[Tämä on tekstin laaja verkkoversio, ks. painolehden versio tästä. Haastattelun äänite kuunneltavissa Filosofia.fi-portaalin aineistoarkistossa.]
25. maaliskuuta 2007. Oven avaa liivipukuun sonnustautunut herra, joka auttaa takit pois päältämme. Kohtelias ja valpas ääni pyytää istuutumaan. Äkkiä kirjojen ja peitteiden alta kuuluu naukaisu. Keskustelu katkeaa hetkeksi, kun tavaroiden joukosta tepastelee esiin kissa, joka suuntaa isäntänsä luokse. Olemme saapuneet S. Albert Kivisen valtakuntaan.
Alma Korko: Kuinka alun perin kiinnostuit filosofiasta?
S. Albert Kivinen: Luin lukiovuosinani teosofista kirjallisuutta. Siellä viitattiin muun muassa uusplatonismiin. Sitten kun oli ylioppilaskirjoitukset ja ruotsin kirjoitukset näyttivät menevän hieman huonosti, äitini sanoi: ”Et sinä saa kuin korkeintaan approbaturin”. Minä sanoin: ”Kyllä minä saan cum lauden”. Ja minä sain cum lauden. Hän toi minulle 500 markkaa ja ostin Salomaan Filosofian historian 532 markalla.
Itse asiassa tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Olin noin 13-vuotias, kun meidän vintillä oli pari laatikollista kirjoja, jotka olivat eräiden kaukaisten sukulaisten sinne jättämiä. Minä kaivelin erilaisia kirjoja. Siellä oli ainakin kolme kristinuskon apologiaa. Löysin Grotenfeltin filosofian historian ja rupesin lukemaan sitä. Olin ehtinyt Spinozaan, kun eräs perikunnan jäsen tuli hakemaan laatikot pois. Luultavasti hän myi ne divariin ja ryyppäsi rahat.
Ilmari Kortelainen: Tämä oli siis ensikosketuksesi filosofiaan?
SK: Kyllä, kyllä. 14-vuotiaana luin Friedellin kulttuurihistoriaa. Siellähän puhutaan filosofiasta. Hän sai minut muun muassa mieltymään Spinozaan. Hänhän (Friedell) ymmärtää mitä erilaisimpia ihmisiä, mutta Spinoza oli hänelle jotenkin aivan vieras ja kauhea. Friedellille Spinozan filosofia oli jotenkin niin kylmää ja geometrista. Aloin heti mieltyä Spinozaan.
AK: Sinulla oli siis kotona pieni kirjasto?
SK: Varsinaista filosofista kirjallisuutta siellä ei juuri ollut ja Ikaalisten kantakirjastossakin sitä oli hyvin heikosti. Esimerkiksi tämmöisiä kuin Eino Kailan Inhimillinen tieto tai von Wrightin Looginen empirismi: niitä siellä ei ollut. Kun tulin Helsinkiin, minulla oli pääaineena yleinen historia, mutta ajattelin, että otan filosofiankin sivuaineeksi. Luin nämä kaksi kirjaa, ja se aiheutti minussa maailmankatsomuksellisen murroksen. Käännyin loogisen empirismin kannattajaksi. Ystäväni Lande Lindfors julistautuu yhä loogiseksi empiristiksi. Minä olen myöhemmissä kirjoituksissani käyttänyt sanontaa ”silloin kun podin loogista empirismiä”.
IK: Minkälaisista muista asioista kuin filosofiasta olit kiinnostunut lapsena?
SK: Kovakuoriaisista ja erityisesti Egyptin historiasta. Keräilin kovakuoriaisia ja eräitä otimme elävinä hoidokeiksemme. Perustimme salaseuran, Pickwick-kerhon, jossa oli sisareni, veljeni ja pari serkkua. Kunniajäseniksi sinne tuli vanhempia. Löysimme yhden lepänlehtikertun, sellaisen vihreän kiiltävän kuoriaisen, joka sai nimen ”Bombastus”. Sitten minä ehdotin, että perustetaan salaseura, ja ruvettiin miettimään, mikä nimi sille annettaisiin. Ensimmäiseksi minulle tuli mieleen ”Camorra”. Olin lukenut sen verran, että se on Napolissa toimiva rikollisjärjestö. Mutta onneksi minut äänestettiin nurin. Olisi kovin hauska näinä vuosina kertoa, että kuuluin Camorra-seuraan.
IK: Millä tavoin koit nuorena suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin?
SK: Voi kai sanoa, että olin aika vieraantunut. Kun tulin Helsinkiin kukaan ei tuntenut minua, ja minä en tuntenut juuri ketään. Muutamia luokkatovereita tuli tänne kyllä. Heitä tapailin joskus, en juuri muita. Osakuntakaan ei oikein vetänyt. Oli erilaisia tilaisuuksia, joista sanottiin, että fuksien läsnäolo on välttämätöntä. Minä menin jonakin viikonloppuna sinne ja tulos oli se, että minut pyydettiin talonmiehen avuksi kantamaan tuoleja jonnekin komeroon. Ajattelin, että viikonloppuja voi viettää mukavamminkin kuin tällä tavalla.
AK: Entäs yhteiskunnallinen ilmapiiri siihen aikaan?
SK: Matti Klinge on kirjoittanut viisikymmentäluvusta, että se oli aatteetonta ja sivistynyttä aikaa.
IK: Kriittisyyttä ja kapinaa ei ilmennyt kuten 1960-luvusta usein sanotaan?
SK: No ei. Eräänlaista jaloillaan äänestämistä. 30-luvun oikeistolaisesta hurmahenkisestä kansallismielisyydestä sanouduttiin irti. Sen takia vanhempi sukupolvi sanoi ”te olette niin aatteettomia”. Mutta luultavasti monet olivat aatteellisia jollakin tavalla.
