Olet täällä

Kumouksen pelko ja vapauden jahti – Johdanto Kahldorfin aatelistokirjaan

Kumouksen pelko ja vapauden jahti – Johdanto Kahldorfin aatelistokirjaan

niin & näin 4/12
Kääntäjä(t): Tuusvuori, Jarkko S.;

Heinrich Heine[1]

 

Nyt on Gallian kukko rääkäissyt toiseen kertaan, ja vielä koittaa päivä Saksassakin[2]. Kaukaisista luostareista, linnoista, hansakaupungeista ja sen sellaisista keskiajan viimeisistä lymykolkista karkaavat kaameat varjot ja aaveet, salamaniskut leiskuvat, suomut putoavat silmiltämme, hehkuva valo porautuu sydämeemme, valpehilla vyöryvä elämä ympäröi meidät äimistyneet, jotka kyselemme toinen toisiltamme: ”Mitä teimmekään menneessä yössä?”

Jaa, mehän uneksimme omaan saksalaiseen tapaamme, toisin sanoen filosofoimme. Emmekä suinkaan asioista, jotka kohtaavat meidät läheisimmin ja kulkevat ohitsemme likeisimmin, vaan me filosofoimme olioitten sinänsä ja itsessään todellisuudesta sekä muista metafyysisistä ja transsendentaalisista unelmista, missä puuhassa meitä alkoi toden teolla häiritä läntisen naapurustomme murhaspektaakkeli, se kävi suorastaan raastavaksi, sillä aika ajoin filosofisiin järjestelmiimme viuhui ranskalaisia kiväärinkuulia, jotka veivät systeemeistämme mennessään riekaleen jos toisenkin.

Harvinaislaatuista kylläkin, naapuriemme käytännöllisessä toimekkuudessa tuolla puolen Reinin oli kaikesta huolimatta eräänlaista vaaliheimolaisuutta oman filosofisen unennäkömme kanssa täällä rauhaisassa Saksassa. Ei tarvitse kuin vain verrata ranskalaista vallankumoushistoriaa saksalaiseen filosofianhistoriaan, kun jo alkaa otaksua, että ranskalaiset, joille on langennut varmasti riittämiin todellista askaroitavaa pitääkseen heidät tyyten hereillä, olisivat pyytäneet meitä saksalaisia nukkumaan heidän puolestaan ja uneksumaan heidänkin edestään, ja että meidän saksalainen filosofiamme olisi pelkkää unta ranskalaisesta vallankumouksesta.[3]

Tulihan meille ajatusten valtamailla välirikko olemassa olevan ja perityn kesken, aivan samoin kuin ranskalaisille yhteiskunnallisella alueella: puhtaan järjen kritiikin ympärille kokoontuivat meidän filosofiset jakobiinimme, jotka eivät pitäneet pätevänä mitään muuta kuin tuon kritiikin kestävää4. Kant oli meidän Robespierremme[5] – Sitten tuli Fichte oman ’minänsä’ kanssa, filosofian Napoleon, suurin rakkaus ja suurin egoismi, ajattelun kaikkivaltius, suvereeni tahto, joka improvisoi nopeasti nousseen ja yhtä nopeasti hävinneen maailmanvallan, hirmuvaltius, riipaisevan yksinäinen idealismi[6] – Sen johdonmukaisilla jäljillä huoahtelivat salavihkaiset kukat, jotka olivat vielä säästyneet kantilaiselta giljotiinilta tai sen koommin kukkineet huomaamatta, alistetut maanhenget liikahtivat, vavahti maa, puhkesi vastavallankumous, ja Schellingin alaisuudessa saavutti menneisyys perinteisine pyyteineen jälleen tunnustusta, vieläpä hyvitystä, ja uudessa restauraatiossa, luonnonfilosofiassa, porskuttivat taas harmaat emigrantit, jotka juonittelivat alituiseen vastaan järjen ja idean herruutta: mystiikka, pietismi, jesuiittalaisuus, legitimismi, romantiikka, saksalaismielisyys, tunteikkuus[7] – kunnes Hegel, filosofian Orléans, perusti tai paremminkin jäsensi uuden hallinnan, eklektisen regimentin, jossa hän tosin oli itse vähäpätöinen mutta jonka huipulle hänet asetettiin, ja jossa hän osoitti perustuslainmukaiset asemat vanhoille kantilaisille jakobiineille, fichteläisille bonapartisteille, schellingiläisille pääreille ja omille luomuksilleen.[8]

