Tapio Puolimatka: Opetusta vai indoktrinaatiota? Valta ja manipulaatio kasvatuksessa. Kirjayhtymä, Helsinki 1997. 376 s.
Kasvatusfilosofi Tapio Puolimatkan Opetusta vai indoktrinaatiota? on kotimainen pioneeritutkimus yhdestä opetuksen sekä yhä epä-älyllisemmän kulttuurimme keskeisestä ongelmasta: indoktrinaatiosta. Puolimatkan esitys on jäntevä ja johdonmukainen kokonaisuus, jossa edetään indoktrinaatiokeskustelun taustaoletuksista indoktrinaation käsitteen erilaisten tuntomerkkien erittelyyn ja napakkaan arviointiin. Lopusta löytyy valaiseva sanasto, jossa keskeiset käsitteet ja teoriat on selitetty lyhyesti.
Puolimatka väittää, ettei indoktri-naatiota voida määritellä ilman käsitystä tiedon luonteesta, arvoteoriasta sekä ihmisestä. Kaikkiin näihin kysymyksiin vastaa yksilön älyllistä vapautta korostava humanistinen kasvatusihanne, joka alkoi syrjäyttää yleissivistävää kasvatusihannetta valistuksesta lähtien. Tästä ihanteesta ovat lähtöisin ne tuntomerkit, joita filosofit ovat tarjonneet indoktrinaation tuntomerkeiksi: oppiaineksen sisältö, kasvatuksen menetelmät, opettajan intentiot ja opetuksen seuraukset sekä oppilaan ja opettajan valtasuhde.
Indoktrinaation sisältökriteeriä on sovellettu uskontoon, moraaliin ja poliittisiin ideologioihin, jotka on haluttu erottaa rationaalisten menetelmien avulla hankituista ja perustelluista uskomuksista. Mikään sisältökriteerin tulkinta ei Puolimatkan mukaan kykene täyttämään erottelutehtäväänsä. Jäljelle jää vain muodollinen vaatimus, jonka mukaan opetus on indoktrinoivaa, jos se ei valaise uskomusten maailmankatsomuksellisia, moraalisia ja poliittisia kytkentöjä eikä kehitä oppilaiden valmiuksia arvioida uskomusten pätevyyttä niiden sisällöstä erillisenä kysymyksenä. Koska moraali ja uskonto erotetaan usein tieteellisestä tiedosta, Puolimatka tarkastelee niitä vielä erikseen. Moraaliopetus on Puolimatkan mukaan indoktrinoivaa, jos moraaliväitteiden totuuden ja yleispätevyyden kiistävä antirealismi on oikeassa. Puolimatkan määritelmä moraalirealismista ei ole kuitenkaan ristiriidaton. Ensin hän määrittelee realismin moraaliväitteiden tiedollista luonnetta puolustavan kognitivismin siten, että ei-kognitivismi sekä John Mackien tunnetuksi tekemä erehdysteoria, jonka mukaan kaikki moraaliväitteet ovat epätosia, jäävät antirealismin puolelle. Toisaalta hän luonnehtii antirealismia kannaksi, jonka mukaan ei ole yleispäteviä moraaliperiaatteita, jotka olisivat riippumattomia ihmisten uskomuksista ja asenteista.
Mutta jälkimmäinen luonnehdinta on laajempi kuin edellinen. Se sisällyttää antirealismiin myös sellaisia teorioita kuin John Rawlsin tai Jürgen Habermasin eettisen konstruktivismin, joissa moraaliperiaatteita pidetään ihmisten uskomuksista, arvostuksista tai sopimuksista riippuvina. Toisaalta on perusteltua, että Puolimatka keskittyy erehdysteorian ja nonkognitivismin kritiikkiin, koska konstruktivismi sallii puheen yleispätevästä moraalitotuudesta. Vaikka Puolimatkan Mackie-kritiikki on pääpiirteissään johdonmukaista, tekstistä ponnahtaa omituinen ad hominem -argumentti, kun hän kysyy, eikö ole mahdollista, "että Mackie haluaa tehdä mitä haluaa tarvitsematta ottaa huomioon moraalin vaatimuksia?" Antirealistin ei tarvitse kieltää moraalin vaatimuksia, vaan ainoastaan niiden totuuden mahdollisuus. Esimerkin moraalin vakavasti ottavasta antirealismista tarjoavat vaikkapa Jean-Paul Sartren eksistentialismi ja R.M. Haren preskriptivismi.