AK: Miksi ryhdyit opiskelemaan filosofiaa?
SK: Itse asiassa minulla oli noina teosofisina vuosina kaikenlaisia haavekuvia, että matkustan Tiibetiin tai Intiaan ja yritän pyrkiä jonkinlaiseksi valkoiseksi maagikoksi. No siitähän ei tullut tietysti mitään, mutta filosofia korvasi sen. Yksi oppilaani sanoi kerran, kun kerroin tästä menneisyydestä teosofian parissa, että teosofia pelasti minut kristinuskolta.
IK: Millainen paikka yliopisto oli silloin kun opiskelit filosofiaa täällä Helsingissä?
SK: Opiskelijoita oli tietysti vähemmän ja mitään tällaista kuin filosofian laitos ei silloin ollut. Oli kolme professoria ja muutama dosentti. Ei silloin ollut assistenttejakaan. Kuunneltiin luentoja ja tentittiin kirjoja niin kuin nykyäänkin. Erityisen innostava opettaja oli von Wright.
Liekehtivä dosentti
AK: Kuinka päädyit työskentelemään yliopistossa? Oliko se selkeä valinta?
SK: Ei sitä voinut siihen aikaa valita, koska paikkoja ei käytännöllisesti katsoen ollut. Minä olin suuntautunut kirjastouralle. Olin Helsingin kaupunginkirjastossa ja Helsingin yliopiston kirjastossa töissä jonkin aikaa, minkä jälkeen työskentelin Kemin kaupunginkirjastossa puoli vuotta kirjastoapulaisena. Sitten lähdin Amerikkaan Hintikan suosituksesta. Menin stipendiaatiksi Harvardiin niin kuin Esko Aho. Opiskelin sen vuoden.
Kun tulin Harvardista takaisin minun ei tarvinnut mennä Kemiin, sillä sain Salon kirjastonjohtajan viran. Olin siellä kolme vuotta. Paikka avautui ensimmäisen kerran vuonna 1964, kun käytännöllisen filosofian virka aukesi. Tämä oli kai akateemisesti mahdollisimman pieni status: olin käytännöllisen filosofian vt. tp. ap. puoliassistentti. Sitten menin takaisin Saloon. 1964 Ketonen lähti Amerikkaan ja oli siellä vuoden verran. Valpola, joka oli ollut assistenttina, siirtyi hoitamaan professuuria. Hän pyysi minua assistentiksi 1966.
AK: Miten koit ulkomailla oloajan verrattuna Suomeen?
SK: No, ainakin huomasin, että kyllähän Amerikassakin on sivistystä, nimenomaan itärannikolla.
AK: Oliko opiskelu samantyyppistä kuin Suomessa?
SK: Se oli aika lailla kireää. Luentosarjan yhteydessä piti kirjoittaa ’termpaper’ ja välikokeita oli myös.
AK: Mihin asti kaiken kaikkiaan olet ollut yliopistolla töissä?
SK: Eräässä mielessä olin töissä vielä vuonna 2004, kun pidin luentosarjan, mutta se oli tuntiopettajan vakanssilla. Teoreettisen filosofian assistentuurista tipuin 80-luvun alussa: siihen nimitettiin Esa Saarinen. Sitten olin työttömänä joitakin aikoja. Tämän jälkeen hoidin käytännöllisen filosofian assistentuuria ja pariin otteeseen professuuriakin. Tällä tavoin kelluin. Minä olin assistenttina liian vanhaksi. Olin melkein 61-vuotias, kun pääsin assistentuurista eläkkeelle vilpittömän helpottuneena. Mutta dosentuuri minulla säilyi, kunnes vuosikymmenen lopussa sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olette täyttäneet 68 vuotta ja dosentuurinne loppuu tämän vuoden lopussa. Kirjoitin siitä Yliopisto -lehteen artikkelin nimeltä ”Liekehtivät dosentit”. Tämä aihe tuli siitä, että Vietnamin sodan aikaan jotkut buddhalaiset munkit järjestivät Vietnamissa mielenosoituksia, joissa he polttivat itsensä. Kysyin, pitäisikö eläkkeelle potkittujen dosenttien polttaa itsensä eduskuntatalon rappusilla. Jos tämmöistä tehtäisiin, niin säästyisi eläkemaksuja. Samalla se houkuttelisi ulkomaalaisia turisteja paikalle, ja toisi maahan valuuttatuloja. Koko tämä idioottimainen säädös kertoman mukaan johtui siitä, että Jaakko Numminen haluttiin työntää opetusministeriön kansliapäällikön paikalta eläkkeelle ja kun ei muu auttanut säädettiin laki, niin kutsuttu ”lex Numminen”, jonka mukaan valtion virkamiehen on siirryttävä eläkkeelle, kun hän täyttää 68 vuotta.
IK: Taitaa nykyään 68 vuotta olla Suomessa professoreillakin se viimeinen ikä.
SK: Hintikkahan on melkein kahdeksankymmentä, ja on professorina edelleen Amerikassa.
AK: Miksi sinusta tuli nimenomaan filosofi, eikä jotakin muuta?
SK: Kun päädyin filosofian assistentiksi ja roikuin näissä pätkätöissä työurani loppuun: olihan se mukavampaa kuin monet muut asiat. David Humelta kai kerran kysyttiin, miksi hän harrastaa filosofiaa. Hän sanoi ”mielihyväni olisi vähäisempi, jollen harrastaisi”.
IK: Seuraavaksi voisimme siirtyä opettajiisi, joista mainitsit jo von Wrightin. Ketkä heistä olivat sinulle tärkeitä?
