Olet täällä

Kirje Iljalle – Tuleva muuttuvassa maailmassa

Kirje Iljalle – Tuleva muuttuvassa maailmassa

niin & näin 3/19

Hyvä Ilja,

suuret kiitokset esseestäsi ”Toivottomuuden puolesta”. Luin sitä apealla mielellä järven rannalla sukuni tiluksilla. Seuraavana päivänä olisi rakkaan, yllättäen kuolleen läheiseni hautajaiset. Ajatukseni olivat kuolemassa ja häviämisessä, kuten ne monasti ovat juuri tuolla paikalla. Kesäisten puutarhatyöpäivien jälkeen käytän usein saunanlämmityshetket lukien uutisia ja tutkimusta niistä asioista, joista sinunkin kirjoituksesi kumpuaa: ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden vähentyminen, luonnonvarakriisit ja monet muut yhteen nivoutuvat tämän aikakauden ongelmat.

Yleensä minut kiskoo alhosta rakas vaimoni, joka pyytää minua ”höpöttämään nyt jotain”, mutta tuona iltana suru oli syvällä meissä molemmissa. Hiljaisuus teki hyvää. Lukuhetki venyi pitkäksi, saunan lämmityksestä löylytauolle jos toisellekin, ja yllättäen huomasin apeuteni hälvenevän tai muuttuvan joksikin toiseksi. Esseesi onnistui tavoittamaan monia asioita, joiden kanssa olen tuskaillut vuosikausia, ja se setvi ajattelun solmuja.

Luennoidessani ympäri Suomea tai haastatteluissa minulta kysytään yhä uudelleen: ”Onko vielä toivoa?” Tai minulta penätään: ”Oletko optimisti vai pessimisti, toiveikas vai vailla toivoa?” Yrityksistäni huolimatta en ole keksinyt kunnollista vastausta – olen vain tiedostanut, että kysymyksessä on jotain perustavanlaatuisesti pielessä.

Miksi toivo ja toivottomuus olisivat kaiken muun poissulkevat vaihtoehdot? Voimmehan olla myös surullisia, uhmakkaita, ahdistuneita, jääräpäisiä, innostuneita tai kokea lukemattomia muita tunteita. Arkipsykologiset nimityksemme tunteille eivät ylipäätään jaa tuntemuksiamme luonnollisiin luokkiin, vaan nimilaput tavoittelevat yksilöllisesti vaihtelevaa tunteiden kirjoa. Yksilöiden tuntemusten ja toiminnan välinen suhde vaihtelee myös radikaalisti, kuten totesin taannoisessa ilmastokeskustelua koskevassa kirjoituksessani.

Esseessäsi kuvaamasi toivon ja toivottomuuden kaksinapaisuus, poissulkeva vastakohta-asetelma, on kuitenkin niin halvatun syvällä, ettei yllä mainitun psykologisen itsestäänselvyyden kuvaaminen tunnu auttavan. Kysymys toivosta ja toivottomuudesta palaa kummittelemaan. Edesmennyt ystäväni ja opettajani Chuck Dyke kuvasi tällaisia keskustelun ja ajattelun jumituksia ammeeksi, josta vedetään kaksi tulppaa. Kahden vesipyörteen välissä on hankala räpistellä. Toivon tai toivottomuuden valinta jähmettyy maailmankuvalliseksi peruskysymykseksi, johon on vastattava juuri tietyllä tavalla.

Vastakohta-asetelma näkyy ehkä äärimmillään yhä uudelleen heräävässä keskustelussa siitä, meneekö kaikki koko ajan paremmin tai huonommin. Lukeneisuus tai oppineisuus ei selvästi rokota tätä taipumusta vastaan, vaan julkisen älykön asemaan päätyneet ihmiset aloittavat toistuvasti saman keskustelun. Nuo tuomiopäivän julistajat sanovat, että kaikki menee koko ajan huonommin, mutta tilastot kertovat, että kaikki menee paremmin. Tai nuo optimistihoukat kuvittelevat, että kyllä kaikki päätyy parhain päin, vaikka tilastot kertovat toista. Mistä ihmeestä kumpuaa houkutus käsitellä tulevaisuutta pakettiratkaisuna? Miksi maailman tila ja tulevaisuus olisivat vain yhtä eikä myös toista? Ilman moista oletusta kuka tahansa päätyy pienellä opiskelulla siihen, että monet asiat menevät hyvin ja monet huonosti. On mitä ilmeisintä, että globaalisti hyvät ja huonot asiat jakaantuvat eriarvoisesti ihmisten kesken, puhumattakaan kaikesta muusta elollisesta.

