Olet täällä

Kauppapolitiikka ja hyvinvointi

Kauppapolitiikka ja hyvinvointi

niin & näin 3/12
LiiteKoko
PDF icon netn123-18.pdf1.38 MB

Marko Terviö

 

Missä määrin edustuksellisen demokratian kannattaa delegoida tai jättää käyttämättä päätäntävaltaansa? Suurta osaa aktiivisesta vallankäytöstä harjoitetaan pitkällä kepillä. Eduskunta säätää lait, mutta ei päätä tuomioista yksittäisissä oikeustapauksissa. Lainsäätäjät määrittävät rahapolitiikan tavoitteet, mutta ovat antaneet setelipainon avaimet itsenäiselle keskuspankille. Mutta on myös demokratioita, joissa tuomareita valitaan kansanäänestyksellä. Toisissa taas hallitus päättää rahapolitiikasta.

On hyviä perusteluja sille, miksi monissa tapauksissa valtaa delegoidaan kauas päivänpolitiikan hoidosta, joskin järkevä rajanveto suoran ja delegoidun vallankäytön välillä on ikuisuuskysymys missä tahansa poliittisessa järjestelmässä. Yksi valta, jonka delegointi on herättänyt paljon ristiriitoja, on valta päättää ulkomaankaupan pelisäännöistä. Noin kolme neljäsosaa maailman maista on luopunut mahdollisuudesta päättää tulleista ja muista ulkomaankaupan esteistä liittymällä Maailman kauppajärjestöön (WTO), uusimpien joukossa Venäjä tämän vuoden alussa[1]. WTO:n jäsenyys asettaa (alhaiset) ylärajat tulleille ja muille kaupan esteille sekä kieltää jäseniä syrjimästä tai suosimasta osaa jäsenmaista muiden kustannuksella.

Harvardin kansainvälisen talouden professori Dani Rodrik on huolestunut kansallisvaltioiden poliittisen liikkumatilan vähenemisestä. Hänen kohta suomeksikin ilmestyvän kirjansa The Globalization Paradox (2011) omaperäisin osa käsittelee juuri kauppapolitiikkaa. Rodrik muistelee kaiholla WTO:n edeltäjää GATTia[2], jonka puitteissa kansallisvaltiot pystyivät halutessaan tapauskohtaisesti asettamaan ulkomaankaupalle esteitä. Valtioiden oli mahdollista esimerkiksi tuontikiintiöiden tai erityistullien avulla yrittää suojata kotimaisten markkinaosuuksien menetyksestä kärsiviä toimialoja. GATT oli käytännössä hampaaton herrasmiessopimus, ja kynnys sen rikkomiseen oli melko alhainen. WTO:lla sitä vastoin on oma välimieslautakunta (arbitration panel), jonka ratkaisuja jäsenmaat ovat sitoutuneet noudattamaan.

Harva talouspoliittinen kiistakapula jakaa taloustieteilijöitä niin vähän kuin vapaakauppa. On vaikeaa löytää taloustieteilijää, jonka mielestä tulli tai muu kansainvälisen kaupan este olisi paras tapa yhtään minkään tavoitteen saavuttamiseen, sen enempää kuin vaikkapa omien satamien miinoittaminen. Rodrik ei tässä mielessä ole poikkeus. Hänen omintakeinen argumenttinsa kaupan esteiden puolesta perustuu siihen, että kansallisvaltiot (ja myös kehittyneet sellaiset) voivat kohdata ongelmia, joiden ratkaisu muilla tavoin kuin ulkomaankauppaa rajoittamalla on poliittisesti mahdotonta.