SK: Eino Kaila oli silloin jo Akatemiassa. Kuuntelin muutaman hänen luentonsa, ja pidin häntä hyvin suuressa arvossa. Myöhempinä vuosina tuli sitten Stenius. Joskus vuonna 1973 Risto Hilpinen, Jan von Plato ja minä valitsimme Steniuksen Skandinavian subtiileimmaksi filosofiksi.
AK: Oliko Yhdysvalloissa ketään vaikuttavia luennoitsijoita?
SK: Siellä oli muun muassa Burton Dreben, joka oli hyvin eloisa ja kaunopuheinen herra. Hän piti seminaaria Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta. Sitten siellä oli moraalifilosofi John Rawls, jota meillä on suomennettukin.
AK: Entä filosofian klassikot? Käsittelet väitöskirjassasi C.D. Broadia. Ketä hänen ohellaan pitäisit sinuun vaikuttaneina filosofisina ajattelijoina?
SK: Cambridge-filosofia väljästi ottaen. Esimerkiksi McTaggart: vaikka hänellä oli pähkähulluja mielipiteitä, hän oli toisaalta erittäin elegantti metafyysikko. Olen pitänyt McTaggartista muutaman kerran luentoja.
IK: Entä mitä mieltä olet muista britti-idealisteista tai sellaisiksi luonnehdittavista, esimerkiksi Bradleysta?
SK: Pikemminkin olen kiinnostunut realistisesti suuntautuneista filosofeista. Ehkä Cambridge-filosofiassa niin sanoaksemme henkilökemiat toimivat. Sen tyyppinen filosofointi sopii minulle.
IK: Millainen suhde on oman elämäsi ja filosofisen ajattelusi välillä? Miten ne suhteutuvat toisiinsa?
SK: Olen käyttänyt paljon aikaa filosofisiin mietiskelyihin, niin sitten ei ole jäänyt aikaa pahuuteen.
AK: Millainen merkitys filosofialla on sinulle?
SK: Elämän sisältö.
IK: Minkälaista elämä olisi ilman filosofiaa?
SK: Tylsää. Tietystihän voisi keksiä muitakin harrastuksia. Olen esimerkiksi Suomen Oppihistoriallisen Seuran jäsen, ja olemme käyneet siellä kolmisenkymmentä vuotta, Pia (Virtakallio) ja minä. Näissä kokouksissa puhutaan eri alojen, tieteen historiaan liittyvistä aiheista. Usein siellä on myös varsin mielenkiintoisia esitelmiä.
AK: Pitäisikö filosofialla olla jonkinlainen tehtävä, ja jos pitäisi niin mikä?
SK: Oliko se nyt William James joka sanoi, että ”filosofia on harvinaisen itsepintainen selkeän ajattelun yritys”. Tätä Russell sitten ironisoi, että se on kyllä usein harvinaisen itsepintainen epäselvän ajattelun yritys.
Filosofian ongelmia
IK: Haluaisitko kertoa jostakin sinulle tärkeästä filosofisesta ongelmasta?
SK: McTaggartin yhteydessä pohdin identitatis indiscernibiliumia. Itse asiassa en ole siitä koskaan julkaissut mitään, mutta 90-luvun alussa Ajatuksessa Tero Tulenheimo kirjoitti siitä. Oliko se nyt 1992 tai niillä main. Hain Akatemialta jotakin apurahaa ja kirjoitin: ”olen keksinyt mitä kauneimman todistuksen identitatis indiscernibiliumille”. Tavallisesti sitä vastaan esitetään Max Blackin artikkeli The Identity of Indiscernibles. Blackilla on tällainen kuviteltu esimerkki, että universumissa on kaksi lyijypalloa. Ne ovat täsmälleen yhtä suuria, koostuvat yhtä monesta molekyylistä, ovat täsmälleen samanmuotoisia ja muuta. Voiko tällöin sanoa, että ne eroavat millään tavalla toisistaan? Artikkeli on kirjoitettu dialogin muotoon. Siinä on toinen, joka puolustaa identitatis indiscernibiliumia ja hän sanoo, että annetaan palloille vaikka nimet Castor ja Pollux. Castor on Polluxin ulkopuolella ja Pollux ei ole itsensä ulkopuolella. Black kuitenkin sanoo, ettei mitään erisnimiä saa käyttää tässä, koska me emme pysty yksilöimään, kumpi on Castor ja kumpi Pollux. Minun näkemykseni on, että tämä täytyy ajatella ilman erisnimiä. Quinen kirjassa The Roots of Reference on tällainen substitutionaalinen joukko-oppi. Quine ei oikeastaan joukkoja vakavasti oletakaan, vaan ainoastaan avoimen lauseen, joka spesifioi jonkun joukon, että voimme sitten kirjoittaa joukon symboleja. Siinä on joukkoja, mutta ei enää mitään joukkojen joukkoja. Kun nyt käytetään samantapaista argumentaatiota, niin identitatis indiscernibilium menee läpi. Oletetaan, että meillä on kaksi oliota toistensa ulkopuolella. Emme anna niille nimiä, mutta voimme sanoa, että jokaista oliota kohden joka ei ole universumi, on sellainen yksilö, joka on sen ulkopuolella.
AK: Minkä takia Blackin esittämä ongelma kiinnostaa sinua?