Tällainen ajattelun kaksinapaistuminen saa minut kokemaan oikeastaan syvempää ahdistusta ja turhautumista kuin mitkään ne uutiset tai tutkimukset, joita saunaa lämmittäessäni luen. Sillä jos kysymme sitkeästi vääränlaisia kysymyksiä, voimme saada vain vääriä vastauksia. Ilman oikeita vastauksia emme voi ymmärtää maailmaa, ja ilman ymmärrystä emme voi toimia mielekkäästi. Opettajani ja ystäväni Yrjö Haila on usein viitannut Alan Garfinkelin ajatukseen erilaisten kysymysten avaamista ja poissulkemista vastakohta-avaruuksista. Kysymyksenasettelut rajaavat tietynlaiset vastaukset mielekkäiksi ja toiset mielettömiksi. Ja kun kysymykset ymmärretään perustavanlaatuisesti eri tavalla, seuraa ohipuhumista. Garfinkel kuvaa tätä vitsillä. Pappi kysyy vankilassa olevalta rosmolta, miksi tämä ryösti pankin. Rosmo vastaa, että siellä oli rahaa. 

Kaksinapaisessa mielikuvituksessa on vain yksi kysymys ja kaksi mahdollista vastausta, joten kaikki tästä irti pyristelevät vastausyritykset tulkitaan sen mukaisesti. Kyllä, olet huolissasi mutta toimintakykyinen, mutta oletko silti pohjimmiltasi toiveikas vai toivoton? Vesipyörteet imevät.

Kiitän sinua, että annoit haikeana kesäiltana minulle mahdollisuuden ajatella uudelleen ja että intouduit tähän kirjeenvaihtoon. Rakas ystäväni on puhunut minulle vuosia traagisesta elämänasenteesta, mutta vasta sinun tekstisi onnistui paketoimaan ajatuksen muotoon, jossa sain siitä kunnolla kiinni. Jotain ympäristökysymysten kannalta tähdellistä jäi kuitenkin mielestäni uupumaan, ja näitä ajatuksia hahmottelin muistiinpanoiksi jo ennen kuin lähestyin sinua idealla julkisesta kirjeenvaihdosta. Hajamietteiden kokoaminen auttoi minua ajattelemaan eteenpäin, ja kenties niistä on iloa sinullekin.

*

Kehystät esseesi tilannekuvauksella, joka on tullut minulle työssäni BIOS-tutkimusyksikössä tutuksi. Ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, että enää ei ole mielekästä puhua sen estämisestä tai pysäyttämisestä. Valinta ei myöskään ole turvallisen ja vaarallisen vaan vaarallisen ja katastrofaalisen ilmastonmuutoksen välillä. 

Tartut Pariisin ilmastosopimuksessa ja IPCC:n raporteissa vedettyihin ”turvarajoihin” – kuinka paljon ilmasto lämpenee teollisen ajan alusta lähtien? Lämpeneekö se 1,5°C vai 2°C vai enemmän? Pidät niitä ”hyväntahtoisesti veteen piirrettyinä”. Vielä kipakampaan sävyyn niistä puhutaan taannoisessa Nature Climate Change -lehden artikkelissa, jossa joukko tutkijoita kritisoi turvarajojen herättämää ”deadlineismia”. Turvarajoilla ja hiilinegatiivisuuden tavoitevuosilla on taipumus muuttua pelastuksen ja kadotuksen rajapyykeiksi, ja kun niiden saavuttaminen alkaa näyttää mahdottomalta, seuraa fatalismia ja apatiaa. Tai sitten rajoja rukataan lisäajan ostamiseksi. Samalla tavalla on kritisoitu turvarajoihin pohjaavia niin sanottuja hiilibudjetteja (eli kuinka paljon saa päästellä ennen kuin raja ylitetään). Ne asettavat keinotekoisen, liian tarkalta vaikuttavan rajan onnistumisen ja epäonnistumisen välille. Rajan yli kuljettuamme voi kaiken toivon heittää.