Analogia teknologiseen kehitykseen

Hörhösfäärissä pyöriviin vapaakaupan kritiikkeihin tottuneille Rodrikin perustelu kaupan esteille voi olla jopa avartava. Hän lähtee liikkeelle analogiasta teknologisen kehityksen ja ulkomaankaupan välillä. James Ingramin oppikirjaversiossa tuosta samasta analogiasta[3] kuviteltiin Yhdysvallat, jossa kaikki autot ovat kotimaisia, kunnes joku tarmokas yrittäjä kertoo keksineensä laitteen, jolla viljasta voi valmistaa autoja. Auton valmistamiseen kuluva viljamäärä on niin pieni, että vilja-autot ovat aiempia halvempia ja johtavat työpaikkojen menetyksiin Detroitissa. Autojen kuluttajat ja viljelijät tietysti hyötyvät. Ne jotka tuottavat jotain muuta kuin autoja, hyötyvät sitä mukaa kun kuluttajat käyttävät automenoista säästyvät varat johonkin muuhun. Harva vastustaa teknologian kehitystä, koska sen merkitys taloudellisen kakun kasvamiselle on konkreettisesti ymmärrettävissä niillekin, jotka helposti mieltävät ulkomaankaupan nollasummapeliksi. Yrittäjä-keksijästä tulee kansallissankari, ainakin Detroitin ulkopuolella.

Ingramin tarinan loppuhuipennuksessa yleisölle paljastuu, että sankariyrittäjällä ei olekaan mitään fyysistä konetta, jossa vilja muuttuu autoiksi. ”Tehdas” onkin satama, jossa vilja on lastattu laivoihin ja lähetetty ulkomaille. Laivat palaavat satamaan lastinaan valmiita autoja. Ihmeellinen keksintö on nimeltään ulkomaankauppa. Kansalaisten materiaalisen hyvinvoinnin määrän tai jakatumisen kannalta tällä tiedolla ei ole mitään merkitystä. Ingramin pointti oli vinoilla niille, jotka kannattivat autoteollisuuden suojaamista ulkomaiselta kilpailulta, mutta jotka eivät ikipäivänä kannattaisi teknologisen kehityksen rajoittamista jonkin toimialan suojaamiseksi.

Second-best argumentti

Rodrik ei ole sen enempää luddiitti kuin ksenofobi. Hän puolustaa johdonmukaisesti mahdollisuutta niin tuonnin kuin uusien teknologioiden tapauskohtaiseen rajoittamiseen samalla, niin sanotulla second best -argumentilla. Tyypillinen kansainvälisen kaupan oppikirjakäsittely toteaa kaupan vapauttamisen tulonjakovaikutuksista vain, että olisi periaatteessa mahdollista kompensoida häviäjiä niin, että kaikki jäävät kaupan vapauttamisesta plussan puolelle. Tämä kompensoinnin mahdollisuus on aika tarkalleen taloudellisen tehokkuuden määritelmä. Mikään ei tietenkään takaa, että tällaista kompensaatioperiaatetta käytännössä noudatettaisiin, ja harvoin noudatetaankaan. Taloudellisesti tehokasta kaupan vapauttamista voi siis perustellusti vastustaa tulonjakosyistä, jos siitä häviävät ovat köyhiä ja hyötyjät jo ennestään rikkaita. Tällaiset tulonjakovaikutukset voivat vaihdella hyvin paljon riippuen tuotteesta ja maasta. Kauppapolitiikan delegointi WTO:lle estää tapauskohtaisen kauppapolitiikan (paitsi maataloustuotteiden kohdalla).

Se, mitä kansallisvaltio menettää luopumalla kaupan esteistä, riippuu paljon siitä miten tapauskohtainen kauppapolitiikka käytännössä toimii. Rodrikin argumentti
vaati päteäkseen erityisen kombinaation toimivuutta ja toimimattomuutta politiikan eri osa-alueilta. Kaupan esteiden hyöty tulisi siis siitä, että niitä sovellettaisiin ulkomaankaupan ja teknologian kehityksen aiheuttamien epätasaistavien tulonjakovaikutusten kompensoimiseen tapauskohtaisesti. Politiikasta eivät siis päättäisi esimerkiksi voittojaan varjelevat kotimarkkinamonopolien omistajat. Samaan aikaan samat poliittiset päättäjät eivät pystyisi luomaan muita mekanismeja, joilla autettaisiin ulkomaankaupan aiheuttamasta epävarmuudesta kärsiviä.