SK: No, se liittyy McTaggartiin. Ylipäätään minä mietin hyvin vähän sitä, miksi jokin asia kiinnostaa tai ei kiinnosta. Toinen minua kiinnostava ongelma on analyysin paradoksi, josta olen myös kirjoittanut. Käsittelen sitä Fenomenonologisissa sormiharjoituksissa, Tieteessä tapahtuu -lehdessä ja tässä Camenesin numerossa. Se on ilmestynyt Helsingissä epäsäännöllisesti vuodesta 1979. Tuossa Camenesin kannessa on Steniuksen muotokuva. Hän oli pitkä ja synkännäköinen, romuluinen mies. Sanoin kerran: ”Han kunde vara en god positivist om han icke vore sådan förbannad negativist”.
AK: Pitäisikö filosofialla olla jonkinlainen yhteys käytännön elämään? Filosofin näkökulmasta tai ylipäätään?
SK: Jonkinlaisia yhteyksiä on aina, mutta ne saattavat olla kummallisia ja ei-tarkoitettuja. Luin joskus, että Ranskan sotakorkeakoulussa oli 1900-luvun alussa Bergsonin filosofia muotia, élan vitalia. Sotaoppeihin sovellettuna se tarkoitti hyökkäystä viimeiseen saakka: aina on hyökättävä, pidettävä aloite käsissä. Siinä oli kai oppia siitä, että vuoden 1870 sodassa Ranskan armeija ei ollut kovinkaan aloitekykyinen. Nyt ajateltiin, että on hyökättävä, ja oltava aktiivinen koko ajan. Siellä oli joku eversti. Hän selitti, että ajatelkaa nyt, kun vihollinen on kukkulalla ja heillä on konekivääri, niin kyllähän siinä äijää kaatuu. No, se on teknokratiaa, teknokratiaa. Henki on tärkeintä, henki on tärkeintä! Sitten ensimmäisen maailmansodan alussa hyökättiin ja hyökättiin, ja menetettiin satoja tuhansia miehiä aivan tarpeettomissa hyökkäyksissä. No, ei Bergson aivan sellaista luultavasti ollut tarkoittanut.
Joskus sanottiin, että Berkeleyn idealismi on jollakin tavoin inspiroinut Mary Baker Eddyn Christian Sciencea. Eddyn idea oli, ettei ainetta, kuolemaa, sairautta tai muita tällaisia asioita oikeastaan ole. McTaggart puolestaan korosti sitä, että metafysiikka on mitä käytännöllisintä. Jos me voimme todistaa jotain positiivista tai negatiivista jumalan olemassaolosta tai sielun kuolemattomuudesta, niin kyllähän se vaikuttaa, tai sen ainakin pitäisi vaikuttaa meidän elämäämme.
IK: Siirrytään nyt filosofiaan työnä, ja akateemisen elämän muutoksiin. Miten yliopisto on muuttunut sinä aikana, kun sinä olet ollut töissä siellä?
SK: Huonompaan suuntaan. Kuusikymmentäluvulla sinne tuli hirmuinen ryysis. Seitsemänkymmentäluvulla opiskelijamäärät taas alkoivat vähentyä. Joskus 70-luvun alussa pidin jonkun cum laude tasoisen luennon. Siellä oli noin 50 kuulijaa. Ajattelin helpottuneena, että onpas täällä vähän ihmisiä.
AK: Mitä tarkoitat tällä huonommalla suunnalla?
SK: Ajattelen tuota suunnittelijoiden ja muiden terroria, joka pakottaa ihmiset juoksemaan turhissa kokouksissa ja täyttämään kaiken maailman kaavakkeita ja muuta. Hallinnollista puolta on liikaa. Onneksi en itse ole sitä kovin paljon joutunut kokemaan. En ole koskaan ollut missään laitoksen johtoryhmässä tai tämmöisessä. Meillä oli 70-luvulla epävirallinen laitosneuvosto. Professorit Ketonen ja Stenius kävivät siellä hyvin täsmällisesti. Monet ihmiset, jotka olivat kannattaneet laitosneuvoston perustamista, kieltäytyivät jäsenyydestä, kun heitä siihen ehdotettiin. Ainoa ehdotus, joka oli kerran mennyt läpi oli, kun Ketonen ehdotti, että seminaarikirjaston oveen hankittaisiin uusi lukko. Se hyväksyttiin yksimielisesti.
AK: Miten arvioisit nyky-yliopistoa noin ylipäänsä? Missä tilassa se on mielestäsi?
SK: Tuntuu, että ei kovin hyvässä: Sitä hallinnollisen puolen paisuttamista. Pari vuotta sitten kävin siinä Porthanian luona, jossa on yliopiston uusi hallintorakennus vieressä. Menin johonkin byrooseen. Alhaalla hissin vieressä oli ilmoitustaulu, jossa sanottiin, missä kerroksessa mitäkin on. Neljässä kerroksessa oli kussakin oma kehittämisosastonsa. Jos niillä on nyt jotain järjellistä, hyödyllistä tai kunniallista tekemistä, niin luultavasti yksi osasto riittäisi. Olen joskus sanonut, mikä ei kuulu joukkoon? Lapamato, kastemato vai kehitysjohtaja? Vastaus: kastemato, koska se on hyödyllinen.
IK: Minkälaisena työyhteisönä näet Helsingin yliopiston filosofian laitoksen?
SK: Kyllä minä olen tullut toimeen siellä, vaikka kuulinkin yhdeksänkymmentäluvulla, että Helsingin laitoksella on huono henki.
IK: Jatketaan julkaisujen ja tuotannon parissa. Mitä teoksistasi pidät tärkeimpinä?
