Olet täällä

"Hullu tuo Trump!"

LiiteKoko
PDF icon netn171-28.pdf84.18 KB

 

Miksi presidentin diagnosointi narsistiksi tai psykopaatiksi on heikkoa poliittista analyysia ja vielä heikompaa vaikuttamista?

 

Tammikuussa taloustieteen nobelisti Paul Krugman twiittasi:

”Ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa: presidentti, joka on valtaan noustessaan selvästi mieleltään sairas.”1

Krugman ei ollut suinkaan ensimmäinen presidentin hulluksi leimannut: Donald Trumpin mielenterveyden, tai pikemminkin sen puutteen, puinnista on tullut yhä suositumpaa hänen voitettuaan vaalit. Diagnoosien luontiin on osallistunut poliittisten kommentaattoreiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien lisäksi kasvava joukko mielenterveyden asiantuntijoita. Niin sanottu Goldwaterin sääntö eli Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen 60-luvulta periytyvä kielto diagnosoida etäältä julkisuuden henkilöitä näyttää murtuneen sen jälkeen, kun entinen tosi-tv-julkkis ja kiinteistömiljardööri Trump aloitti tehtävässään tammikuun 20. päivänä.2

Tuoreen presidentin on ”diagnosoitu” kärsivän muun muassa narsistisesta kyvyttömyydestä nähdä todellisuutta, heikentyneestä todellisuudentajusta ja ”pahanlaatuisesta narsismista”, joka on yhdistelmä narsismia, antisosiaalista persoonallisuushäiriötä, aggressiivisuutta ja sadismia3. Jo joulukuussa kolme psykiatrian professoria Harvardista ja Kalifornian yliopistosta kirjoitti presidentti Obamalle ja vaati lääketieteellisen arvion tekemistä tulevan viranhaltijan psyykkisestä tilasta:

”Hänen paljon raportoidut mentaalisesta epätasapainosta kertovat oireensa, kuten suuruudenhulluus, impulsiivisuus, hypersensitiivisyys pienintäkin kritiikkiä kohtaan ja selvä kykenemättömyys erottaa toisistaan fantasiaa ja todellisuutta, saavat meidät kyseenalaistamaan hänen kykynsä toimia presidentin äärimmäisen vastuullisessa tehtävässä.”4

Suomessa diagnoosikelkkaan puolestaan hyppäsi psykiatri, kirjailija Claes Andersson. Hän totesi ruotsinkielisille Ylelle Trumpin olevan ”narsistinen psykopaatti”:

”Narsisti on täynnä itseään ja hän ei pysty eläytymään toisen tilanteeseen. Häneltä puuttuu empatiakyky. Siksi hän ei ota vastuuta tai tunne syyllisyyttä mistään.”5

Andersson myös painottaa, että tällaisen diagnoosin tekeminen julkisuuden henkilöstä on poikkeuksellista. ”Tämä [tilanne] ei vastaa mitään aiemmin nähtyä.”6 Juuri Trumpin tapauksessa diagnoosi on Anderssonin mukaan kuitenkin selvä: oireet ovat ilmeisiä, ja Trump tuo ne itse esiin puheissaan.


Hulluus-puhe näkyy Yhdysvalloissa jo kirjakauppojen hyllyillä. Kuva: Anna Ovaska.

Mielenterveyden ammattilaisten päätös puhua julkisesti – joissakin tapauksissa ammattieettisiä ohjeistuksia rikkoen – kertoo äärimmäisestä huolesta. Mitä jos korkeimmassa asemassa olevalta puuttuu täysin kyky asettua toisten ihmisten asemaan? Entä jos poliittinen päättäjä ajaa patologisesti omaa etuaan? Entä jos hän ei pysty erottamaan todellisuutta valheista?

Myös narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivien omaiset ovat esittäneet huolensa. Sosiaalisessa mediassa keskustellaan keinoista, joilla pärjätä ”Valkoisessa talossa narsistin kanssa”:

”Hän sanoo mitä tahansa, mikä hänestä kullakin hetkellä hyvältä tuntuu. Hän valehtelee paljon ja sanoo täysin eri asioita eri ihmisille. Älkää yllättykö tästä. [...] On turha yrittää sovittaa yhteen hänen sanomisiaan tai analysoida niitä. Kiinnittäkää ainoastaan huomiota hänen tekoihinsa ja puuttukaa niihin. [...]

Sairauden ytimessä on kuvitelma omasta etuoikeudesta. Kuten on jo nähty, hän tuskin aikoo noudattaa presidenttiyden perinteisiä rajoja. Hän on jo ilmoittanut, etteivät säännöt päde häneen. Tällä piirteellä tulee olemaan valtava merkitys presidenttiydelle, ja on tärkeää, että Trumpilta vaaditaan samaa kuin aiemmilta presidenteiltä.”7

Diagnosoimaan ryhtyneiden tarkoituksena on varoittaa: kertoa, mitä on odotettavissa, ja pohtia, mitä voidaan tehdä.

