Olet täällä

(Äidin)rakkauden karikot

(Äidin)rakkauden karikot

niin & näin 1/15

Kanadanranskalaisen Xavier Dolanin elokuva Mommy (2014) paneutuu rakkauden kanssakulkijoihin, valtaan ja vastuuseen. Dolanin kiitellyn esikois­ohjauksen J'ai tué ma mèren (2009) tavoin Mommyn polttopisteessä on äidin ja pojan tai ehkä laajemminkin vanhemman ja lapsen suhde. Cannesissa palkittu elokuva näyttää rakastamisen ilonhetkien rei’ittämänä kamppailuna. Erityisesti lastensa rakastamisessa on aivan ensimmäiseksi nieltävä oma ylpeytensä.

Elokuvassa monin tavoin oireileva teinipoika, Steve, palautetaan koulukodista asumaan vastentahtoisen yksinhuoltajaäitinsä luokse. Isän kuoleman jälkeen tuuliajolle joutuneessa perheessä epäkonventionaalinen ja nuorekas Diane-äiti sinnittelee talousvaikeuksien ja Steven erityistarpeiden ja väkivaltaisten purkausten kanssa. Naapuriavun seurauksena tilanne kohenee hetkeksi, kunnes teini laitostetaan taas traagisin seurauksin.

Samoista aineksista olisi voinut saada erilaisia vastakkainasetteluita pönkittävän rainan, jossa olisi pohdittu hyvän ja huonon äidin eroa tai sosiaalipalveluiden kylmyyttä ja perheen erityisyyttä. Dolan kuitenkin kurkistaa vastakkaisuuksien taakse, erilaisiin harmaan sävyihin, jotka ohjaajalle tyypillisesti tarjoillaan musiikkivideoita muistuttavien musiikki- ja kuvakollaasien rytmittäminä. Kukaan ei ole täydellinen vanhempi, lapsi tai ihminen. Ongelmat versovat mielivallasta sekä kyvyttömyydestä kuunnella, kohdata ja kunnioittaa toisen itsemääräämisoikeutta ja asettua toisen asemaan.

Dolanilla on erityinen kosketus perhesuhteiden tutkailuun, ja Mommy on debyyttinsä jälkeen hänen selvästi vahvin elokuvansa. Dolan osaa kuvata vanhemman ja lapsen suhdetta tunnistettavasti ja samastuttavasti, mutta juuttumatta turhan usein toisteltuihin tarinoihin. Mommy jatkaa ja syventää J'ai tué ma mèren sanomaa: perhesiteissä ihminen on kaikkein paljaimmillaan ja haavoittuvimmillaan. Elokuvat näyttävät, kuinka tämä erityinen läheisyys voi muodostua niin hellyyden ja huolenpidon kuin myös julmien petosten tapahtumapaikaksi.

Vanhemmuuden sanelupolitiikkaa

Osin omaelämäkerrallisessa J'ai tué ma mèressä Dolanin tulkitsema teini-ikäinen Hubert painiskelee niin itsensä kuin äitinsä kanssa tavanomaisten teiniongelmien kimpussa: Mikset kunnioita? Miksi tiuskit? Miksi huudatat musiikkia? Mikset kuuntele? Huonosti ja epäreilusti ei käyttäydy vain teini vaan myös aikuinen.

Hubert seurustelee toisen pojan, Antoninin, kanssa. Merkille pantavaa on, ettei homoseksuaalisuus itsessään ole elokuvassa ongelma, eikä Hubert kipuile etsiessään identiteettiään. Päin vastoin, Antoninin syli on turva. Äidin ja teinipojan suhdetta homous kiristää vasta äidin kuullessa asiasta ensi kertaa Antoninin vanhemmilta, jolloin hän kokee jääneensä ulkopuolelle: Miksei hänelle ollut kerrottu? Yrittikö Hubert nolata hänet, saada vaikuttamaan huonolta äidiltä, joka ei tiedä poikansa asioita? Sekä äiti että poika ovat lopulta niin urautuneita toistensa ärsyttämiseen, että äiti päätyy etä-isän tuella passittamaan Hubertin sisäoppilaitokseen tämän vastusteluista huolimatta.

Niin J'ai tué ma mèressä kuin Mommyssakin tulehtunut suhde ja ongelmat kulminoituvat nuoren pois lähettämiseen. Jälkimmäisessä poika konkreettisesti lukitaan pois ja häneltä riistetään vapaus. Koulusta tai laitoksesta kasvaa symboli epäreiluudelle, vanhempien oikeuttamattomalle ylivallalle. Se, mikä voi vanhemmalle näyttäytyä ratkaisuna vaikeaan tilanteeseen, on nuoresta petos, joka luo uusia ongelmia. Pikemmin kuin muutto pois kotoa, suurin ongelma on valehteluna ja tiedon pimittämisenä ilmenevä vanhemman (mieli)valta. Nuorta ei huolita keskustelukumppaniksi häntä itseään koskevissa päätöksissä. Tehdyt ratkaisut vain tipautetaan esiin, vastaväitteille ei jää sijaa. Vaikka sekä vanhempi että teini käyttäytyvät usein yhtä huonosti, vain toisella on valta tehdä toisen elämää koskevia pakottavia päätöksiä.

Mommy kuvaa tarkkanäköisesti itseään ruokkivan kehän syntyä ja sen luottamukselle tuhoisia vaikutuksia: koska Steve on ennen varastanut, äiti syyttää Stevea näpistyksestä saadessaan tältä lahjoja, mikä taas aiheuttaa väkivaltaisen kohtauksen. Elokuva kuvaa erityisesti erilaisista mielenterveyden ongelmista ja käytöshäiriöistä kärsivää teiniä. Silti Stevessä ruumiillistuvat murrosikäisen tempoilut onnistuvat tavoittamaan laajemminkin ikäkauden kipupisteet ja vanhempien onnistumiset ja epäonnistumiset. Murros- ja teini-iän vaikeudet ovat samankaltaisia, niiden intensiteetti vain vaihtelee.

