Olet täällä

Haaste historianopetukselle: hukkuuko yksilön kokemus sodasta kansallisen tarinan puristuksessa?

Haaste historianopetukselle: hukkuuko yksilön kokemus sodasta kansallisen tarinan puristuksessa?

niin & näin 2/19

Satiirisessa sotaromaanissa Me sotasankarit (Catch-22) kirjailija Joseph Heller pohtii, onko sodassa mahdollista ilmoittaa tulleensa hulluksi. Heller esittelee tilanteen, jossa sotilas toteaa olevansa hullu ja pyytää vapautusta sotatehtävistä, jolloin hän kuitenkin osoittaa järkevyytensä, sillä ainoa järkevä sodanaikainen teko on pyrkiä pois, koska sota itsessään on niin hullua1. Huomio nousi mieleeni, kun pohdin kuinka sotahistoriaa tulisi opettaa nuorille. Miten tavoittaa lukion historian opetuksessa yksilön sotakokemus ja miksi se on tärkeää?2

Suomi taistelee

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat keskeisessä elleivät keskeisimmässä osassa suomalaista historiakulttuuria, minkä vuoksi niillä on näkyvä asema myös kouluopetuksessa. Sotien esityksissä suurta painoarvoa annetaan sodan syttymistä edeltävien neuvottelujen erittelyyn, sotatapahtumien kuvaamiseen joukkojen liikkeenä sekä rauhanehtoihin. Nuolet kartalla ja ranskalaisilla viivoilla ilmoitetut rauhanehdot tai sotia edeltävät neuvottelut tavoittavat kuitenkin vain vähän siitä, miten menneisyyden ihmiset ovat sodan kokeneet.

Yksilöiden sijaan lukion historian pääasiallinen tarkastelukulma on valtioinstituutioissa: Suomi joutuu sotaan, Suomi käy kovia puolustustaisteluita, Suomi tekee erillisrauhan, Suomi – tai suomalaiset joukot – saavuttavat Syvärin joulukuussa 1941. Myös lukion opetussuunnitelman Itsenäisen Suomen historian -kurssin sisältötavoitteet painottavat valtiotason poliittista ja taloudellista historiaa. Kuvaavasti sisältöjen otsikot puhuvat vain ”Suomesta”: ”Suomi kansainvälisissä konflikteissa” ja niin edelleen3. Esitystapa kuvaa valtiot itseriittoisina subjekteina toiveineen ja haluineen (joista puhutaan esimerkiksi ”turvallisuusintresseinä”). ”Suomi” on toki olemassa oleva instituutio. Neuvostoliiton aluevaatimukset olivat todella Suomen alueen vaatimuksia, sodassa ylitetään valtioiden väliset rajalinjat, rauha tai aselepo solmitaan valtioiden kesken.

Suomen historian myytit

On kuitenkin kysyttävä mitä ongelmia valtiotasolla pitäytyminen luo. Mitä peittyy ja ohjautuuko historiantulkinta tiettyyn suuntaan? Historian didaktikko, historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen emeritusprofessori Sirkka Ahonen on eritellyt ”myyttejä”, jotka toistuvat Suomen historian esityksissä.

Myytit vaikuttavat siihen, mitä menneisyyden tapahtumia nostetaan merkitykselliseksi ja miten kulloistakin tapahtumaa tulkitaan. Vaikka akateeminen historiantutkimus voi vaikuttaa myyttien syntyyn ja ilmenemismuotoon, ne muodostuvat ennen kaikkea kansanomaisessa historiallisessa tietoisuudessa ja näkyvät kansallisessa historiakulttuurissa.4 Ahosen mukaan ”menneisyys muuttuu myyteiksi, kun yhteisö liittää menneisiin tapahtumiin moraalisia merkityksiä ja samaistuu niihin.”5

Kouluopetuksen sisällöt pohjaavat akateemiseen historiantutkimukseen. Se kuitenkin myös rakentaa ja heijastaa kansallista historiallista identiteettiä. Siksi siihen sisältyy myös laajempia yhteiskunnallisia ja kasvatuksellisia tavoitteita6. Teoksessa Suomalaisuuden monet myytit (2017) Ahonen tutkii mitä myyttejä suomalaisista (pääasiassa lukion) oppikirjoista on löydettävissä. Toisen maailmansodan aikaiseen historiaan tiiviimmin kytkeytyvät seuraavat: Suomi on yhtenäinen kansa, jolla on yhteinen tausta ja kertomus, kohtalonamme on ollut muodostaa oma kansallisvaltio, ja suomalaiset ovat selviytyjäkansa7. Sodan kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että Suomi taistelee yhtenäisenä ja kykenee selviytymään isompaa vastustajaa vastaan ikään kuin Daavid Goljatia vastaan.