Pääasia on kuitenkin yksinkertainen: päästöt pitää saada alas ja hiiltä imeviä ekosysteemejä täytyy tukea. Paljon puhuttu hiilineutraalisuus on sekin vain välitavoite – lopulta ilmakehän hiilidioksidipitoisuus täytyy saada alas, mikä vaatii nettonegatiivisia päästöjä eli hiilen sitomista ilmakehästä keinolla tai toisella (tai sadalla). Tämä on pitkä urakka riippumatta siitä, miten ”turvarajojen” kanssa käy. Työ on merkityksellistä, vaikka rajat ylitettäisiin. Se kuitenkin muuttuu yhä vaikeammaksi ja seuraukset yhä pahemmiksi.

Koska päästöt jatkavat kasvuaan ja ilmastotoimille vihamieliset voimat ovat päässeet valtaan lukuisissa maissa, näyttää todellakin vääjäämättömältä, että turvarajoissa ei pysytä. (Osa tutkijoista on päätynyt sille kannalle, että se ei ole enää edes luonnontieteellisesti mahdollista. Osa pitää sitä teoreettisesti mahdollisena mutta poliittisesti mahdottomana tai hyvin epätodennäköisenä.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että analyysit turvarajoista olisivat pelkkää hyväntahtoista hölmöyttä. Ne antavat meille tärkeää tietoa käsillä olevan muutoksen mittaluokista. Missä vaiheessa korallit ovat mennyttä? Missä vaiheessa jotkin alueet maailmasta muuttuvat ihmiselämälle kelvottomiksi? Missä vaiheessa suuret jäälakeudet ovat vaarassa romahtaa? Tämä tieto antaa epävarmuudessaankin osviittaa siitä, mikä on mahdollista ja mahdotonta.

Siksi se, että mennään turvarajojen yli, ei ole viimeinen sana. Jatkuuko kasvihuonekaasujen pitoisuuden kasvu ja kuinka pitkälle? Saadaanko suunta käännettyä myöhemmin ja pitoisuudet ilmakehässä alas? Tällainen ylilyönti eli overshooton täysin kiistämättömästi venäläistä rulettia planeetan elinkelpoisuudella, sillä se tekee todennäköisemmäksi sen, että ilmastonmuutos alkaa ruokkia itseään. Ilmastojärjestelmä voi ehtiä ”keikahtaa” uuteen tilaan ennen kuin mahdollinen käänne päästöissä ja nieluissa ehtii vaikuttaa. Siitä huolimatta ei ole mitään tiettyä lämpötilarajaa tai vuotta, jonka jälkeen kaikki on mennyttä. Asiat voivat mennä päin persettä, mutta ne voivat mennä myös päin helvettiä. Äärimmäinen skenaario on ”pannuhuone-planeetta”, mutta minkään yksittäisen raja-arvon ylittäminen ei lukitse tätä kehitystä, vaan se vaatii lukuisten tekijöiden yhteisvaikutusta, epäonnistumisten kimaraa.

Kuten toteat, ilmastonmuutos ei ole ainoa vaarallinen kehityskulku. Luonnonvarojen kulutus kasvaa edelleen, samoin väestö ennen kaikkea maailman köyhimmillä, nälkäisimmillä ja turvattomimmilla alueilla. Viljelyskelpoista maata tuhoutuu tasaisesti, ja makean veden virtaukset ja varannot hupenevat. Ilmastonmuutos vaikuttaa jokaiseen näistä kehityskulusta, ja kaikkien yhteisvaikutuksen lopputuloksena luonnon monimuotoisuus hupenee: lajien sukupuuttojen lisäksi monien lajien populaatiot pienenevät ja moninaisuutta tukevat ekosysteemit rapautuvat. Hiljenevän elämän kuoron tilalla kuuluu yhä yksiäänisempi ihmiselämän kohina.

Olemme samaa mieltä siitä, että nykyisen kaltainen fossiilisiin polttoaineisiin perustuva, etäisyydet hävittävä ja olosuhteet yhdenmukaistava sivilisaatio on varmasti päätepisteessään. Jotain muuta tulee tilalle joka tapauksessa. Niin köyhissä kuin vauraissa oloissa elämänmuodon ja koko yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan on muututtava toisenlaiseksi. Tämä voi tapahtua joko katastrofaalisena törmäyksenä tai jotenkuten tulevaa ennakoiden, siihen sopeutuen ja pahimpia kehityskulkuja torjuen. Nykyisyyden viheliäisyys on siinä, että jälkimmäinen vaikuttaa poliittisesti ja kulttuurisesti yhä etäisemmältä. Mutta romahduksesta tuskin seuraisi romanttisia raunioiden keskeltä nousevia uuden maailman ituja vaan juuri sellaista hamaan loppuun asti sinnittelevää nurkkakuntaista ja todellisuuspakoista pakkovaltaa, jonka merkkejä on näkyvissä yhä enemmän. Vetäytyminen paikallisuuksiin ei onnistu, vaan globaalin sivilisaation purkutyössä ja jälleenrakennuksessa täytyy olla globaalin solidaarisuuden elementti. Romahdus ei jättäisi mitään paikallisuutta rauhaan.

