Olet täällä

David Bowie, rock-kulttuurin vaeltava Colossus

David Bowie, rock-kulttuurin vaeltava Colossus

niin & näin 2/16

Simon Critchley, Bowie (Bowie, 2014). Suom. Anna Tuomikoski. Aula & Co, Helsinki 2016. 202 s.

David Bowien (1947–2016) yllättävä – ja osin järkyttäväkin – kuolema synnytti valtavan määrän muistokirjoituksia, fanien hyvästijättöjä ja tähtianalyyseja, jotka kattoivat kaikki tyylilajit somekirjoituksista arvovaltaisten sanomalehtien arvioihin artistin kulttuurisista merkityksistä. Itselleni jäi erityisesti mieleen amerikkalaisen kantritähden Dwight Yoakamin haastattelu, jonka mukaan Bowie kertoi Yoakamille 1997, kuinka itse Elvis Presley olisi halunnut hänet seuraavan levynsä tuottajaksi. Elvis oli korviaan myöten ihastunut Bowien valkoisen soulmiehen tanssihittiin ”Golden Years” (1976), mutta kuninkaan traaginen kuolema seuraavana vuonna vei levysuunnitelmat Gracelandin hautaan. ”Se, että Bowie ei tuottanut vuonna 1977 Elvistä, on yksi rock-historian suurista tragedioista”, Yoakam totesi lehtiartikkelissa.

Bowie-faniuden näyttämöt

Tämä mielikuvitusta hipova kertomus tiivistää paljon olennaista Bowien merkityksestä. Lontoon Brixtonin työläisperheeseen syntynyt David Robert Jones pakeni ensin taustaansa 1970-luvun amerikkalaiseen supertähteyteen, sitten Los Angelesin lumemaailmaa Berliiniin Eurooppaan. Tämän jälkeen hän asusteli tähti-nomadina siellä täällä, kunnes asettui loppuelämäkseen New Yorkin Manhattanille. Koko matkan ajan hän imi niin musiikillisia kuin kulttuurisia vaikutteita ympäriltään. Tätä taustaa vasten hän onnistui myös tekemään vaikutuksen itse rock’n’rollin kuninkaaseen. ”Golden Years” oli Bowien kunnianosoitus amerikkalaisen soul-musiikin perinteelle – Elvis Presley oli valkoisena amerikkalaisena tehnyt saman tempun rock’n’rollin parissa 20 vuotta aiemmin.

Bowien valtavan uran ja vaikutuksen vuoksi hänestä on kirjoitettu paljon jo ennen brittifilosofi Simon Critchleyn (s. 1960) laatimaa miniesseiden kokoelmaa. Critchley kietoo Bowien tuotannon 29 lyhyessä luvussa tiiviiksi paketiksi. Filosofian professorin henkilökohtaiset muistot 44 vuotta kestäneestä matkasta Bowien kanssa lomittuvat filosofisiin pohdintoihin siitä, miten autenttisuuden ja identiteetin käsitteet kääntyvät päälaelleen tämän tuotannossa. Muistelussa tiivistyy vähitellen myös Bowien maagis-kolossaalinen merkitys: hän oli suuri musiikkikulttuurin sulatusuuni, joka matkiessaan ja imiessään vaikutteita sai usein aikaan jotain ainutlaatuista ja vaikuttavaa.

Siksi Bowien työt ovatkin aina inspiroineet kirjojen ja artikkelien tekijöitä. Uusien näkökulmien löytäminen tuntuu ajoittain jo verrattain haastavalta. Critchleyn innoituksen lähteenä on toiminut Victoria and Albert -museon retrospektiivinen näyttely ”David Bowie Is” vuodelta 2013. Tämä Bowie-faniuden temppeli kirvoitti Critchleyn laatimaan artistin urasta ja merkityksestä eräänlaisen uskollisen fanin filosofisen muistikirjan, jonka joka sivulta välittyy emotionaalis-kognitiivinen yhteys tähteen.