SK: Jnaa-a, jnaa-a.. niitä on vaikea asettaa tärkeysjärjestykseen, mutta mainitaan nyt sellaisia kirjoituksia, jotka on täydellä vaitiololla sivuutettu. ”Luonnollista Teologiaa” kirjassa Jumala Logiikka ja Evidenssi. Siinä, niin kun sanottu, tunsin olevani huipulla: pääsin samaan antologiaan Duns Scotuksen kanssa. Fenomenologisissa Sormiharjoituksissa on alussa Katriina Valkeisen ja minun kirjoittama ”Fenomenologisesta Metodista”. Se on Spiegelbergin teoksesta The Fenomenological Movement, jonka toisessa osassa käsitellään fenomenologista metodia ja sen eri vaiheita. On muuten merkillistä, että nämä eräät viimeiset, niin kuin Hintikka sanoo, ’Soi-disant’ -fenomenologimme, eivät mainitse Spiegelbergiä ollenkaan.
AK: Pidät myös Fenomenologisia Sormiharjoituksia merkittävänä teoksena?
SK: Kyllä, lähinnä sen takia, että se on vaitiololla sivuutettu. Voisihan näitä muitakin mainita.
AK: Mistä värikkäät esimerkkisi ja kirjoitustapasi ovat peräisin?
SK: Ajattelin joskus, että monet filosofit käyttävät hyvin stereotyyppisiä, samanlaisia esimerkkejä. Subjekti-predikaatti -lauseen paradigmana minä käytin ”Feodora on kissa”.
IK: Sinä olet kirjoittanut fenomenologiasta esimerkiksi Fenomenologisia Sormiharjoituksia -kirjassasi. Mitä sinun mielestäsi fenomenologia on?
SK: No sitähän on hyvin monenlaista, varsinkin nykyään. Se traditio, johon minä liityn, on sitä varhaisempaa realistista fenomenologiaa, joka oikeastaan on aika lähellä Cambridge-filosofiaa.
AK: Viittaatko Husserlin siihen vaiheeseen, joka oli ennen fenomenologista käännettä?
SK: Kyllä.
AK: Russellin ja Mooren filosofiassa puhutaan usein analyysista. Minkälaisessa asemassa analyysi on C.D. Broadin filosofiassa?
SK: Hän puhuu kirjassaan Examination of McTaggart’s Philosophy analyysista ja määritelmistä, muistaakseni ensimmäisessä osassa. Sitten hän esittää erilaisia analyyseja, tai pohtii, voidaanko esimerkiksi hyvän käsitettä analysoida ja mitä ehtoja tuommoisen analyysin pitäisi täyttää. Hän kirjoitti, että on filosofinen analyysi ja synopsis, jossa koetetaan saada kokonaiskuva asioista.
IK: Olet tutkinut metafysiikkaa paljon. Viime aikoina on metafysiikka kokenut jonkinlaisen renessanssin. Siellä on monia hahmoja, kuten Peter Simons, Michael Loux ja E.J. Lowe. Millaisena näet 1900-luvun alun analyyttisen perinteen metafysiikan ja nykymetafysiikan suhteen?
SK: Kyllä kai nämä mainitsemasi 1900-luvun loppupuolen metafyysikot voidaan jossakin väljässä mielessä laskea analyyttiseen filosofiaan kuuluviksi.
AK: Mitä ajattelet erottelusta kantilaisen ja aristoteelisen metafysiikan välillä?
SK: Kantilainen metafyysikko sanoo, että olioista sinänsä ei voi sanoa mitään, johon sitten aristoteelisesta leiristä voisi vastata: jos ei voida sanoa, niin ei sanota sitten. Leila Haaparanta ja minä olimme joskus Helsingissä kokouksessa, jossa selitimme, minkälaista fenomenologiaa me harrastamme. Leila sanoi, että hän on kantilainen ja minä sanoin ”minä olen aristoteelikko”, minkä jälkeen sanoin ”Me voimme upottaa toisemme. Ei siinä meritaistelun merkityksessä, että ampuisimme toisemme upoksiin, mutta että jos kantilainen metafysiikka voidaan upottaa aristoteeliseen ja sanoa, että puhutaan sitten ilmiömaailmasta ja tehdään siellä aristoteelista metafysiikkaa”. Ja mitä kantilainen sitten sanoisi? Hän vastaisi ”No juu, teillä on sitten vain ilmiömaailma, mutta sitten on vielä muutakin”.
AK: Miksi metafysiikkaa kannattaa tutkia?
SK: Koska se on hauskaa ja jännittävää, intellektuaalisesti antoisaa. Kenties jonkinlaiset metafysiikat voivat joillekuille olla emotionaalisestikin antoisia.
Parapsykologia ja Skepsis
IK: Olet kirjoittanut kauhunovelleja Lovecraftin tyyliin. Minkälaista kaunokirjallisuutta itse luet?
SK: Minä luen dekkareita ja kauhukirjallisuutta, mutta sitten myös niin sanoaksemme vakavaa kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi Victor Hugo ja Dickens ovat minun suosikkejani. Marcel Proust pitäisi lukea loppuun.
AK: Kuulut Skepsis ry:n perustajajäseniin. Miten tästä näkökulmasta näet paranormaalit ilmiöt?
IK: Olet kuulunut myös paranormaalien ilmiöiden tutkimusseuraan.
SK: 70-luvulla perustettiin Transsendentaaliradiestesian Seura, jonka tarkoituksena oli tutkia maasäteilyä. Ne tutkimukset olivat kyllä aika heppoisia ja illat olivat kovin alkoholinhuuruisia, tai ainakin usein. Silloin tällöin siellä oli mielenkiintoisia esitelmiä. Kerran siellä Tapiolassa Piian luona vuonna 1974 minä alustin tarot-korteista. Sanoin alussa, että jotkut ihmiset haluavat erilaisia esineitä mukaansa hautaan, ja että jos minä haluaisin joitakin kirjoja, mitä ne olisivat. C.D. Broad The Mind and Its Place in Nature, Quine Methods of Logic ja Eden Gray The Tarot Revealed, johon Esa Saarisen kommentti kuului “Voi jumalauta”.
