Augusto Pinochetin kannattajat leimaavat ex-diktaattorin vastustajat ja vastuuseen vaatijat sosialisteiksi tai kommunisteiksi. Chileläisessä todellisuudessa sosialismi on nykyäänkin poliittisesti terävä pelottelu- ja leimasana, jota oikeisto käyttää aseenaan taistelussa demokraattisia liikkeitä vastaan. Toisin on koto-Suomessa, jossa sosialismi on poistunut puolueiden sanastoista, eikä sosialisteista kukaan kanna huolta. Pistokokeesta käy vilkaisu päivän lehteen: kotimaansivuilla ei näy sosialismia tai sosialisteja.
Siis sosialismi on Suomessa passé. Harmillista, jos näin on, sillä sosialismilla on ansionsa. Esitän yhden perustelun väitteelleni. Se liittyy ruoan ja juoman tarpeemme tyydyttämiseen. En tässä nyt tarkoita maailman nälkäongelmaa tai muita globaalin kapitalismin pimeitä puolia, vaan suomalaisen ravintolakulttuurin nykyisiä epäkohtia. Kuten historioitsija Matti Klinge ja filosofi Lauri Mehtonen ovat useasti todenneet, suomalainen seurallisuuden tasavalta on kerrassaan alennustilassa. Pätkätyöllistetyt tarjoilijat ja suurtalouskeittiölinjan käyneet kokkaajat eivät hallitse ravintola- ja ruokakulttuurin alkeitakaan, puhumattakaan asiakkaista. Jopa perinteiset salit sekä hyvät ja kalliit (nykyään pelkästään kalliit) paikat on turmeltu kitschillä ja muzakilla, asiakkaat hotkivat ruokansa ja särpivät kaljaa tai colaa. Keskustelua ei kannata edes yrittää viritellä, sillä hälinä ja huoltoasemahumppa peittävät puheäänen, lapset mellastavat puuhanurkissaan, ja tarjoilijan katseen pyydystäminen vie lopunkin ajan ja tarmon. Viinakoiratkin ovat kuolleet, niiden tilalla on milloin minkäkinlaisesta törpöstä juotettavia neljän tai kahdentoista senttilitran pipettiannoksia.
Toisin oli ennenvanhaan! Todisteeksi ei tarvitse kuin napata hyllystä joku vuosisadan vaihteen suomalaista ravintolaelämää kuvaava teos: hyvin pukeutuneita herroja ryyppylasit huulillaan, viinakoira vahtipaikallaan, valkoista ja tärkättyä liinaa, huolella hoidettuja viiksiä ja kaunista vaimoväkeä, käsityöläismestarin kädellä loihdittuja salin yksityiskohtia, kultivoituneelta näyttäviä pöytäseuroja, ammatistaan ylpeitä hovimestareita, palvelualttiita tarjoilijattaria yms.
Tällaista kuvaa katsoessaan edesmennyt isoäitini tai isotätini olisi heti sanonut, että herrasväkihän se siinä juhlii, vaikkei tietenkään kiertokoulun käynyt pyykkärintytär tai ompelijan opin käynyt räätälintytär moisessa seurassa koskaan itse ollut ollutkaan. Mutta sotien jälkeen maailma muuttui toisenlaiseksi. Sellaiseksi, ettei joku seurahuonekaan ollut enää 1980-luvulla mahdoton lounaspaikka mummoille keskiluokkaistuneine lapsineen ja lapsenlapsineen. Vaan miten onkaan itse seurahuoneen laita? Rappiolla koko paikka! Kyllä sinne voi kuka tahansa ja miten tahansa nykyään mennä - töihin tai asiakkaaksi - mutta tyyli ja maku tällaisesta discon ja lounasbaarin sekasikiöstä puuttuu tyystin. Jos sitä muka onkin, on se vain ohimenevää trendiä, kuten sikarin nuoleskelua, Beaujolais Nouveaun korkkaamista tai nyky-ylioppilaiden herraskaista frakkisnobbailua "haalaribileiden" lomassa.
Jälleen yksi osoitus siitä, mitä seuraa, kun suuret joukot tai pikkuporvarillisen sivistymättömät kaupparatsut päästetään sisälle: tyyli ja maku degeneroituvat, kultivoituneisuudesta ei puhettakaan. Tämäkö on ravintolakulttuurin demokratisoitumisesta maksettu hinta? Kun seurahuone vielä oli jotakin, ei ollut varaa, kun on varaa, ei seurahuone enää ole mitään. Ja kuitenkin jokainen valistunut ihminen tietää, ei sitä että voi ja kerma ovat epäterveellisiä, vaan että voilla ja kermalla valmistetun ruoan ja ajatuksia kirvoittavan juoman äärellä on oiva tilaisuus kultivoida itseään ja seuralaisiaan. Hyvä seura ja maukas ateria eivät kehitä vain gastronomista aistiamme, vaan myös eettistä ja esteettistä makuamme. Päivällinen ei ole nautinto vain vatsalle, vaan koko sosiaaliselle minällemme. Ruoka- ja juomakulttuurin tuntemuksen kartuttaminen liittyy parhaimmillaan saumattomasti kulttuurista ja historiasta tietoiseksi tulemisen yleiseen prosessiin. Ei siis ihme, että valistusfilosofit, kuten Hume ja Kant kirjoittivat niin suurella antaumuksella sosiabiliteetin kysymyksistä. Ei siis ihme, että Klingen ja Mehtosen kaltaisten seurallisuuden teorian ja käytännön harrastajien äänessä on haikeutta. Niin oikeassa he ovat!
Mitä on tehtävä? Palattava menneisyyteen? Siis yhteiskuntaan, jossa pyykkärin tai räätälin tytöt eivät voineet kuvitellakaan itseään seurahuoneen pöytään, siihen maailmaan jossa herrasväki nautti yksinoikeudella niistä runsaista kultivoitumisen mahdollisuuksista, joita menneisyyden ravintolakulttuuri sille varmastikin tarjosi? Onneksi kuitenkin tällaisen sääty-yhteiskunnan renessanssille ei ole olemassa todellisia edellytyksiä: Mistäpä me sivistyneet herrat rouvineen yht'äkkiä nappaisimme? Mistäpä me nöyrät tarjoilijattaret ja imartelevaiset hovimestarit yht'äkkiä pestaisimme? Minnepä me nykypäivän kuluttajat yht'äkkiä laittaisimme? Snobien ulkokohtaiseksi trendiksi jäisi koko hanke, liian elitistiseksi muodostuisi asiakaskunta.
Siis, vastaus olkoon sosialismi! Sosialismin todelliseksi määritelmäksi ehdotankin seuraavaa: Sosialismi on ravintolasali, jonka kultivoituneessa ilmapiirissä kuka tahansa voi kehittää makuaan ja seurallisuuden aistiaan.
Jos tällainen ravintolasalin symboloima "filantropinismi" toteutuisi, merkitsisi se todellista vallankumousta kulttuurissa ja todellista demokratiaa yhteiskunnassa. Ei enää pikaruokaloiden markkinahälyn ilmapiirin hegemoniaa, vaan rauhaisia mutta eloisia ruoan ja juoman miljöitä, joiden sivistyneessä atmosfäärissä kestittävät ja kestijät voisivat yhdessä osallistua inhimillisen täydellistymisen pyrintöön.
Mikko Lahtinen