Puuttuva palanen

Mommy ei kuitenkaan pelkisty epäonnistumisten ja tuskaisten perhesuhteiden ruumiinavaukseksi. Dolan avaa kauniisti myös läheisyyden ja luottamuksen syntyä, jossa biologisilla suhteilla on vähemmän painoarvoa kuin sitoumuksella. Vastapäisen talon asukki, sairauslomalla oleva opettaja, Kyla, astuu äidin ja teinin räjähdysherkän arjen keskelle. Hänen läsnäolonsa toimii jonkin aikaa tasapainottavana tekijänä. Kylan löytäessä sijansa saavuttavat myös äiti ja poika hetkeksi yhteyden.

Myöskään sattumaa ei pidä sulkea pois. Kyla pakenee omaa elämäänsä, tytärtään ja miestään sekä katsojille arvoitukseksi jäävästä psyykkisestä vaivasta johtuvaa änkytystä naapureiden tarkkailuun. Niinpä hän osaa rynnätä paikalle paikkaamaan Steven ja Dianen tappeluhaavoja – ensiksi fyysisiä, sitten henkisiä. Omassa kodissaan vierailijan osaan taantunut Kyla onkin äkkiä kuin kotonaan toisella puolen katua.

Kylasta ei kuitenkaan tule pelastajaa, joka taikoisi suitsait ongelmat kadoksiin. Mommyssa kukaan ei saa kunniaa olla laupias samarialainen tai suuri hyväntekijä, mutta kaikilla on annettavaa toisille. Kylakin saa änkytykseensä apua, kun vastineeksi Steven kursailematon pilkka pakottaa hänet puhumaan.

Vastavuoroisen, pyyteettömän avun ja tuen alueelle ei kuitenkaan ole asiaa laskelmoimalla omia saatavia. Laskelmoivuus ruumiillistuu elokuvassa samalla kadulla asuvan asianajajamiehen hahmossa. Paljonpuhuvassa kohtauksessa Diane raahaa täysiä kauppakasseja kohti kotia. Kauppakassit pettävät ja ostokset leviävät pitkin katua. Pelastavana ritarina paikalle säntää asianajaja ehjien muovipussien kanssa, eikä Dianen kiitoksille näy loppua. Myöhemmin tiukan paikan tullen Dianen avunpyyntö ja hätä pojastaan näyttäytyy miehelle vain keinona päästä likeisempään tuttavuuteen Dianen kanssa.

Mommy ei rakenna vastakkaisasettelua hyvän ja epäonnistuneen äidin välille. Steve ei halua vaihtaa äitiään Kylaan, valita jompaakumpaa. Hän tarvitsee yhtä lailla molempia. Lopulta kumpikin pettää hänet: valinnan ja päätöksen on oltava äidin, mutta myöskään Kyla ei onnistu estämään sitä. Ratkaisuun päätymisen yksityiskohdat ja tarkemmat motiivit jäävät auki: Diane luuli tekevänsä päätöksen lapsensa parhaaksi, vai luuliko? Väsyikö hän, halusi omaa aikaa? Saattoiko hän kaikesta huolimatta olla mustasukkainen Kylan merkityksellisyydestä pojalleen?

Katsojaa saattaa aluksi houkuttaa nähdä Dianen epäonnistumisen syy nuorekkaassa ja kaverimaisessa käytöksessä. Dianen ”äitiminen” ei karahda kiville kurin puutteen takia, päin vastoin. Diane ei kykene irrottautumaan saneluasenteestaan, halusta pitää kaikki langat omissa käsissään – silläkin uhalla, että se merkitsee rehellisyydestä ja avoimuudesta tinkimistä. Mommy muistuttaa hierarkiaan perustuvan kasvatusasenteen tuhoisuudesta: kuinka voi vaatia aikuisuutta lähestyvältä vastuuta, luoda keskinäistä kunnioittavaa suhdetta, mikäli käyttäytyy diktaattorimaisesti?

Perhe ei ole itsestäänselvästi turvasatama, suojaisa laguuni. Vallankäyttö lihallistuu kodin seinien suojassa.

”Oikeanlaisen” (ydin)perheen puolustamisen sijaan Mommy peräänkuuluttaa todellista välittämistä ja huolenpitoa. Ongelmat eivät nouse niinkään isän poissaolosta, vaikka Steve tätä ikävöikin. Toisen aikuisen tukea tarvitsee niin Diane kuin Stevekin. Kylan apuun tukeutumisen tiellä seisoo osin normaalin perhemallin tiukkuus ja vaihtoehtojen puute. Kylan, Dianen ja Steven kolmikkoa on vaikea määritellä, mutta vielä hankalampaa on kuvata Dianen ja Kylan suhdetta Steven lähdettyä kotoa. ”En voi jättää omaa perhettänikään”, Kyla sanoo tuskaisena kertoessaan Dianelle muuttavansa pois toiselle puolelle Kanadaa. Diane antaa kyynelten tulla vasta yksinäisyydessä.

Mommyn vanhempi–lapsi-tarinan traagisuus tiivistyy siihen, ettei Steven loppuelämä väistämättä ollut sinetöity kaikista menneistä vakavista sattumuksista huolimatta. Steven kohtalo on seurausta päätöksistä, jotka saatettiin tehdä jopa siinä uskossa, että ne nousevat rakkaudesta.

 

Jaa tämä