SK: Olen ollut myös tässä suomenkielisen paraseuran johtokunnassa pariin otteeseen.
IK: Tämä on sinun henkilösi kannalta kiinnostavaa: eivätkö nämä millään tavalla asetu vastakkain tämä paranormaalien ilmiöiden kiinnostus ja sitten Skepsis ry? Kumpuavatko nämä harrastukset toisistaan?
SK: Tavallaan. Eihän skeptikon tarvitse sanoa, ettei mitään paranormaaleja ilmiöitä ole. Voihan sanoa seuraavasti: jos jostakin väitetään, että se on paranormaali, niin epätavalliset väitteet vaativat epätavallisen evidenssin. Että siinä pitää olla sitten hyvää näyttöä. Niin, me olemme myös maailman vanhimman parapsykologinen seuran jäseniä. Se perustettiin 1882. Muun muassa C.D. Broad oli sen puheenjohtaja aikoinaan. Me olimme vuonna 1982 satavuotiskokouksessa, joka pidettiin Cambridgessa.
IK: C.D. Broadilla on ollut myös tällaisia harrastuksia.
SK: On. 60-luvulla hän kirjoitti tämmöisen Lectures on Psychical Research. Siinä on yksi juttu, jossa hän puolustaa noita Soalin korttikokeita kovin pitkään. Niistä käytiin pitkää ja sitkeää riitaa. Eri ihmiset kritisoivat korttikokeita eri perusteilla. Historian ironiaa on, että niissä oli kyllä fuskattu, mutta ei niillä perusteilla, mitä nämä ihmiset esittivät. Vasta kun Soal makasi kuolinvuoteellaan joskus 1970-luvun puolivälissä muuan Betty Markwick julkaisi kirjoituksia ja esitti, että Soal on väärentänyt noita koepöytäkirjoja, ja vaihtanut joitakin numeroita sinne. Siihen saakka SPR:n establishment oli puolustanut Soalia, mutta sitten se ei enää puolustanut.
Sitten on tuommoinen Swan on a Black Sea. Siinä oli automaattista kirjoitusta, joka väitti tulevansa eräältä entiseltä meediolta. Toinen meedio sitä kirjoitti. Tämän naisen poika oli jossakin istunnossa. Hän oli hieman epäluuloinen. Sitten sieltä tuli kirje, jossa luki ”Your loving and non-existent mother”. Kun luin tuon, ajattelin, että ehkä se voisi olla niin, että survival on varattu vain Cambridgen psii-jengin jäsenille. Tässäkin on parapsykologiaa käsitteleviä artikkeleita.
IK: Onko sinun kiinnostuksillasi parapsykologiaan kytkös filosofiaan?
SK: Miksei. Jos esimerkiksi survival voitaisiin todistaa tai kumota, niin onhan sillä jonkinlaista ontologistakin merkitystä. Broadilla on kolme englanninkielistä termiä ”immortality”, ”survival” ja ”persistence”. Survival on sitä, että jonkinlainen persoonallisuus säilyy kuoleman jälkeen, mutta sen ei tarvitse olla pysyvä. Sitten persistence: säilyy jotain, mutta sen ei tarvitse olla enää persoonallisella tasolla. Kenties se on niin kuin jokin magnetofonin nauha, josta ei tule ääntä, mutta siellä nauhassa on kuitenkin, niin sanoaksemme, dispositionaalisesti se ääni.
IK: Olet myös luokitellut erilaisia paranormaaleja ilmiöitä, kuten poltergeistit ja räyhähenget, jotka kuuluvat yhteen kategoriaan. Millä perusteella nämä erottelut tehdään?
SK: Eräs ryhmä, jonka parapsykologit yleensä erottavat, on ESP (extra sensory perception). Tähän ryhmään kuuluvat selvänäköisyys, retrokognitio ja prekognitio. Sitten ovat psykokineettiset ilmiöt eli PK, joihin kuuluvat telekineesi, poltergeistit ja muut tällaiset. Näiden ulkopuolelle jäävät vielä erilaiset ilmiöt, kuten meedioistunnot, viestit ja muut. Meikäläiset meediot ovat muuten nykyään, tai tuntuvat olevan, aika heikkoja. Olen suomenkielisessä paraseurassa käynyt parissa meedioistunnossa. En tiedä, ovatko ne Englannissa parempia.
AK: Olet esittänyt universaalien ongelmaan ”onttinen kommunismi” -nimisen kannan. Kertoisitko tästä lisää?
SK: Se on niin sanoaksemme minimaalinen käsiterealistinen kanta: maailmassa on olioita, joilla on yhteisiä piirteitä. Sanoin että tämä on melkein common sensen mukainen käsitys.
AK: Mitä se tämän ontologian kannalta tarkoittaa, kun puhutaan universaaleista?
SK: Nämä yhteiset piirteet ovat universaaleja, mutta itse asiassa tämä on kyllä vasta alku. Ehkä olisi pitänyt painottaa enemmän tätä mitä Aristoteles puhui substanssiuniversaaleista eli lajeista ja suvuista. Ne ovat erilaisia universaaleja kuin kvaliteetit ja relaatiot.
AK: Voitaisiin siis puhua jonkinlaisesta aristoteelisesta realismista näiden universaalien kohdalla.
SK: Kyllä.
IK: Sinulla on tässä kirjassa essee, joka käsittelee käsitteitä merkityksinä. Olet myös kritisoinut sitä, että sanaa ”käsite” käytetään tieteellisessä keskustelussa usein epäselvästi. Haluatko tiivistää, mitä käsitteet oikeastaan ovat?