Filosofiassa me olemme siis onnellisesti kulkeneet loppuun suuren kiertoradan, ja onkin luonnollisesti, että me siirrymme nyt politiikkaan. Noudatammeko siellä samaa menetelmää? Avaammeko kurssin yhteishyvän valiokunnan järjestelmällä vai laillisen järjestyksen systeemillä?[9] Nämä kysymykset täräjävät läpi jokaisen sydämen, ja kellä vain on jotakin rakasta menetettävänään, vaikka sitten ainoastaan oma päänsä, kuiskii arvuutellen: Tuleeko saksalaisesta vallankumouksesta kuivakka vai märänpunainen vallankumous?

Aristokraatit ja papit uhkailevat alinomaa terroriajan kauhukuvilla, siinä missä liberaalit ja humanistit lupailevat meille suuren viikon ja sen rauhallisen jälkijuhlinnan kauniita näkymiä; – molemmat osapuolet pettävät itseään tai tahtovat hämätä muita[10]. Olipa vallankumous Ranskassa 90-luvulla perin hurmeinen ja luotaantyöntävä, ja olipa se viime heinäkuussa kovin inhimillinen ja liepeä, tästä ei seuraa, että jokin vallankumous Saksassa muotoutuisi välttämättä kummankaanlaiseksi. Vain jos käsillä ovat samat edellytykset, ovat odotettavissa myös samat ilmiöt. Ranskan vallankumouksen luonnetta ehdollistivat kuitenkin kaiken aikaa kansan moraalinen olotila ja eritoten sen poliittinen sivistyneisyys. Revoluution ensimmäisestä ryöpsähdyksestä alkaen Ranskassa oli jo valmis sivistys, jos kohta vain korkeammissa säädyissä ja tuolla täällä keskisäädyssä; alimmat luokat olivat henkisesti laiminlyötyjä ja ahdassydämisellä hirmuvallalla loitolla pidettyjä kaikesta jalosta korkeammalle ponnistelemisesta. Poliittista sivistystä vain puuttui yhtä hyvin ala- kuin yläluokista. Tuolloin ei muusta tiedetty kuin kilpailevien korporaatioiden keskinäisistä pikkumaisista manöövereistä, niiden vastavuoroisesta heikentämisen järjestelmästä, rutiinitraditioista, kaksimielisistä muototaidoista, valtiatarvaikuttamisesta ja muusta valtiokurjuudesta. Montesquieu oli havahduttavat vain verraten harvoja henkiä[11]. Historialliselta näkökannalta yhä vain ponkaisten hän saavutti vähän vaikutusvaltaa intoilevan kansan laajoissa joukoissa, ottavathan nämä kerkeimmin vastaan ajatuksia, jotka virtaavat sydämestä alkuperäisinä ja raikkaina kuin Rousseaun kirjoituksista[12]. Mutta kun tämä Ranskan Hamlet, joka katsoi kiukkuista henkeä ja näki läpi kruunattujen myrkynsekoittajien äreän mielenlaadun, liehakkojen kiiltävän tyhjyyden, hovietiketin vetelän valheen ja kaikkinaisen teennäisyyden, kun hän huusi tuskissaan ”Maailma on nitkahtanut saumoistaan, voi minua, jonka on koottava se uudelleen!”, kun Jean-Jacques Rousseau puoliksi teeskennellyssä ja puoliksi todellisessa epäilyhulluudessaan päästi suuret valitukset ja nosti suuret syytökset;[13] – kun Voltaire, kristinuskon Lukianos, hymyili maan tasalle roomalaisen pappispetoksen ja sen varaan rakennetun despotismin jumalaisen oikeuden;[14] – kun Lafayette, kahden maailman ja kahden vuosisadan sankari, palasi vapauden argonautteineen Amerikasta tuoden tullessaan käsityksen vapaasta perustuslaista, kultaisen taljan;[15] – kun Necker laski ja Sieyès määritteli ja Mirabeau puhui, ja kun perustuslakia säätävän kokouksen ukkosenjyrinä vyöryi yli nyykähtäneen kuningasvallan ja sen kukoistavan vaillinaisuuden, ja kun uudet taloudelliset ja valtio-oikeudelliset ajatukset iskivät päälle kuin äkkinäiset välähdykset:[16] – silloin vasta täytyi ranskalaisten oppia vapauden suuri tiede, politiikka, ja ensimmäiset alkuperusteet kävivät heille kalliiksi, sillä se maksoi heidän parhaan verensä.