Opettaessani lukiossa historiaa tunnistan haasteet, joita myytteihin liittyy. On hyvin houkuttelevaa nojata vetoavaan ja tunteita herättävään Suomen (selviytymis)tarinaan. Ihmiset odottavat kokevansa yhteenkuuluvuutta menneisyyden kertomusten äärellä8. Vaarana on kuitenkin muun muassa arvottavien yhteyksien vetäminen nykyisyyden ja historian välille: jos Suomi on historiattomasti yhtenäinen, kunniakkaasti selviytynyt kansallisvaltio, niin Suomen kunnia on myös meidän kunniaamme.

Se, että Suomi selviytyi, ei tarkoita, että sen jälkeen eläneet ja nykypäivän ihmiset olisivat olleet mukana selviytymässä tai siihen vaikuttamassa. Yhtenäinen Suomen tarina saattaa olla myös hyvin kaukana siitä, miten monet aikalaiset tilanteen kokivat. Toisaalta esimerkiksi yhtenäistä maanpuolustustahtoa kohottanut ”talvisodan henki” on todellinen lähteissä näkyvä ilmiö. Juuri tästä syystä sille on kuitenkin mahdollista ja tarpeellista pohtia aikakaudesta itsestään lähtöisin olevia syitä eikä ottaa osoituksena jonkinlaisesta historiattomasta tai ylihistoriallisesta selviytyjäkansan kansanhengestä.

Uusi sotahistoria

Uudeksi sotahistoriaksi kutsutaan 2000-luvulla voimistunutta sotahistorian tutkimusta, jossa taisteluiden, joukkojen liikkeiden tai strategioiden sijaan keskitytään perinteisesti katveeseen jääneisiin aiheisiin, yleisesti sodan inhimilliseen kokemukseen9. Varsinkin Ville Kivimäen Finlandia-palkittu teos Murtuneet mielet (2013) nosti myös suuren yleisön tietoisuuteen ja kiinnostuksen kohteeksi sellaisia sodan ulottuvuuksia, jotka aiemmin olivat olleet enemmän tai vähemmän pimennossa.  Kivimäki perkasi sodan mielenterveydellisiä vaikutuksia ja näiden hoitoa sekä sodan aikana että sen jälkeen. Hän osoitti erilaisten psyykkisten vammojen yleisyyden ja sen, kuinka niitä ei sodan aikana tai sen jälkeen tunnistettu ja tunnustettu todellisiksi vammoiksi siten kuten fyysisiä haittoja.

Fiktion osalta muun muassa Väinö Linnan Tuntematon sotilas toi jo viisikymmentäluvulla julki sodanaikaiseen moraaliin liittyneitä arveluttavia piirteitä sekä hallitsemattoman pelon, sotilaiden kieltäytymisen komentajien tottelemisesta ja tästä saadut kuolemantuomiot. Kuitenkin tarinasta on viimeisten vuosikymmenten aikana jäänyt lähinnä elämään mielikuvana ”ne velikullat”, jotka hoitavat kyllä asialliset hommat, vaikka muuten ovatkin kuin ”ellun kanat”. Vasta Kivimäen palkittu teos näytti todella tuovan laajempaan julkisuuteen myös sellaisia sotilaiden kohtaloita, jotka eivät osu osaksi perinteisiä yhtenäisyyden ja selviytymisen myyttejä.10

Jos uusi sotahistoria nähdään julkisessa keskustelussa kansallisen itseymmärryksen kannalta tärkeäksi, tulisi se tuoda luokkahuoneisiin. Ongelma on, että sen esille nostamat ihmiskohtalot vaikuttavat monessa mielessä vastakkaisilta perinteisen sotahistorian subjektin Suomen kohtalolle. Suomi selvisi, tykistökeskityksissä traumatisoitunut nuori ei. 