*

Kuten toteat, tulevaisuuden skenaariot eivät kuitenkaan ole esseesi pääaihe, vaan ruodit toivoa ja toivottomuutta. Pohdintasi kaipaa mielestäni täydentävän ulottuvuuden. Nimittäin jotta toivo ja toivottomuus muodostaisivat poissulkevan vastakkainasettelun, niillä täytyy olla yksi ja yhtenäinen kohde. Täytyy olla jokin yksi asia, jonka suhteen olemme toiveikkaita tai toivottomia. Se ei voi olla asteittainen, suhteellinen eikä monitulkintainen.

Esseessäsi jäljität oivaltavasti nykyisen toivo- ja toivottomuusjumituksen juuria yhtäältä moderniin aikakäsitykseen ja toisaalta monoteistisen maailmankuvan saamaan uuteen kuosiin modernilla ajalla. Tuonpuoleinen ajatus pelastuksesta ja kadotuksesta sai uuden elämän tämänpuoleisena edistyksen ja maallisen maailmanlopun kaksikkona. Maallistuminen ei mullista ajatustapojamme perin juurin, eivätkä kaikki ”suuret kertomukset” ole kuolleet. Ne vain piilevät oletuksissa ja käsitteellistämisen tavoissa.

Mutta miksi tämä rakennelma toistuu niin vaivatta ympäristökeskustelussa? Miksi on niin helppo lipsahtaa puhumaan luonnon ”pelastamisesta” tai ”tuhoutumisesta”? Tämän ymmärtämiseksi ei riitä pelkästään käsitteellinen jatkumo pelastususkoon, vaan se vaatii myös tietynlaista luontokäsitystä. Jotta luonto voidaan nähdä pelastuneena tai tuhoutuneena, alkuperäisenä tai langenneena, eheänä tai rikkonaisena, se täytyy myös käsitteellistää yhdeksi ja yhtenäiseksi. Kuten Raymond Williams on taiten kuvannut, ”totalisoivalla” luontokäsityksellä on pitkät juuret. Ajatus kosmisesta järjestyksestä tai jumalallisesta luomakunnasta on säilynyt uudelle ajalle uusissa muodoissa luonnon kellokoneistona, elämän kirjana ja monina muina käsitteellistyksinä. 

Materiaalisessa maailmassa ei ole kuitenkaan olemassa yhtä ja yhtenäistä luontoa –paitsi siinä triviaalissa mielessä, jossa sana ”luonto” viittaa kaikkeen olevaiseen maailmankaikkeudessa. Sen sijaan on lukemattomien elinympäristöjen limittäisyys. Kaikki elämä pärjää muokkaamalla ympärillä olevaa maailmaa sellaiseksi, että siitä tulee elinkelpoinen ympäristö sille itselleen. Elämä luo omat olosuhteensa, mutta elämän moninaisuuden (ekologia) ja historiallisuuden (evoluutio) vuoksi olosuhteiden soveliaisuus on aina radikaalisti aika- ja paikkasidonnaista. Muuttuvaisuus, katoavaisuus ja uuden luominen on luonnon prosessien perusluonne.

Näin ollen ei ole myöskään mitään yhtä ja yhtenäistä luontoa, joka voidaan ”pelastaa” tai ”menettää”. Sen sijaan lukemattomat elämisen ja kuolemisen maailmat voivat lakata olemasta. Kuten sanottua, tämä on väistämätön osa elämän historiallisuutta. Luvuttomille eliöille niiden maailma on loppunut monituisia kertoja. Maailmanhistoriassa on kuitenkin ollut kausia, jolloin häviämisen tahti kiihtyy ja ylittää sopeutumisen ja uuden luomisen kyvyt. Maailma on loppunut isossa mitassa monta kertaa. Elämme nyt sellaista kautta, ja olemme eläneet jo jonkin aikaa. Pienet ja suuret maailmanloput – niin inhimilliset kuin ei-inhimilliset – ovat olleet modernin kulttuurin käyttövoimaa jo ennen fossiilisten polttoaineiden kautta. Fossiilisella voimalla kaikki on kuitenkin kiihtynyt kiihtymistään. 