Ranskalaiset joutuivat pulittamaan hyvin kalliit oppirahat, mutta se johtui tuosta tylsämielisestä valonarasta yksinvallasta, joka, kuten sanottu, oli koettanut pysyttää kansan henkisessä alaikäisyydessä, evätä kaiken valtiotieteellisen opetuksen, siirtää kirjojen ennakkotarkastus jesuiitoille ja Sorbonnen hämäräherroille ja sortaa naurettavuuksiin saakka aikakautista painotoimintaa, kansanälykkyyden mahtavinta edistämiskeinoa[17]. Lukea sopii Mercierin Tableau de Paris’sta vallankumousta edeltäneestä sensuurista, eikä enää ihmetytä tuo ranskalaisten räikeä poliittinen tietämättömyys, jonka vuoksi uudet poliittiset ideat enemmänkin sokaisivat ja valaisivat, ennemminkin kiihottivat kuin lämmittivät heitä, he uskoivat sanatarkasti jokaista pamfletistia ja journalistia, ja he saattoivat joutua jokaisen itseäänkin petkuttavan hurmahengen, jokaisen Pittin palkkaaman panettelijan harhaanjohtamaksi mitä hillittömimpiin tekoihin[18]. Tuohan juuri on lehdistönvapauden siunauksellisuutta, että se ryövää demagogin rohkealta kieleltä kaiken uutuudentenhon, taittaa intohimoisimmat sanat yhtä intohimoisella vastapuheella ja tukahduttaa jo alkuunsa valejuorut, jotka sikiävät sattumasta tai röyhkeydestä ja rönsyävät vallan kuolettavan hävyttöminä salassa niin kuin myrkkykasvit, jotka viihtyvät ainoastaan pimeillä salosoilla ja vanhojen linnan- ja kirkontornien katveessa, mutta näivettyvät kurjina ja surkeina helottavassa auringossa. Lehdistönvapauden heleä auringonvalo on taatusti yhtä kohtalokasta kernaimmin siimeksessä korkeinta kulkuaan käyvälle orjalle kuin se on hirmuvaltiaallekin, joka ei mieli nähdä valaistavan yksinäistä mahdittomuuttaan. Tuollaisille ihmisille sensuuri on totta vie erittäin miellyttävää. Mutta yhtään vähemmän totta ei ole sekään, että sensuuri, joka aikansa pönkittää yksinvaltiutta, ohjaa itsensä ja despootin mukanansa karille, että missä ideagiljotiini leikkaa, siellä esitellään kohta jo ihmissensuurikin, että tuo sama ajatuksia teloittava orja on myöhemmin yhtä huolettomasti yliviivaava oman herransa pois elävien kirjoista.