Tämä on periaatteessa mahdollinen kombinaatio, mutta en keksi siitä kovin vakuuttavia esimerkkejä. Itse epäilisin tällaisen tapauskohtaisen kauppapolitiikan toimivuutta työläisiä suosivalla tavalla nimenomaan silloin, kun tehokkaammat tukitoimenpiteet ovat poliittisesti mahdottomia. Ajatellaanpa vaikka Rodrikin omaa asuinmaata, Yhdysvaltoja. Siellä demokraattien hallitsema kongressi on pyrkinyt lisäämään julkisesti tuetun sairausvakuutuksen kattavuutta, mikä olisi (hyvin toteutettuna) taloudellisesti tehokas tapa auttaa köyhiä. Tällainen politiikka on kongressin republikaaneille kauhistus. Voisivatko republikaanit vallassa ollessaan second-best ratkaisuna haluta harjoittaa kohdennettua kauppa- tai teollisuuspolitiikkaa, jotta taantuvien alojen työläiset eivät joutuisi vaihtamaan työpaikkaa (ja olemaan työttömyysjakson aikana ilman terveydenhoitoa)? Ehkä, mutta veikkaisin itse, että sellainen kauppapolitiikka olisi todennäköisemmin yrityslobbareiden kuin hyvinvointipolitiikan käytettävissä.

Turvaverkot vai kaupan esteet?

Työntekijät millä tahansa alalla kohtaavat epävarmuutta työpaikan jatkumisesta. Yleensä tämä johtuu muista kuin ulkomaiseen kilpailuun liittyvistä syistä. Kehittyneissä maissa enemmistö työpaikoista on nykyään palvelualalla[4], jossa kilpailu on paikallisten yritysten välistä. Ravintoloita tulee ja menee, mikä on väistämätöntä, jos hyväksytään kuluttajien vapaus valita ravintolansa.

Ratkaisua, jossa turvaverkko toteutetaan osana julkista sektoria ja työntekijöiden toimialasta riippumatta, voisi kutsua pohjoiseurooppalaiseksi malliksi. Siinä taloudellisen perusturvallisuuden takaaminen on eriytetty kauppa- ja teollisuuspolitiikasta, ja tärkeimpinä keinoina ovat tulonsiirrot, julkiset palvelut ja investoinnit koulutukseen. Hieman idealisoiden kauppa- ja teollisuuspolitiikan tehtäväksi jää vain sen kakun kasvattaminen, jota verottamalla nämäkin välineet sitten rahoitetaan.

Usein ajatellaan, että julkisen sektorin ylläpitämä turvaverkko edistää myös talouskasvua (eikä ole vain tulonjaollinen kysymys), koska se vähentää paineita tehottomiin second-best ratkaisuihin, kuten suojatulleihin[5]. Rodrik tulee käyttäneeksi samaa logiikkaa, mutta käänteiseen suuntaan. Hän katsoo, että kansallisvaltioiden suora puuttuminen vinon tulojakauman ja tuloepävarmuuden aiheuttamiin ongelmiin on usein poliittisesti mahdotonta, minkä tähden tarvitaan mahdollisuus käyttää kaupan esteitä tulomenetysten tai epävarmuuden uhkaamien työläisten auttamiseksi.

Viitteet

1 Vuoden 2012 alussa WTO:lla oli 157 jäsenmaata. Vertailun vuoksi YK:lla oli 193 jäsentä.

2 Monenkeskinen kansainvälistä kauppaa säätelevä sopimus GATT (General Agreement on Tariffs and Trade) oli voimassa 1947–1993.

3 Ingram 1983.

4 Ks. esim. ILO:n tutkimus (Figure 4a).

5 Tätä argumenttia on käyttänyt mm. Martin Wolf, Why America Will Need Some Elements of a Welfare State. Financial Times, 13/ii/07.

Kirjallisuus

Ingram, James, International Economics. John Wiley & Sons Inc, New
York 1983.

Rodrik, Dani, The Globalization Paradox. Why Markets, States, and Democracy Can’t Coexist. Oxford University Press, Oxford 2011.

 

Jaa tämä