Historiallinen empatia ja sodan kokemus

Yksilö saattoi sodan aikana kokea mitä moninaisimpia olosuhteita ja reagoida niihin eri tavoin. Sotakokemus ei siis tarkoita pelkkää rintamapalvelusta. Toisaalta itse rintamapalveluskaan ei välttämättä vastannut ensimmäisenä mieleen nousevia mielikuvia: Kivimäki laskee, että enemmistö suomalaissotilaista ei vuosien 1939–1945 aikana tappanut yhtään vihollista, eikä ehkä edes haavoittanut ketään (suurin osa kaatuneista kummallakin puolella menehtyi konekivääri- ja tykistötuleen)11. Siis se, mitä Suomi teki, eli tappoi vastapuolen sotilaita, ei koskenut edes suurinta osaa suomalaisista sotilaista. Keskimääräisellä yksilötasolla sotakokemus näyttääkin hahmottuvan enemmän eräänlaisen vastaanottamisen kuin aktiiviseen vaikuttamisen kautta.

Yksittäisen ihmisen sotakokemukseen pureutuva uusi sotahistoria ei ole toistaiseksi kunnolla löytänyt paikkaansa lukion historian oppikirjoista12. Kouluopetuksen tulisi nähdäkseni kuitenkin seurata tieteenalalla tapahtuvaa kehitystä. Sen tulisi tarjota välineitä ymmärtää kansallisen historiakulttuurin ajankohtaista keskustelua ja kipupisteitä ja pyrkiä toisaalta varmistamaan, että siihen ei jää olennaisia katvealueita. (Onhan se ainoa instituutio, jossa suurin osa suomalaisista on väistämättä Suomen historian kanssa tekemisissä.)

Lukion opetussuunnitelma mainitsee yhtenä keskeisenä historian oppiaineen käsitteenä historiallisen empatian13. Oppilaiden tulisi tätä harjoittaen kyetä eläytymään menneen ajan ihmisten kokemusmaailmaan aikakauden omista lähtökohdista käsin. Empatian harjoittamiselle on selkeät perusteet. Toisessa ajassa ja paikassa ja näin myös tosiasiallisesti toisessa kulttuurissa eläneen ihmisen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään paremmin myös tämän päivän toisia ihmisiä. Realistinen kuva sodasta auttaa ymmärtämään, mitä sodan kokeneet ovat käyneet läpi ja mitä tällä hetkellä sodan jaloissa olevat kokevat. Se myös auttaa kiinnostuksen herättämisessä: kun oppitunnilla puhutaan eri aikaan eläneiden ikätovereiden kohtaloista, esimerkiksi kuvien ja kirjeiden avulla, katoavat puhelimet laukkuihin paljon tehokkaammin kuin kuria pitämällä. 

Empaattinen katse tulee ulottaa kaikkiin sodan eri tavoin kokeneisiin ihmisiin: niin juoksuhaudan tappavassa hiljaisuudessa odottavaan vartiomieheen, hyökkäyksen alta pakokauhussa pakenevaan sotilaaseen kuin miestään odottavaan perheenäitiin. Toisen ihmisen kokemusta ei kuitenkaan voi koskaan suoraan tavoittaa. Erityisesti tämä pätee täysin poikkeuksellisiin tilanteisiin, kuten juuri sotaan, jossa totutut elämistavat murenevat. niin & näin -lehden numerossa 2/19 Vesa Kyllönen esittääkin, että sota luo eräänlaisen antikokemuksen, koska se murentaa olosuhteet, joissa yhtenäinen kokemusrakenne on ylipäätään mahdollinen14. Toisaalta kuten Kyllösen kritikoima Ville Kivimäki vastauspuheenvuorossaan toteaa, sen eläneet ihmiset ovat kuitenkin todellisia ihmisiä inhimillisine tunteineen, joten meillä on ainakin moraalinen velvollisuus käsitellä heidän (kokemaansa) sotaa parhaan kykymme mukaan15. Mielestäni velvollisuus on nimenomaan sitä suurempi, mitä vahvemmin se on heidän elämänsä murentanut.