SK: McTaggart antoi jonkinlaisen avaimen. Hän puhuu erilaisista tiedostamisen tiloista. Hän kutsuu niitä cogitatioiksi. Yksi niistä on awareness of a characteristic, niin kuin hän sanoo: tietoisuus jostain tunnusmerkistä. Tämmöiset tietoisuudet ovat mentaalisia tiloja, jotka ovat partikulaareja. Jos kahdella henkilöllä on tietoisuus kolmiosta, niin voimme sanoa, että kummallakin on kolmion käsitteen instanssi mielessään. Se on eri asia kuin sanoa että kolmio on heidän mielessään.
AK: Eli tarkoitatko nyt, että käsitteellä viitataan nimenomaan tällaiseen, joka edellyttää inhimillisen mielen jollakin tavalla? Ettei sitä tule sekoittaa esimerkiksi universaaliin.
SK: Tai jonkin mielen. Universaali on eräässä mielessä fundamentaalisempi. Awareness of a characteristic sanoo jo sen, että characteristic on jotakin, josta kenenkään ei välttämättä tarvitse olla tietoinen.
Kivisen Troikka-malli
AK: Mikä on näkemyksesi filosofian nykytilasta kansainvälisesti?
SK: Se on kirjava. Tuota postmodernia roskafilosofiaa on tietysti kovin paljon, mutta onhan sitä kyllä muunkinlaista ja monessa tapauksessa hyvääkin filosofiaa. Kuten sanottu, niin metafysiikka on nousussa, ja monilla muillakin filosofian aloilla tehdään hyvää työtä.
AK: Miksi suhtaudut kriittisesti postmoderniin filosofiaan?
SK: Kaikki mitä olen siitä lukenut vahvistaa käsitystä, ettei kannata haaskata lyhyttä aikaansa perehtymällä siihen. Vuoden 1977 Journal of Philosophyssa oli Richard Rortyn kirjoitus Derridasta. Minä luin sen ja ajattelin, että Derridaa ei ainakaan kannata lukea. Ihmettelin sitten 80-luvulla, että häneen suhtauduttiin täälläkin vakavasti. Tunnette kai Alan Sokalin ja Bricmontin kirjan? Hehän julkaisivat silloin Social Text -lehdestä tämmöisen parodian, joka…
IK: Joka meni läpi.
SK: Joka meni läpi, vaikka se oli täyttä höpöhöpöä. Ja tuossa on erilaisia sitaatteja Kristevalta ja Lacanilta ja muilta. Eivät houkuttele heitä lukemaan. 1996 täällä oli Susan Haack, joka oli Sami Pihlströmin vastaväittäjä. Hän sanoi jossakin seminaarissa, että hänkin on feministi, mutta tämmöiset tyypit kuin Irigaray ja Kristeva, että se on raivostuttavaa, mitä he sanovat. He puhuvat logiikasta täyttä roskaa ymmärtämättä ollenkaan, mistä on kysymys. Humanistisen toimikunnan jäsenenä joskus 80-luvun puolivälissä me saimme tehtävän perehtyä eri alojen kulttuurilehtiin ja kirjoittaa niistä jotakin. Yhdessä näistä oli yksi Derridan artikkeli. Yritin lukea sitä: jaksoin pakertaa noin kaksi sivua ja luovutin.
IK: Niin, ilmaisutapa ei ole samantyyppinen kuin brittifilosofiassa…
SK: Ei, ei. Myöskään Nietzscheä minä en paljon noteeraa. Broad koetti lukea joskus nuorena Nietzscheä ja kirjoitti: ”I found him a crushing bore”.
IK: Miten arvioisit suomalaisen filosofian tilaa tällä hetkellä?
SK: Kyllä Suomessa tehdään hyvää filosofiaa, kohtalaisen paljon. Yksi meidän kansainvälisesti tunnettuja filosofejamme on Gabriel Sandu. Tällä hetkellä hän on virkavapaalla Helsingistä ja työskentelee Ranskassa.
AK: Minkälaisena näet filosofian yhteiskunnallisen roolin, tai tulisiko sillä olla sellaista?
SK: Jos nyt ajattelee esimerkiksi marxilaisuutta, niin voisi sanoa ”Varjelkoon ei”, mutta … jonkinlainen taustavaikuttaja. Niin, taustavaikuttaja, mutta ilman mitään kovin yksityiskohtaisia, varsinkaan saneluratkaisuja. Joskus 70-luvulla puhuin kognitiivisista auktoriteeteista. Sanoin, että minä kannatan troikka-mallia. On filosofia, tiede ja common sense. Common sense on vanhoillinen, tiede on edistyksellinen, filosofia on sitten siinä välissä tasapainottavana tekijänä. Että jos yksi yrittää kukkoilla liikaa, niin kaksi muuta äänestävät sen nurin. Jos filosofia esittää röyhkeitä suprematiavaatimuksia, niin kaksi muuta äänestävät sen nurin. Mikäli tieteen nimissä esitetään kaikenlaista sekoilua, niin silloin filosofia ja common sense äänestävät sen nurin. Jos common sense koettaa jarruttaa kovin paljon tieteellistä tai filosofista ajattelua, niin se äänestetään nurin. Huomasitte siis, että auktoriteetteihin ei kuulu kirkko eikä puolue.
AK ja IK: Kyllä.
IK: Mitä ajattelet filosofian ja erityistieteiden, esimerkiksi fysiikan, suhteesta? Pitäisikö filosofiaa perustella jollakin erityistieteellä vai …?