Ah, nämä henkienmestaajat tekevät meistä rikollisia, ja kirjailija, jota kirjoittamisen aikana kiihdytetään arveluttavasti, joutuu tuossa tilassaan kuin synnyttäjä ikään syyllistymään ajatuslapsensurmaan, koska pelkää suorastaan mielipuolisesti sensorin pyövelinmiekkaa. Minä itse pidättelen parastaikaa erinäisiä vastasyntyneitä viattomia tarkasteluja siitä, miten kärsivällisesti ja sielunrauhaa uhkuen rakkaat maanmieheni ja -naiseni ovat sietäneet jo monien vuosien ajan hengenmurhalakia, jonka Polignacin tarvitsi vain kuuluttaa julki, kun jo vallankumous ryöhähti esiin[19]. Puhun kuuluisista määräyksistä, joista arveluttavin komensi ankaraan sanomalehtien sensurointiin ja täytti vastenmielisyydellä kaikki Pariisin jalot sydämet – mitä rauhallisimmat kansalaiset tarttuivat aseisiin, kujille kasattiin barrikadeja, tapeltiin, hyökättiin, kanuunat jylisivät, kellot pauhasivat, lyijysatakielet vihelsivät, kuolleen kotkan nuori poikue, École polytechnique, räpisteli pesästään salama kynsissään, vapauden vanha pelikaani syöksyi pistimeen ja ruokki verellään nuorten karaisemista, yliveto Lafayette nousi ratsaille, hänenmoistaan luonto kykenee luomaan vain kerran, ja siksi se pyrkikin hyödyntämään häntä taloudellisesti kahden maailman ja kahden vuosisadan hyväksi – ja kolmen sankarillisen päivän jälkeen makasi ritaristo maassa punaisine kätyreineen ja valkoisine liljoineen, ja voitonkunniaa ympärilleen loistava pyhä kolmivärinen liehui Notre-Dame de Paris’n kirkontornissa![20] Ei tapahtunut julmuuksia, ei todistettu mielivaltaista murhaamista, ei pystytetty mitään kaikkeinkristillisintä giljotiinia, ei ryhdytty mihinkään hirvittäviin huvitteluksiin niin kuin tuolla kuululla paluumatkalla Versailles’sta, kun herrojen Des Huttes ja Varicourt verisiä päitä kanniskeltiin kuin viirejä ikään saattueen kärjessä, kunnes pysähdyttiin Sèvres’iin, jossa parturimestari sai ne pestäväkseen ja käherrettäväkseen[21] – Ei, noitten päivien vavisuttavista muistoista lähtien pariisilainen lehdistö on tehnyt Pariisin asukkaista vastaanottavaisempia paremmille tunteille ja vähemmän verisille sukkeluuksille, se on ajanut sydämestä ulos ignoranssin ja sisään intelligenssin, tuon siemenen hedelmää oli Pariisin väen jalo, tarumainen maltillisuus ja liikuttava ihmisellisyys suurella viikolla – ja itse asiassa! kun Polignacilta sitten jäi menettämättä pää fyysisesti, hän saa kiittää tästä ainoastaan ja vain sen saman lehdistönvapauden lieventäviä jälkivaikutuksia, jonka hän typeryyksissään tahtoi alistaa.

Näin virkistää santelipuu rakastettavimpine tuoksuineen myös tuota vihollista, joka julkesi tärvellä sen kuorta[22].

Minä uskon näine ohikiitävine huomautuksineni vihjanneeni riittämiin, kuinka kaikki arvuuttelu siitä, minkä muodon mahtaa vallankumous saada Saksassa, täytyy muuntaa kysymykseksi saksalaisen kansan sivistyneisyyden ja poliittisen sivistyksen tilasta, kuinka tämä sivistys riippuu tyystin lehdistönvapaudesta, ja kuinka meidän ahdistuneimman toiveemme täytyy kuulua, että lehdistönvapaudella saadaan oitis kunnolla levitetyksi valoa, ennen kuin koittaa hetki, jolloin pimeys aiheuttaa enemmän pahaa kuin intohimo, ja näkemykset ja mielipiteet vaikuttavat sitä julmemmin hurjistavasti sokeaan väkeen ja puolueitten tunnussanoiksi, mitä vähemmän niitä ensin eritellään ja arvioidaan.

”Kansalaisten tasa-arvo” saattaisi tulla nyt Saksassa, kuten aikoinaan Ranskassa, vallankumouksen ensimmäiseksi tunnussanaksi, eikä isänmaanystävän tarvitse haaskata aikaa esittääkseen kantanaan, että kiistakysymys aatelistosta olisi sovittava tai tasattava tyynesti tarkastellen, eikä sekoitettava siihen karkeakätisiä pukareita aivan liian iskeväisine todisteluineen, joita vastaan eivät tepsi poliisin ketjupäätelmät eivätkä jalka- ja ratsuväen terävimmät argumentit, ei edes ultima ratio regis, joka voi helposti saada muodon ultimi ratio regis[23]. Tässä synkeässä katsannossa pidän käsillä olevan kirjoituksen julkaisemista ansiokkaana tekona. Uskon, että sitä hallitseva kohtuullisuuden sävy vastaa vihjattua tavoitetta. Tekijä kamppailee intialaisen tyynesti vihkosen kanssa, jonka nimiölehdellä lukee: ”Über den Adel und dessen Verhältnis zum Bürgerstände. Kirjoittanut kreivi M. v. Moltke, kuninkaall. tanskalainen kamariherra ja Gottorffin ylioikeuden jäsen. Perthes & Besser, Hampuri 1830.”[24]