Menneistä maailmanlopuista muistuttaminen herättää usein vastareaktion: eikö nykyinen hetki ole kuitenkin täysin erilainen, onhan se ihmistekoinen, luonnoton? Ympäristöongelmat eivät kuitenkaan ole mahdollisia siksi, että ne olisivat luonnottomia, vaan siksi, että ihmistoiminta vaikuttaa muihin luonnon prosesseihin. Ne ovat mahdollisia siksi, että olemme maailmassa toimivia biologisia otuksia. Ilmastonmuutos ei olisi mahdollinen ilman ilmastojärjestelmää. Järvi ei rehevöidy ilman niitä biologisia prosesseja, jotka sen rehevöittävät, valuttaisi sinne kuinka paljon paskaa tahansa.

Luonnollisuudesta ei ole moraaliseksi perustaksi, sillä ei ole olemassa yhtä, yhtenäistä ja alkuperäistä luontoa. Inhimillistä toimintaa ei voida arvioida luonnollisuuden tai luonnottomuuden vaakakupeilla. Tämäkin herättää usein vastareaktion: mutta jos luonto on perimmiltään muuttuvainen, eihän millään sitten ole väliä? Jos kaikki muuttuu, kaikki muutos lie sitten samanarvoista? Tällöin kuitenkin pidellään edelleen epätoivoisesti kiinni siitä ajatuksesta, että luonto tarjoaa perimmäisen moraalisen auktoriteetin – vaikka sitten arvoperustan hävittämällä. 

Luonto ei kerro meille, mikä on tärkeää, hyvää ja tavoittelemisen arvoista. Ihmisten täytyy käydä sitä koskevat moraaliset kamppailunsa keskenään, mutta muu luonto ei ole kamppailun hiljainen näyttämö. Muuttumalla ja reagoimalla se kertoo, millainen elämä on mahdollista ja mahdotonta millaisissakin oloissa. Jos päätämme, että elämän moninaisuus on arvokasta, emme voi tehdä mitä tahansa. Jos haluamme oikeudenmukaisuutta, se ei voi toteutua missä tahansa maailmassa. Ja jos haluamme oikeastaan mitä tahansa, tuskin koemme ”luonnollisuuden” perusteella oikeutetuksi jäljitellä taivaista tipahtavaa lohkaretta tai purkautuvaa supertulivuorta, joka pyyhkäisee pöydän puhtaaksi seuraaviksi vuosimiljooniksi.

Luontosuhteidemme moraalisuus ei rakennu mielekkäästi yhden ja yhtenäisen luonnon totaliteetin varaan vaan niihin kouriintuntuviin seurauksiin, joita toiminnallamme on. Tältä pohjalta ei voi kuitenkaan rakentaa pelastuksen ja kadotuksen dualismia.

*

Modernit luontokäsitykset ovat kuitenkin sisäisesti ristiriitaisia. Yhtäältä totalisoiva ajatus luonnosta ja luonnollisuudesta on voimissaan, vaikka se ei enää nojaudukaan kaikenkattavasti vallitsevaan näkemykseen luomakunnan moraalisesta järjestyksestä. Sen tiedollinen perusta on murentunut, mutta käsitteellinen oletus säilyy. Se on välttämätön osa kuvaamaasi toivon ja toivottomuuden poissulkevaa vastakkainasettelua, kun se koskettaa ympäristökysymyksiä.

Toisaalta moderni aikakausi synnytti tietämystä, joka mahdollisti luonnon totaliteetin purkamisen. Luonto ei ole vakaa luomakunta vaan historiallisesti ja mosaiikkimaisesti kehittyvä kokonaisuus. Vaikka sitä voi tarkastella kokonaisuutena siinä mielessä, että se on Auringon energiaa vastaanottava planeetan laajuinen systeemi, luonnon monimutkaisuutta voi kunnolla ymmärtää vain evoluutio- ja ekologiatieteiden välineillä. Ilman tätä välineistöä ei olisi mahdollista hahmottaa historiallista ”syvää aikaa”, jota tauottavat edellä mainitut katastrofit, massasukupuutot ja niiden väliset pitkät uuden rakentamisen kaudet. Samat välineet toivat myös sen oivalluksen, että luonto ei ole vakaa ja ikuinen järjestys, ei nerokkaan kellosepän tuote, ei täydellistymiseen pyrkivä eikä hiljalleen rapautuva luomakunta. ”Luonnon tasapaino” on aina ajallisesti ja paikallisesti rajattu hetki muutoksen historiassa. Luonnon tulevaisuus on siten radikaalisti avoin.