Myytistä poikkeavat

Vaikka pelkoa ja sotilaan kyvyttömyyttä suorittaa sodassa määrätty tehtävä osaltaan ymmärretään, on se kuitenkin aihe, johon on vaikea suhtautua tai samaistua. Kuvaavaa onkin, että Aku Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa hallitsemattomasti pelkäävän sotamies Riitaojan hahmoa on muutettu tv-sarjaversiossa kirjaan nähden siten, että pakokauhun sijaan hän juuri ennen kuolemaansa saa pelkonsa voitetuksi ja pyrkii pelastamaan haavoittuneen alikersantti Lehdon. Toisaalta jo edellisissä elokuvissa arveluttavia tekoja tehneestä mutta kuitenkin päällimmäisenä sympaattisesta sotamies Rahikaisesta on tehty epäilyttävämpi, jopa sosiopaattinen hahmo. Voisi siis ajatella, että monet Suomen sotiin liittyvät tabut ovat murtuneet, kunhan vain ulkoistamme myyttejä rikkovan toiminnan epänormaaleille tai poikkeaville. 

Mikäli sodan ensisijaisena tarkastelukulmana on Ahosen erittelemien myyttien kuvaama Suomen menestyksekäs ja yhtenäinen selviytyminen, on vaarana vahvistaa käsitystä, että sen kanssa ristiriidassa olevat yksilökokemukset ovat poikkeuksia, jonkinlaisia anomalioita. Tämä voi luoda empatiakuilun: esimerkiksi pelkääminen ja sen seurauksena karkaaminen ei näin johtuisi sodasta, vaan yksilön poikkeavuudesta suhteessa Suomeen. Suomen tarinan kanssa ristiriidassa olevan toiminnan tulkitseminen poikkeavaksi antaa mahdollisesti oikeutuksen sen moraaliselle tuomitsemiselle. Tuomio on sitä vahvempi, mitä vahvemmin tuomitsija on sitoutunut myyttiin yhtenäisestä Suomesta.

Kuten kirjoitelman aloittanut huomio sodasta ja hulluudesta nostaa esiin, sodassa selviytyminen näyttää kuitenkin juuri vaativan poikkeavuutta – suhteessa rauhan aikaan. Koska sota eroaa niin voimakkaasti muusta elämästä, kukaan sitä kokematon ei voi tietää kuinka siellä itse toimisi tai olisiko ylipäätänsä kykenevä toimimaan. Kuten Kivimäki haastattelussa toteaa: ”Psyykkiset oireet olivat pohjimmiltaan mitä normaalein reaktio pöyristyttäviin olosuhteisiin; ne eivät olleet merkkejä mistään poikkeavasta tai vaillinaisesta luonteenlaadusta.”16

Paikan antaminen yksilön kokemukselle

Aina toisinaan kun sotahistoriasta nostetaan esiin ulottuvuuksia, jotka eivät osu osaksi perinteistä puhtoista tarinaa, herää syytöksiä epäisänmaallisuudesta ja veteraanien perinnön halventamisesta17.  Mikäli emme kuitenkaan kykene eläytymään myös myyttejä rikkovaan sotakokemukseen, ja nivomme kaikki kokemukset joko osaksi tarinaa yhtenäisestä selviytymisestä tai vakavammin unohdamme osan niistä kokonaan, teemme vääryyttä juuri niille henkilöille, jotka Suomessa sotien aikana asuivat ja jotka sodan todella kokivat.

Lukion historianopetuksessa jo aikataulupaineet luovat rajoituksia sille, mitä varsinkin pakollisilla kursseilla on mahdollista käsitellä. Toisaalta haasteena on oppimisen arviointi. Ongelma korostuu lukioissa ylioppilaskirjoitusten painoarvon johdosta. Arvioinnin tulisi olla objektiivista, mutta kuinka arvioida subjektiivista eläytymistä objektiivisesti?

Onkin todennäköistä, että myös tulevaisuudessa historian kouluopetuksen pääpaino on perinteisessä valtiotason poliittisessa, sotilaallisessa ja taloudellisessa historiassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sodan kokeneiden ihmisten inhimilliseen kokemukseen olisi syytä sekä oppikirjoissa että oppitunneilla vakavasti keskittyä. Yksi parhaista tavoista tähän on se, mitä myös historiantutkimuksessa tehdään: todellisten ihmisten kirjoittamien lähteiden kuten kirjeiden pedagogisesti perusteltu ja eettiset seikat huomioon ottava lukeminen ja tutkiminen.18 Nämä eivät ole vain ’’tietoa’’, ne ovat ajatuksia, haaveita, pelkoja, toiveita, siis tunteita ja kokemuksia.