Bowien kuolema on selvästi ollut Critchleylle myös niin eksistentiaalinen kuin terapeuttinen kokemus – tapahtuma, johon mestari on itse valmistanut kuulijoitaan jo 40 vuotta sitten laulaessaan Jacques Brelin ”My Deathiä” (La mort, 1959) tai ensimmäiseksi goottirock-biisiksi kuvattua kappaletta ”We Are the Dead” (1974).

Nykypäivän trickster

Critchleyn kirjan yksi keskeinen ajatus onkin tässä. Kliseisesti epäaitouden ja kuolemankaipuisen melankolian messiaana rock-historiassa pidetty Bowie avautuu tekijälle, ja toivottavasti myös kirjan lukijoille, banaalin maailman jatkuvasti ylittävänä utopistina ja pohjimmiltaan toiveikkaana ihmisenä. Bowie on itse asiassa kuin hänen tunnetuimman kappaleensa taivaalla odottava ”Starman” (1972), joka haluaisi tulla tapaamaan ihmiskuntaa ja kertomaan sille, mitä rajattomia mahdollisuuksia sillä on.

Ajatus Bowien keinotekoisuudesta paljastuu tietenkin Bowien kyvyksi ymmärtää identiteetteihimme liittyviä muutoksia ja tarvetta muutokseen: ihmisen on pyrittävä ylittämään itsensä ollakseen sen arvoinen, että starman vaivautuu tulemaan joskus tapaamaan meitä. Täten Bowie on baumannilainen flanööri, triksteri, turisti ja pyhiinvaeltaja – totuuden etsijä – samassa hahmossa1. Bowien tähtikuva ja henkilö ovatkin osuvin metafora sodanjälkeisen pop- ja nuorisokulttuurin rajojen etsimiselle ja rikkomiselle. Bowie jos kuka ymmärsi modernin elämän performanssi- ja spektaakkelivetoisen kulttuurin ytimen: ollakseen aito on oltava myös sopivasti epäaito, ja ollakseen uskottava on osattava myös leikitellä dynaamisesti identiteetillään.

Bowien perintö

Bowie eri hahmoineen Ziggy Stardustista Aladdin Sanen kautta The Thin White Dukeen ja Screaming Lord Byroniin oli tämän modernin performatiivisuuden manifesti. Siksi Critchleyn teos ei tarjoa lukijalle diskografiaa tai kronologista esitystä Bowien uran eri vaiheista. Se on paremminkin akateemisen tutkijan yritys luoda omista lähtökohdistaan yksi performatiivinen esitys, joka pyrkii auttamaan Bowien merkityksen ja perinnön tunnistamisessa ja tunnustamisessa. Siksi Critchleyn kirja kenties tahtomattaan herättää olennaisen kysymyksen: voiko Bowiesta kirjoittaa olematta hänen faninsa? Bowie tuntui olevan artisti, joka puhutteli kuulijoitaan henkilökohtaisesti. Jos hänen musiikkinsa ei jotakuta puhutellut, toistaisiko tämän henkilön laatima teksti vain mediakliseitä seksistä, huumeista ja rock-supertähteyden maailmasta?

Critchleyn teoksen merkittävin viesti onkin ehkä tässä. Aikana, jolloin rock-kulttuuri kutistuu usein populistisella ja regressiivisellä tavalla sarjaksi kliseitä rock-elämän ”rankkuudesta”, Bowien merkitys ylittää varmasti pitkään myös nämä kliseet. Bowie haastoi läpi uransa kuulijansa pohtimaan luovuuden ja taiteen merkityksiä kulttuurissamme, joko filosofisin sanakääntein tai vain baarikeskustelun tasolla, ja tähän myös Critchleyn teos pyrkii haastamaan lukijaansa.

Viite & Kirjallisuus

  • 1. Zygmunt Bauman, From Pilgrim to Tourist – or a Short History of Identity. Teoksessa Questions of Cultural Identity. Toim. Stuart Hall & Paul DuGay. Sage, London 1996, 18–36.

Jaa tämä