Tämä käsitys luonnosta ja historiasta ei istu ongelmitta sellaiseen traagiseen elämänasenteeseen, jonka esimerkkejä haet menneistä yhteiskunnista. Olen tismalleen samaa mieltä kanssasi siitä, että pelastuksen ja kadotuksen akselille asettuvan toivon ja toivottomuuden sijaan meidän pitää oppia elämään siinä kouriintuntuvassa maailmassa, joka meillä on käsillä. Mutta se ei voi olla vain tässä ja nyt elämistä. Tarvitsemme myös käsitystä tulevaisuudesta muuttuvassa maailmassa. 

Enkä usko, että ilman tulevaisuuskäsityksiä on koskaan pärjätty järin hyvin. Tietyt sanat ovat ehdottomasti uusia luomuksia, kuten kuvaat. Käsitykset eivät kuitenkaan synny ja kuole sanojen mukana, vaan samat sanat saavat radikaalistikin erilaisia merkityksiä, ja samankaltaisia ajatuksia voidaan ilmaista monin eri sanoin. Siksi suhtaudun varauksella käsitehistoriallisiin kuvauksiin suurista ja kokonaisvaltaisista kulttuurisista siirtymistä.

Ympäristöhistoria on hyvä vastalääke käsitteelliselle hybrikselle. Vaikka tietynlainen käsitys tulevaisuudesta, lineaarista kehitystä korostava, varmasti sai muotonsa uuden ajan Euroopassa, on aivan selvää, että käsityksiä ylisukupolvisesta tulevaisuudesta on ollut maailman sivu. Pitkäkestoisia, muuttuviin olosuhteisiin sopeutuvia viljelykulttuureita ei yksinkertaisesti voisi olla olemassa ilman jonkinlaista kaukaisemman tulevaisuuden hahmottamista. Modernin aikakäsityksen vastinpariksi on liian houkuttelevaa olettaa hetkessä elävä, vuodenkiertoon ja sukupolvien ikuiseen kehään rajoittuva maailmankuva. 

Luonnonhoidon jatkumoiden lisäksi ympäristöhistoriassa on myös esimerkkejä epäonnistumisista. Yhteisöt eivät joko ole kyenneet sopeutumaan käynnissä oleviin muutoksiin tai eivät ole havainneet muutoksia, jotka rapauttivat niiden toimeentulon perustan. Tässä on kaksi tärkeää oppituntia riippumatta siitä, ovatko muutokset olleet ”luonnollisia” tai yhteisöjen oman toiminnan tulosta.

Ensinnäkin vakaissa oloissa on voinut olla hyötyä siitä, että yhteisöt hahmottavat elävänsä eräänlaista ”ikuista nykyhetkeä”. Vuodenajat seuraavat toisiaan, samoin sukupolvet, mutta elämänmuodon perusta pysyy muuttumattomana. Olosuhteiden muuttuessa tyystin toisenlaisiksi esimerkiksi ilmaston heilahtelun vuoksi tällainen yhteisöllinen jäykkyys, kyvyttömyys sopeutua ja muuttua, voi kuitenkin muuttua tuhoisaksi. ”Tulevaisuuden puute” voi siis olla romahduksen syy.

Toiseksi hitaita ja laajamittaisia ympäristönmuutoksia on hyvin vaikea seurata ja ymmärtää ilman niitä tiedollisia valmiuksia, joita laajalla alueella tapahtuva tiedon vaihto ja tallentaminen tarjoavat. Yhteisöt ovat voineet romahtaa yksinkertaisesti siitä syystä, että niillä ei ollut mahdollisuuksia tajuta, mitä oli tapahtumassa. Myös laajamittaiseen tiedon keräämiseen, vaihtoon ja tallentamiseen kykenevät yhteiskunnat ovat voineet epäonnistua, sillä muutoksen merkkejä ei ole yksinkertaisesti voinut havaita tai syyn ja seurauksen ketjuja jäljittää sen ajan tieteellä.