Vielä moraaliakin enemmän on tunteita kuumentanut kiista siitä, onko uskonnonopetus indoktrinaatiota. Näin erityisesti Yhdysvalloissa, jossa Puolimatka on työskennellyt tutkijana viimeiset kolme vuotta. Puolimatka pyrkii osoittamaan, ettei nykykeskustelussa ole "argumenttia, joka yksiselitteisesti ratkaisisi kiistan teismin, ateismin ja agnostisismin välillä". Teistit voivat vedota samoihin tietoteoreettisiin perusteisiin kuin muidenkin näkemysten kannattajat, eikä teismin aukoton todistamattomuus erota sitä esimerkiksi arkiajattelumme metafyysisestä realismista, uskomuksesta mielestä riippumattoman ulkomaailman olemassaoloon.
Vaikka Puolimatkan perusteet teismin puolesta joihin ei jostain syystä kuulu tätä kantaa omintakeisesti tulkitsevaa pragmatismia eivät ymmärrettävästi vakuutakaan epäilevää lukijaa, hän lienee oikeassa siinä, että niin teismiä, ateismia kuin agnostisismia voidaan opettaa rationaalisen avoimuuden ja kriittisyyden hengessä sekä vastakkaiset näkemykset huomioon ottaen. Uskonnonopetus on tällöin oppilaan itsenäistä ja kriittistä ajattelua aktivoivaa toimintaa, jossa parhaiten perusteltuna esitetty näkemys tarjoaa lähtökohdan omaehtoiselle maailmankatsomukselliselle pohdinnalle. Tämä tosin vain sillä edellytyksellä, että teismi kunnioittaa ihmisen kriittistä autonomiaa, mitä voidaan tuskin sanoa sen fundamentalistisimmista versioista.
Puolimatka toteaa osuvasti, että mitkään ulkoisesti tunnistettavat menetelmät eivät erota indoktrinoivaa opetusta kasvatuksesta, sillä tehokas indoktrinaatio käyttää parhaita menetelmiä. Esitystapaa tärkeämpi on persoonan itseisarvon tunnustava arvoperusta, jota indoktrinoija loukkaa. Tähän arvoperustaan kuuluvat älylliset hyveet, kuten kriittinen avoimuus, perusteellisuus, huolellisuus, järjestelmällisyys, kyky tehdä oikeutta vastakkaisille näkemyksille sekä tunnistaa luotettavia auktoriteetteja, rohkeus, joustavuus ja älyllinen eheys, joiden kehitys on yhteydessä moraalisten, emotionaalisten ja sosiaalisten hyveiden kanssa.
Intention osoittaa riittämättömäksi indoktrinaation tuntomerkiksi se, että teoilla voi olla tahattomia tai ennakoimattomissa olevia seurauksia. Tahaton indoktrinaatio on tyypillistä useiden sukupolvien mittaisille ketjuille, joissa indoktrinoitu opettaja siirtää valtakulttuurin ideologiset vakaumukset oppilaille. Vaikka emme tunnista tätä mekanismia omassa kulttuurissamme yhtä herkästi kuin muissa kulttuureissa, sen olemassaoloa ei ole Puolimatkan mukaan syytä epäillä. Toisaalta hän huomauttaa osuvasti, että mielen väliaikainen sulkeminen tiedon tulvalta on ajoittain paikallaan omien näkemysten ja niiden perusteiden kehittämiseksi.
Vallankäyttö on epäilemättä yksi indoktrinaation kriteeri. Valta indoktrinoi kun se loukkaa oppilaan autonomiaa tai estää häntä kehittymästä itseään ohjaavaksi ihmiseksi. Modernia verkostoituvaa valtaa on kuitenkin vaikea vastustaa, kuten Michel Foucault on todennut. Puolimatka tarjoaakin tämän näkemystä paikallisista tiedon muodoista laajojen indoktrinaatioketjujen katkaisijaksi. Puolimatka epäilee myös opettajan ja oppilaan luottamuksellista tunnesuhdetta korostavaa opetusmallia: auktoriteetin salaaminen ja tasavertaisuuden harha mahdollistavat perinteistä opetusta tehokkaamman manipulaation. Manipuloivien ja ei-manipuloivien ihmissuhteiden ero häviää Puolimatkan mukaan myös jos hyväksymme arvosubjektivismin ja eritoten sen emotivistisen version. Huonomaineinen emotivismi ei kuitenkaan tyhjennä subjektivismin kenttää.
