämistä käsitteiden kautta" (A 69/B 94). Ajatteleminen tässä mielessä ei ole, kuten Kant sanoo, "sama asia kuin tietäminen" (B 146). Mutta Kant viittaa "ajattelemisella" usein myös reseptiivisten ja spontaanisten mielteiden yhteenliittämiseen eli arvostelman muodostamiseen. Olisi oma tehtävänsä selvittää, miten ajattelun eri merkitykset lähemmin liittyvät toisiinsa ja mikä niiden yhteys tietämisen eri muotoihin itse asiassa on. Voitanee sanoa, että transsendentaalifilosofinen tarkastelu on ajattelemista sanan useammassakin merkityksessä. Mutta se on myös tietämistä sanan filosofisessa merkityksessä.
Onkin syytä erottaa toisistaan ensimmäisen asteen kokemusperäinen tieto sekä toisen asteen apriorinen tieto. Edellinen koskee kokemuksen kohteita, jälkimmäinen edellisen välttämätöntä ja muuttumatonta muotoa eli mahdollisen kokemuksen kohteita. Vastauksessaan esittämiini huomautuksiin Oittinen käyttää toistuvasti ilmaisua "todellinen tieto", jolla hän viittaa kokemustietoon. En ole lainkaan varma, hyväksyisikö Kant itse tätä. Minusta näyttää pikemminkin olevan niin jos asiaa hieman poleemisesti kärjistää että monessa Kant tarkastelee tietoa Platonista alkavassa rationalistisessa perinteessä ja tekee myös tavallaan eroa epistemeen ja doxan välillä. "Todellinen tieto", jos tällaista ilmaisua halutaan käyttää, on apodiktista. Kokemustieto ei voi olla yleispätevästi ja välttämättä totta. Toisin kuin Platonista alkavassa metafyysisessä traditiossa, Kantilla ei kuitenkaan ole kyse olevaisen ontologiasta, vaan mielen tietoa konstituoivasta apriorisesta rakenteesta.
Jussi Kotkavirta