*

Modernin sisäisen ristiriitaisuuden vuoksi ärähdän aina kuullessani, että meidän pitäisi luopua modernista maailmankuvasta, ideologiasta, tieteestä tai teknologiasta. Luopuisimmeko siis myös niistä tiedollisista kyvyistä, joiden ansiosta voimme tajuta, millaiseen tilanteeseen olemme päätyneet? Ilmastonmuutosta tai valtamerten ekologisen tilan keikahduspistettä ei paikallisella arkitiedolla tavoiteta. Nykyisyys ei ole pakettiratkaisu, kuten ei ole tulevaisuuskaan, vaan se sisältää sekä luopumisen että säilyttämisen arvoisia asioita. Väistämättä siunauksellisen edistyksen – vaikka kompastelevankin – ajatus kyllä kannattaa heittää roskakoriin. Historialla ei ole päämäärää.

Kuvaamasi ”traaginen” olemassa olevan maailman hyväksyminen ja siinä kamppailu vailla pelastuksen (tai kadotuksen) horisonttia on tärkeä ajatus. Radikaalisti muuttuvassa maailmassa se tarvitsee kuitenkin kumppanikseen vahvaa käsitystä tulevaisuuden mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista. Tällainen käsitys voidaan saada vain maailmaa tutkimalla, niillä tieteellisillä välineillä, joiden sukulaiset olivat (monen muun asian rinnalla) tuottamassa nykyisiä ongelmia.

Sillä tulevaisuuksilla on eronsa. On yksi asia hyväksyä, että tulevina vuosina edessä on koko sivilisaatiota haastavia ongelmia. On tyystin toinen asia tajuta, että jotkin muutokset voisivat tehdä kaikenlaisen mukautumisen uudenlaiseen maailmaan mahdottomaksi. Enkä puhu vain ihmisistä ja ihmisyhteiskunnista vaan kaikesta elollisesta. Suojelubiologiassa aletaan hiljalleen tunnistaa, että näin suurten mullistusten äärellä lajien ja ekosysteemien perinteisellä suojelulla on rajansa. Suojelu ei auta, jos olosuhteet muuttuvat tyystin toisenlaisiksi. Täytyy turvata myös tulevan elämän moninaisuuden edellytyksiä vailla tarkkaa tietoa siitä, millaista se elämä on.

Vaikka uuden sukupuuttoaallon aikaansaaminen ei olisikaan ”luonnon loppu” siinä mielessä, että luontoa on sen jälkeenkin, tämä on laiha lohtu. Jos uuden luonnon monimuotoisuuden rakentuminen vie miljoonia vuosia, se on maailmanloppu niin vahvassa mielessä kuin sen voimme käsittää. Massasukupuuton jälkeinen monotonia olisi moraalin ja ihmisyyden tuolla puolen. Kolmen asteen lämpenemisen jälkeenkin on siis merkityksellisiä valintoja, myös tulevaisuuteen katsovia eikä vain tässä hetkessä pysytteleviä.

Emme siis todellakaan tarvitse pelastuksen, lunastuksen ja taivaspaikan tulevaisuutta ja toivoa. Myöskään tuomiopäivän vihoviimeistä kalmanlinjaa ei ole kirjoitettu hiilibudjetteina, keskilämpötiloina tai hiilineutraaliuden tavoitevuosina. Ei ole yhtä tulevaisuuden päämäärää, vaan elävällä ja muuttuvalla planeetalla jokainen onnistumisemme ja epäonnistumisemme muuttaa päämäärien mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Ilmastonmuutoksen estämisen epäonnistuttua päädyimme sen pysäyttämiseen, sitten sen hillintään turvalliselle alueelle ja nyt pahimpien skenaarioiden ehkäisemiseen.

Luontoa ei voi pelastaa, koska se ei ole koskaan ollut pelastuksen tilassa. Sitä ei voi palauttaa ennalleen, koska toipuessaankin se muuttuu toiseksi. Mutta jotta syntymisen ilon, kuolemisen haikeuden, yhteyttämisen, saalistuksen, hajottamisen, loisimisen, symbioosin, yhteistyön ja kaiken muun elollisen mahdollisuudet säilyisivät niin kirjavina kuin mahdollista, merkityksellisten tekojen horisontti täytyy pitää näkyvissä.

[Takaisin kirjeenvaihtoon]

Jaa tämä