Mutta ei von Moltken brošyyrissa eikä oheisessa vastineessakaan suinkaan ehdytetä teemaa, kajoavathan nämä myötä- ja vastapuheet ainoastaan kiistakysymyksen yleiseen, sanokaamme dogmaattiseen osaan. Korkeasyntyinen soturi istuu turnajaisratsunsa selässä ja puolustaa kainostelematta keskiaikaista törkyä, jonka mukaan aatelisittain siittäen ja synnyttäen kehkeytyy parempaa verta kuin rahvaan porvarillisesta sikiämisestä, hän puoltaa synnynnäisiä erivapauksia, etuoikeutta tuottoisiin hovi-, lähettiläs- ja sotilasvirkoihin, joissa aatelista pitää palkita siitä, että hän nähnyt suuresti vaivaa syntyäkseen, ja niin edelleen;[25] – häntä vastaan nousee haastaja, joka lyö lakoon kohta kohdalta nuo elukkamaiset ja ylömieliset väittämät ja muut jalot näkemykset, ja taistelutanteretta kattavat ennakkoluulojen leimuavat säpäleet ja vanha-aatelisen häpeämättömyyden vaakunapirsta. Ritareista porvarillinenkin mittelee suljetuin silmikoin: käsillä olevan kirjan nimiössä häntä kuvataan vain kätketyin nimin, josta kenties aikanaan sukeutuu urhea nom de guerre[26]. Itse en osaa kertoa hänestä paljonkaan enempää kuin sen, että hänen isänsä oli miekantekijä, joka valmisti kunnon säiliä.

Minun ei tarvinne vakuutella sen säntillisemmin, että en suinkaan ole itse kirjoittanut tätä kirjaa, vaan ainoastaan edesauttanut sen painatusta. En olisi ikinä pystynyt keskustelemaan aateliomahyväisyyksistä ja perimävalheista noinkaan maltillisesti. Kuinka suutahdinkaan kerran, kun erään linnan terassilla käyskiessämme muuan siro pikku kreivi, parahin ystäväni, pyrki perustelemaan aatelin parempiverisyyttä! Siinä meidän toraillessamme täyttä päätä hänen palvelijansa syyllistyi pieneen huolimattomuuteen, jolloin yleväsyntyinen herra iski matalasyntyistä renkiä kasvoihin, niin että epäjalo veri purskahti, ja sysäsi tämän vielä alas terassilta. Tuolloin olin vielä kymmenen vuotta nuorempi ja heitin saman tien terassilta alas myös jalon kreivimme. Kun tapasin hänet myöhemmin toipuneena, joskin hitusen nilkuttavana, hän ei suinkaan ollut parantunut aatelisylpeydestään, vaan hän väitti empimättä: aateli asettukoon kansan ja kuninkaan keskelle välittäjäksi Jumalan antamalla esimerkillä, asettihan Hän enkelit itsensä ja ihmisten välille, lähimmäksi valtaistuintaan eräänlaiseksi taivaanaateliksi. ”Armelias enkeli”, minä vastasin, ”askeltakaapas hieman edestakaisin.” Ja kun hän astui, vertailu ontui.[27]

Yhtä onnahtava on rinnastus, jonka kreivi von Moltke esittää vastaavasta asiayhteydessä. Osoittaakseni hänen tapansa tahdon lainata tässä hänen omia sanojaan: ”Yritys kumota aatelisto, jossa ohikiitävä arvostus ruumiillistuu kestävään hahmoon, eristäisi monarkin, kohottaisi hänet epävarmoihin korkeuksiin, joissa häneltä puuttuisivat tarpeelliset kiinnittymisvälineet alemmassa asemassa olevaan väkeen, ympäröisi hänet hänen oman mielivaltansa työkaluilla, jolloin vaarantuisi, kuten on osoittautunut kovin usein itämailla, hallitsijan olemassaolo. Burke nimittää aatelia hyvin järjestettyjen valtioitten korinttilaiseksi pylvääksi, eikä tämä ole pelkkää puhujan pyrkimystä korulauseeseen, sen osoittaa tämän epätavallisen miehen ylevä henki, omistihan hän koko elämänsä järjellisen vapauden palvelukseen.”[28]