 


Viitteet

  1. 1. Huomio otettu Jukka Petäjän Helsingin Sanomiin kirjoittamasta artikkelista ”Armeija haluaa uhrata pahimmissa taisteluissa vain osan sotilaista, George Clooney näyttelee törkeää sotilasta uudessa sarjassa, joka paljastaa yleismaailmallisen kaavan” (23.5.2019).
  2. 2. Kirjoitus on saanut inspiraation Tampereen yliopiston STASKO-hankkeen järjestämästä kaksipäiväisestä työpajasta, johon osallistuin keväällä 2017. STASKO-hankkeen tarkoituksena on tutkia laajojen tietokanta-aineistojen hyödyntämistä historian opetuksessa uusien teknologioiden avulla. Työpaja keskittyi historiallisen empatian opettamisen mahdollisuuksiin ja tapoihin lukioissa sotahistorian yhteydessä. Osallistujina oli hankkeen henkilöstön ohella tamperelaisia historianopettajia. Tarkemmin hankkeesta ja työpajasta: research.uta.fi/stasko/https://research.uta.fi/stasko/tyopajat/
  3. 3. LOPS 2015, 173. Jää toisaalta kulloinkin sovellettavaksi tarkoitetaanko ’’Suomella’’ Suomen valtioinstituutiota vai/ja suomalaisten (yksilöiden, ei siis vain ns. rakenteiden) historiaa. LOPS:n historian yleisen osan maininta historiallisesta empatiasta nähdäkseni vaatii myös yksilöiden kokemusten huomioimista.
  4. 4. Ks. tarkemmin myyteistä Ahonen 2017, 9–43.
  5. 5. Sama, 5.
  6. 6. Sama, 14.
  7. 7. Sama, 11. Muut myytit ovat, että suomalaiset ovat tasa-arvoisia, Suomi on rauhanvartija (syntynyt toisen maailmansodan jälkeen) ja että suomalaiset ovat historiallinen osa Eurooppaa.
  8. 8. Sama, 170.
  9. 9. Ks. laajemmin ’’uudesta sotahistoriasta’’ Kinnunen & Kivimäki 2018.
  10. 10. Teemaa laajensi mm. kaksi vuonna 2016 ilmestynyttä dokumenttielokuvaa: Ari Matikaisen ohjaama Sota ja mielenrauha sekä Timo Korhosen ohjaama Sodan murtamat.
  11. 11. Kivimäki & Männistö 2016, 124–126.
  12. 12. Kirjoitusta varten olen katsonut Itsenäisen Suomen historia-kurssin kirjoista Editan Kaikkien aikojen historia-sarjan, Otavan Forum-sarjan sekä Sanoma Pro:n Historia ajassa-sarjan kirjojen Suomen käymiä sotia käsittelevät osiot. Editan ja Sanoma Pro:n teokset keskittyvät lähinnä poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen historiaan. Erityisesti jälkimmäinen välittää kuvaa yhtenäisestä Suomesta käyttäen ”Suomea” ja ”suomalaisia” monin paikoin synonyymeina sekä yksityiskohtana esittää Suomessa perustetun ja kymmeniä tuhansia jäseniä keränneen Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran ”kotikommunistien” herättäneen ”Suomessa” pelkoa – tehden eron ’’Suomen’’ ja kommunistien välille. Sen sijaan Edita esittää seuran esimerkkinä kansallisen yksimielisyyden säröistä. Kummatkin sisältävät osion kotirintamasta sekä myös maininnat jatkosodan ajan synkistä puolista kuten Itä-Karjalan keskitysleireistä ja ihmisluovutuksista saksalaisille. Näkyvämmin uusi sotahistoria näkyy Otavan Forumissa. Tässä on erilliset tekstiosiot talvisodan saamasta sodan jälkeisestä merkityksestä sankaritarinana (jossa huomioidaan myös riitasoinnut) sekä sodanajan naisten tilanteesta, ja lopuksi leipätekstissä selkeä yhteenveto uusimmasta sotahistoriasta, jossa nostetaan esille mm. sotilaiden mielen järkkyminen sekä huumeiden käyttö. Myös kirjan kuvitus painottaa sodan inhimillistä kärsimystä. 
  13. 13. LOPS 2015, 170.
  14. 14. Kyllönen 2019.
  15. 15. Kivimäki 2019.
  16. 16. Laurinolli 2013.
  17. 17. Ks. asiasta tarkemmin esim. niin & näin -lehden numerosta 2/2019 Marko Tikan kirjoitus ”Natsikortti ja kommunistileimasin”.
  18. 18. Myös kuvat ja videot ovat oivallinen apukeino. Kävin tämän kirjoittamisen aikana katsomassa Peter Jacksonin ensimmäistä maailmansotaa tavallisen sotilaan näkökulmasta kuvittavan dokumentin They Shall Not Grow Old. Näytöksessä asiantuntijavieraana ollut Ville Kivimäki huomioi, kuinka elokuva kykeni välittämään todellisen sotakokemuksen voimakkaammin kuin hyväkään tutkimus (lainaus ulkomuistista). Onkin toivottava, että esimerkiksi tekijänoikeuksiin liittyvät syyt eivät liiaksi rajoita audiovisuaalisen aineiston hyödyntämistä kouluissa. Myös uudenlainen teknologia tarjoaa mahdollisuuksia yksilön kokemukseen pureutumiseen. STASKO-hankkeeseen liittyen on esimerkiksi järjestetty lukion syventävä kurssi, jossa oppilaat ovat päässeet VR-lasien avulla eläytymään mm.  vartiomiehen tehtävään. Ks. kurssista Anne Savin, Virtuaalilasit saavat katsojan tuntemaan kehossaan sodan raakuuden... Yle.fi 6.5.2019.