SK: Vai erityistiedettä filosofialla. Minusta tuntuu, että esimerkiksi Suomessa fyysikoiden kanssa on kovin vaikeaa päästä kommunikaatioon. Kari Enqvist on vanha oppilaani ja hän oli kerran 90-luvun loppupuolen seminaarissa puhumassa jostakin fysiikkaa sivuavasta aiheesta. Minä kysyin häneltä joistakin asioista, liittyen nyt lähinnä matematisoitujen fysikaalisten teorioiden tulkintaan ja siihen, millä tavalla ne ennustavat kokemuksesta jotakin. Enqvist sanoi vain ”Me fyysikot olemme karkeita ihmisiä”.
AK: Jos tehdään jako filosofeihin, jotka kannattavat niin sanottua puhdasta filosofiaa ja toisaalta niihin, jotka puhuvat naturalistisen filosofian puolesta, niin kumpaan leiriin sijoitat itsesi?
SK: No, minä olen kai enemmän puhtaan filosofian kannalla. En silti halua torjua sovellettuakaan filosofiaa. Joskus sanon, ylpeänä ilmoitan, että minä istun norsunluutornissa.
IK: Tunnustat siis?
SK: Kyllä.
Emeritusdosentin työ ja vapaa-aika
IK: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?
SK: Pari kolme esseetä. Tämä analyysin paradoksin loppurutistus on kyllä maannut vuosikausia. Pitäisi vihdoinkin saada jotain valmista. Meillä oli tämä analyysin paradoksi -ryhmä. Siinä oli kymmenkunta henkilöä. Steniuksen artikkeli, joka oli Camenesissa, on käännetty. Myös Leibnizilta, Pappus Aleksandrialaiselta ja Moorelta on artikkeli. Minullakin on pari kirjoitusta analyysin paradoksista, että kyllähän näistä kirjan jo saa. Kun sille vain löytäisi sitten kustantajan.
IK: Sinulla on jonkinlainen ratkaisu ”Giljo” -artikkelissa, joka julkaistiin Tieteessä Tapahtuu -lehdessä. Onko vielä tulossa tarkempaa ratkaisua tai ehdotuksia?
SK: Ehkä hieman tarkempaa. Joka tapauksessa, minusta koko analyysin paradoksi on pommi, joka jäi suutariksi.
AK: Minkälaisia harrastuksia sinulla on vapaa-ajalla ’olevaisen aateskelun’ ohella?
SK: Kauhun filosofiasta minun pitäisi kirjoittaa Portti -lehteen. Olen luvannut jo viime syksynä, mutta minulla oli silloin jokin blokki, eikä mikään kirjoittaminen tuntunut edistyvän. Nyt se alkaa sujua paremmin.
IK: Kauhun filosofia!
AK: Siitä ei ole ehkä kovin paljon kirjoitettu?
SK: Tässä kirjassa Eripituisia Esseitä, siinähän oli kaksi kirjoitusta kauhun filosofiasta. Arto Siitosen ”Kauhu esteettisenä kategoriana” ja Risto Vilkon ”Kivinen, Kant ja kauhu”. Huomasin, että kun ammennan tuolta omasta kommentistani näille herroille, niin saan jo sen verran materiaalia, että jotain syntyy. Siitonen mainitsi kirjan The Philosophy of Horror, jonka minä sitten hankin. Siinä pohditaan kauhun paradoksia: Miksi esimerkiksi jotkin elokuvat tai kertomukset herättävät meissä kauhua, vaikka me tiedämme, että niissä kuvataan pelkästään kuviteltuja tapahtumia?
SK: ”Kun suuri Chtulhu herää haudassaan, maailman halki kulkee telepaattinen hulluuden aalto.”
IK: Onko se herännyt jo? Mitä luulet?
SK: Lovecraft kirjoitti näin 20-luvulla. Ehkä pahempiakin on tullut vielä sen jälkeen. Boris Hurtta kirjoitti Porttiin Lovecraft-tyyppisiä juttuja. Hän on turkulainen poliisimies. Eräissä hänen novelleissaan esiintyi professori Kivinen.
IK: Ahaa.
PV: Etu-Töölössä, eräässä galleriassa oli Kivisen kirjoista tehty näyttely. Se oli tehty niin hienosti, että ne valokuvat ja kaikki oli ihan niin kuin sieltä kirjoista suoraan otettu. Niin kuin kaikki olisi oikeasti tapahtunut. S. Albert kirjoitti … mitä sinä kirjoitit siihen?
SK: Minä kirjoitin ”Kiintoisa näyttely” ja sitten allekirjoitus ”H. Herbert Blad”. Hän oli minun novelleissani tämä turkulainen yksityisoppinut.
IK: Millä tavoin olet kokenut eläkkeellä olemisen? Mitä erilaista siinä on ollut verrattuna esimerkiksi yliopistoaikaasi?
SK: Nykyään käyn yliopistolla verrattain harvoin. Vielä vuonna 2002 pidin luentosarjan aiheesta ”Ikuiset totuudet: loogiset, analyyttiset, välttämättömät ja aprioriset totuudet, tautologiat sekä totuudet sopimuksen perusteella”. Tuollekin luentosarjalle tuli aika paljon väkeä. Aloitin sen sanomalla ”Olen legendaarinen emeritusdosentti S. Albert Kivinen. Ikuisissa totuuksissa on jotakin rauhoittavaa. Ne ovat jotakin, jolle eivät mahda mitään demokraattiset enemmistöpäätökset, naisnäkökulma, mediamyllytys, markkinavoimat, puoluetoimistojen vehkeilyt eivätkä kirkolliskokousten julistukset.”
AK: Olisiko tähän hyvä päättää?
IK: Ja kiittää … Kiitos!
AK: Kiitos paljon!
SK: Kiitos haastattelusta.