Saman esimerkin avulla voi osoittaa, kuinka jalo kreivi hämääntyy puolitotuuksista. Burkelle ei nimittäin laisinkaan kuulu hänelle tässä vuodatettu ylistys, häneltä kun uupuu tuo consistency, jota englantilaiset pitävät valtiomiehen ensimmäisenä hyveenä[29]. Burkella oli yksinomaan retorisia lahjoja. Niillä hän kamppaili elämänsä jälkipuoliskolla liberaaleja periaatteita vastaan, joita hän oli suosinut elämänsä ensipuoliskolla[30]. Josko Burke tällä mielenmuutoksellaan tahtoi luikerrella suurten suosioon, josko Sheridanin liberaali riemuvoitto St. Stephen’sissa määräsi hänen vastustajansa Burken dépit’stä ja kateudesta puolustamaan tuota keskiaikaista menneisyyttä, joka tarjosi viljavan vainion romanttisille kuvauksille ja puhekuvioille, josko hän oli lurjus tai hullu, sitä minä en tiedä[31]. Luulen kuitenkin, että on alati epäilyttävää, jos vaihtaa kasvonsa hallitsevan vallan hyväksi, ja että silloin jää aina kehnoksi takuumieheksi. Muuan toinen sanoi kerran: ”Aateliset eivät ole valtaistuimen kantavia rakenteita vaan sen karyatideja.”[32] Minusta tämä vertaus osuu oikeampaan kuin rinnastus korinttilaiseen pylväisiin. Me tahdomme ylipäänsä torjua mahdollisimman paljossa tuon pönkkätulkinnan. Muutenhan erinäisetkin tunnetut kapitalistit saattaisivat riehaantua pystyttämään itse itsensä aateliston sijaan valtiopylväikön korinttilaisiksi kapiteeleiksi. Ja se olisi sentään kaikkein vastenmielisin näky.

Kajoan tässä sittenkin yhteen seikkaan, jota on määrä valaista tarkemmin vasta eräässä myöhemmässä kirjoituksessa. Siinä saakoon asiaankuuluvan käsittelynsä myös aatelikiistakysymyksen erityinen, käytännöllinen puoli.[33] Sillä niin kuin jo edellä vihjasin tämä käsillä oleva kirja käy kiinni vain periaatteellisuuksiin: se puuttuu oikeusvaateisiin ja osoittaa ainoastaan, kuinka aatelisto ajautuu ristiriitaan järjen, aikakauden ja itsensä kanssa. Asian erityinen, käytännöllinen puoli koskee aatelin voitokkaita rohmuamisia ja anastuksia, joilla se uhkaa vakavasti kansojen hyvinvointia sitä päivä päivältä ahnaammin jäytäen. Niin, minusta näyttää, että aatelisto ei itsekään usko omaan vaateliaisuuteensa, vaan se lörpöttää tahtomuksiaan pahaisiksi syöteiksi kansalaiskiistelyyn, jossa joudutaan sitten askaroimaan niiden kanssa huomion ja tarmon harhaantuessa pois pääasiasta. Eihän pääkysymys ole aatelin asema sellaisenaan, eivät sen määrätyt erioikeudet, sen saamat päivä- tai käsityösuoritukset, sen nauttimat tuomio- ja muut valtuudet, eivätkä mitkään sen moninaisista perinnäisistä aineellisista oikeutettuuksista, vaan pääasia on paremminkin näkymättömät liittolaisuudet kaikkien niiden kesken, joilla on esitettävänään niin ja niin monta esi-isää, ja jotka kaikessa hiljaisuudessa ovat sopineet suovansa toinen toisilleen ja itse itselleen kaiken johtavan valtiovallan: yhteisesti porvarillisia aatelittomia syrjien he ovat hankkineet itselleen lähestulkoon kaikki ylemmät upseerinvirat ja kerrassaan jokaisen lähettiläänpaikan, joten he voivat pakottaa kansat pysymään kunnioittavaisina käyttelemällä itselleen alisteisia sotilaita ja kahinoimaan keskenään hyödyntämällä hallinnoimaansa diplomaattista kiihotustaitoa, jos nämä rimpuilevat eroon aristokratian kahleista tai mielivät niistä irtautuakseen veljeillä ja liittoutua.