Kirjallisuus

Aalto, Jari, Aromaa, Vuokko, Haapala, Pertti, Hentilä, Seppo & Nieminen, Jaana, Kaikkien aikojen historia 3 – Itsenäisen Suomen historia. Edita, Helsinki 2016. 

Ahonen, Sirkka, Suomalaisuuden monet myytit. Gaudeamus, Helsinki 2017.

Ahonen, Sirkka & Rantala, Jukka, Ajan merkit – Historian käyttö ja opetus. Gaudeamus, Helsinki 2015.

Aunesluoma, Juhana, Putus-Hilasvuori, Titta, Ukkonen, Jari & Vuorela, Laura, Historia ajassa 3 – Itsenäisen Suomen historia. Sanoma Pro Oy, Helsinki 2016.

Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville, Sota sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä – Toinen maailmansota ja uusi sotahistoria suomalaisissa väitöstutkimuksissa. Historiallinen aikakauskirja 4/2018, 373–383.

Kivimäki, Ville, Murtuneet mielet. WSOY, Helsinki 2013. 

Kivimäki, Ville & Männistö, Anssi, Sodan särkemä arki. WSOY, Helsinki 2016.

Kivimäki, Ville, Väärin koettu trauma – Kritiikin kritiikki. niin & näin 2/2019, 35–37.

Kohi, Antti, Palo, Hannele, Päivärinta, Kimmo & Vihervä, Vesa, Forum III – Itsenäisen Suomen historia. Otava, Helsinki 2017. 

Kyllönen, Vesa, Dasein taisteli, miehet kertovat – Ville Kivimäen Murtuneet mielet ja sotakokemuksen esihenkilökohtaisuus. niin & näin 2/2019, 27–33.

Laurinolli, Heikki, Isänmaallisuus oudoissa käsissäAikalainen 29.11.2013.

Lukion opetussuunnitelman perusteet 2015. Opetushallitus. [LOPS 2015]

Petäjä, Jukka, Armeija haluaa uhrata pahimmissa taisteluissa vain osan sotilaista, George Clooney näyttelee törkeää sotilasta uudessa sarjassa, joka paljastaa yleismaailmallisen kaavanHelsingin Sanomat 23.5.2019.

Savin, Anna, Virtuaalilasit saavat katsojan tuntemaan kehossaan sodan raakuuden: "Näistä puhutaan jopa empatiakoneina"Yle uutiset 10.5.2019.

Tikka, Marko, Natsikortti ja kommunistileimasin – Sotarikokset, akateeminen historiantutkimus ja kansallinen henki. niin & näin 2/2019, 71–76. 

Jaa tämä