Monien mielenterveyden ammattilaisten kommenteissa käsitellään myös laajemmin Trumpin edustamaa ja ajamaa yhteiskuntaa. Citizen Therapists against Trumpism -yhteisön heti vaalituloksen selvittyä julkaisema manifesti kohdistaa kritiikkinsä ”trumpismiin” eli ”yhdysvaltalaisen fasismin uuteen muotoon”, joka ”luo illuusion siitä, että todelliset amerikkalaiset voivat voittaa ainoastaan, jos toiset häviävät”. Manifestin allekirjoittaneiden mukaan trumpilainen retoriikka:

”normalisoi sen, mitä vastaan terapeutit tekevät työtään: tavan syyttää toisia ihmisiä omista peloistamme ja epävarmuuksistamme sen sijaan, että tekisimme terveemmän mutta vaikeamman ratkaisun olla itse tietoisia itsestämme ja vastuussa omista teoistamme. Se myös normalisoi hypermaskuliinisuutta, joka on ristiriidassa tasapainoisen elämän ja terveiden ihmissuhteiden kanssa, jollaisia psykoterapiassa pyritään rakentamaan. Yksinkertaisesti: trumpismi on ristiriidassa terveen tunne-elämän kanssa – ja tämä on sanottava ääneen.”8

Diagnosoinnin sudenkuopat

Trumpin käytöksen patologisoinnissa on kuitenkin lukuisia ongelmia, joihin diagnoosipuheen kriitikot nopeasti tarttuivat. Psykiatri Frances Allen kirjoitti Psychology Todayn blogissaan, että Trumpin kutsuminen hulluksi loukkaa muutoinkin syrjinnästä kärsiviä mielenterveysongelmaisia. ”Keskittykää Trumpin tekoihin, älkää hänen persoonallisuuteensa. Trump on selvä uhka demokratiallemme”, Allen otsikoi.

”Trump on haastettava hänen törkeästä käytöksestään ja jatkuvista valheistaan, ei hänen mielentilastaan. Spekulaatio Trumpin psykologisista motiiveista tai siitä, uskooko hän omiin valheisiinsa vai ei, on sekä harhaanjohtavaa että epäolennaista.

Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun hauras demokratiamme on uhattuna, minua ei voisi vähempää kiinnostaa, miksi Trump toimii niin kuin toimii. Vain hänen vaarallisilla teoillaan on väliä, ei psykologisilla syillä niiden taustalla.”9

Aiemmassa blogitekstissään Allen myös huomauttaa, että Trump ei – ainakaan menestyksestään päätellen – kärsi ahdistuksesta eikä toimintakyvyn puutteesta. Vaikka Trump on ”kamala narsisti” ja ”patologinen” valehtelija, se ei tee hänestä mieleltään sairasta. Trump-diagnoosit toisin sanoen jättävät huomiotta olennaiset diagnostiset kriteerit, joilla ylipäänsä kenenkään voi sanoa kärsivän mielenterveyshäiriöstä.10

Diagnostisista kategorioista voi poimia myös Trumpiin sopivia kuvauksia, koska niissä voi nähdä yhteneväisyyksiä miltei jokaisen ihmisen käytökseen: diagnooseissa kuvatut piirteet luonnehtivat osaltaan kaikkien toimintaa. Ei ole olemassa yksinkertaista rajausta sairaisiin ja terveisiin, ja väliä on piirteiden voimakkuudella ja yksilön omalla kokemuksella.

Allen muistuttaa myös, ettei Trump suinkaan toimi yksin vaan hänellä on lukemattomia tukijoita ja seuraajia. Tämä tuntuu unohtuvan diagnooseihin painottuvassa keskustelussa.

Terveysalan ammattilaiset eivät ole ainoita, jotka diagnosoivat Trumpia ja tulkitsevat hänen mieltänsä patologisoivasti. Käytäntö kertoo yleisestä tavasta selittää ”pahuus” hulluudella.

Tämän nostivat esiin myös aatehistorian ja oikeuspsykiatrian tutkijat Katariina Parhi ja Hanna Putkonen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla. He huomauttivat, että ”diagnoosin käyttäminen leimana vie myös yhteiskunnan kannalta kiusallisemman ongelman äärelle: mielen sairauksien ja pahuuden rinnastamiseen”.11 Pahuuden syiden etsintä mielensairauksista ei auta haastamaan televisiossa ja elokuvissa ylläpidettyä mielikuvaa, jonka mukaan mielenterveysongelmista kärsivät ovat vaarallisia12.

Koulupsykologi ja vasemmistopoliitikko Anna Vuorjoki puolestaan peräänkuulutti sosiaalisessa mediassa Allenin tavoin keskustelua Trumpin tekemästä politiikasta päättäjien henkilökohtaisten ominaisuuksien sijaan:

”Trumpin poliittiset teot ovat ihmisoikeuksille, tasa-arvolle ja ympäristölle aivan yhtä pahoja riippumatta siitä, onko hän narsisti tai psykopaatti vai ei. Spekulointi Trumpin persoonalla vie huomion paljon tärkeämmistä kysymyksistä: miksi rasismi on tuomittava, mitä ihmisoikeuksien polkemisesta seuraa meille kaikille ja millaisia poliittisia valintoja on tehtävä, jos haluamme elää paremmassa maailmassa."13

Millaista poliittista analyysia psykologiaan vetoava diagnosointi sitten edustaa? Diagnoosin taustalla on ajatusketju, joka kuuluu suurin piirtein näin: Trump on mieleltään sairas – Trump laitokseen (tai ainakin pois vallasta) – kaikki on jälleen hyvin.

Yksilön analysoinnista tulisi kuitenkin siirtyä yhteiskunnan tarkasteluun, kuten moni psykologisista kysymyksistä lähtenyt on tehnytkin. Pitäisi kysyä, millainen yhteiskunta nostaa valtaan Trumpin kaltaisen toimijan. Puheissaan Trump tekee rasismista ja misogyniasta hyväksyttäviä ja suoranaisten valheiden esittämisestä puhetavan muiden joukossa. Tällaisessa käytöksessä ei ole kuitenkaan mitään patologista sanan varsinaisessa merkityksessä – se kertoo nationalismin ja fasismin historiasta tuttujen poliittisten ajatusten ja retoristen keinojen paluusta.

Viitteet & Kirjallisuus

Asiasanat: Yhdysvallat, mielenterveys, retoriikka
Teema/osio: Otteita ajasta
Henkilöviitteet: Trump, Donald
Paperilehden sivut: 132–134

Jaa tämä