Kysymys siitä, kuinka laaja arvojen vaihtelu on hyväksyttävissä itsemääräämisen nimissä, on autonomiakeskustelun keskeistä problematiikkaa. Puolimatka puolustaa Charles Taylorin tunnettua näkemystä yleispätevistä ja yhteisöllisesti annetuista merkitysnäkökentistä, jotka määräävät yksilön valintojen vaihtoehdot sekä näiden keskinäisen arvon. Tästä lähtökohdasta hän kritisoi Gilles Deleuzen, Michel Foucaultin, Julia Kristevan ja Jacques Derridan näkemyksiä, joiden mukaan pysyvä minä on joko teistisen perinteen, modernin vallan, ihmisten yhdenmukaistamisen tai kielen synnyttämä harha.
On totta, ettei minän pirstaleisuus sovi yhteen sellaisen autonomiakäsityksen kanssa, joka korostaa rationaalista itsearviointia siitä millainen ihminen haluan pitkäjänteisesti olla. Minuuden hylkääminen ei kuitenkaan liity arvosubjektivismiin niin suoraviivaisesti kuin Puolimatka antaa ymmärtää. Maltillinen subjektivisti voi esimerkiksi Rawlsin tavoin painottaa ihmisen kykyä tavoitella omaa rationaalista käsitystään hyvästä. Kun rationaalisen elämänsuunnitelman itse valittuihin arvoihin liitetään inhimillisen vuorovaikutuksen edellyttämät moraalinormit, itsenäisen ja kriittisen ajattelun edellyttämät hyveet sekä toisten ihmisen autonomisuuden kunnioitus, ollaan arvosubjektivismissa, joka mahdollistaa autonomiaa tukevan auktoriteetin tavalla, jonka Puolimatka on halukas liittämään vain arvo-objektivismiin. Tällainen subjektivismi sopii yhteen myös Puolimatkan demokratian yhteydessä korostaman arvopluralismin kanssa.
Teoksen lopusta löytyy kiteytys indoktrinaatiosta.
"Indoktrinaatio on harhaanjohtavasti yksinkertaistava, yksisuuntainen ja piilovaikutteinen opetustapa, jossa opettaja käyttää auktoriteettiasemaansa väärin saadakseen oppilaansa vakuuttuneeksi asioista tavalla, joka ei kehitä oppilaan valmiuksia tulla tietämään ja ymmärtämään käsiteltävät asiat eikä edistä oppilaan tiedollisten valmiuksien ja niiden perustana olevien henkisten valmiuksien kehittymistä." Määritelmä on onnistunut, sillä se kykenee tavoittamaan olennaisia piirteitä perinteisen indoktrinaatiokeskustelun kriteereistä, korostamatta silti mitään yksipuolisesti.
Puolimatkan arvio indoktrinaatiosta nykykoulussa on varsin tyly: indoktrinoiva kouluopetus on hänen mielestään "aikamme propagandakoneiston elimellinen osa. Kouluopetuksen muokkautuminen indoktrinoivaksi on suoraa seurausta siitä, että puhtaasti kasvatukselliselle näkökulmalle annetaan toissijainen asema". Syytös kohdistuu julkiseen valtaan ja talouselämään, joiden intressit ovat myös oppimisen uusimman vitsauksen, opettajien lomautusten, takana. Parhaaksi suojaksi tällaisia toimenpiteitä vastaan Puolimatka nostaa Michael Walzerin näkemyksen yhteiskunnasta, jossa mahdollisimman itsenäiset yhteiskuntalohkot tasapainottavat toistensa indoktrinoivaa vaikutusta. Ongelma ei ole yhdentekevä myöskään demokratian tulevaisuuden kannalta. Vaikka demokraattisia arvoja voidaan opettaa indoktrinoivasti, niin puutteellisen harkintakyvyn omaava ihminen on altis myös vastakkaiselle mielipiteenmuokkaukselle, huomauttaa Puolimatka osuvasti.