Ranskan vallankumouksen alusta alkaen aatelisto on tähän tapaan ollut sotajalalla kansoja vastaan ja taistellut avoimesti tai salaisesti vapauden ja tasa-arvon periaatteita sekä näiden edustajia vastaan: ranskalaisia vastaan. Englantilaisesta aatelisto, joka on ollut oikeuksiltaan ja omistuksiltaan mahtavin, tuli eurooppalaisen ylimysvallan lipunkantaja, ja John Bull maksoi tämän kunniaviran viulut parhailla guineoillaan voittaen vastineeksi vararikon[34≈. Valitettavaa voittoa seuranneen rauhan aikana Itävalta otti liehuvaatteen kantaakseen ja huolehti aatelin eduista, ja joka ikiseen heiveröiseen sopimuksenpoikaseen, jota saatiin solmituksi liberalismin päänmenoksi, se täräyttikin päällimmäiseksi tuon tunnetun sinettinsä, ja niin kuin onnettomat johtajansa joutuivat myös kansat itse virumaan ankaraa vankeutta, koko Euroopasta tuli Saint Helena, jonka Hudson Lowena hääri Metternich[35].

Mutta ainoastaan vallankumouksen kuolevan ruumiin äärellä saattaisi laskeskella, vain tuon ihmiseksitulleen vallankumouksen, joka saappaineen ja kannuksineen ja taistelukenttäverellä pirskotettuna on kömpinyt sänkyyn keisarillisen vaaleaverikön kylkeen ja tahrinut Habsburgien valkeat lakanat, vain tuon vallankumouksen saattaisi antaa kuolla vatsasyöpään, mutta vallankumouksen henki on kuolematon, eikä se lepää Longwoodin itkupajujen katveessa: heinäkuun lopun suuressa lapsivuoteessa syntyi vallankumous uudelleen, ei yksittäisenä ihmisenä vaan kokonaisena kansana, ja tässä kansaksitulemisessa se pitää pilkkanaan tyrmänvartijaa, joka käsistä lipeää avainnippu silkasta säikähdyksestä[36]. Mikä kiipeli aatelille! Varmastikin oli aatelisto pitkänä rauhanaikana muistanut jotain aiemmista vastuksista ja juonut niistä pitäen vahvistavana kuurina päivittäin aasinmaitoa, vieläpä paavin aasintammasta lypsettyä, vaan yhä siltä puuttui riittävät voimat uutta taistoa varten. Engelsmannihärkä pystyy pullikoimaan vainolaista vastaan huonommin kuin koskaan, koska se on kaikkein nääntynein ja tuntee alituisen ministerinvaihdoskuumeen myötä lamaannusta kaikissa jäsenissään, ja niinpä sille määrätään radikaalihoito, jolleipa nälkäkuurikin, ja kaiken lisäksi siltä pitää amputoida pois taudin jo tyystin tulehduttama Irlanti[37]. Itävalta ei ole järin sankarillisissa tunnoissa sekään esittääkseen Ranskaa vastaan aateliston Agamemnonia: Staberl ei mielellään sonnustaudu sotisopaan ja tietää erinomaisen hyvin, etteivät hänen sontikkansa suojaa luotisateelta, siinä missä häntä hirvittää nykyään myös Unkari pärisevine partoineen, samaan aikaan kun hänen täytyy Italiassa asettaa vahti jokaisen intoilevan sitruunapuun edustalle väijymään, ja kotosallakin pitäisi jaksaa siittää arkkiherttuattaria, jotta voisi hätätapauksessa ruokkia niillä vallankumouksen petoa[38].

Ranskassa sitä vastoin liekehtii aina vain mahtavammin vapauden aurinko valaisten säteillään koko maailmaa – Päivittäin sen kuin vain laajenee ajatus porvariskuninkaasta vailla hovietikettiä, knaappeja, kurtisaaneja, koplaajia, timanttijuomarahoja ja muuta seesteistä – Päärien kamaria jo pidetään lasarettina entisen valtajärjestelmän parantumattomille, joita siedetään vain säälistä, kunnes aika heidät korjaa[39] – Harvinaislaatuinen mullistus! Tässä hädässä aatelisto kääntää katseensa tuohon valtioon, jota se on viime aikoina pitänyt ja inhonnut omien etujensa äkeimpänä vihollisena: se kääntyy Venäjän puoleen. Suuri tsaari, joka vielä hiljakkoin oli liberaalien gonfaloniere, nousihan hän mitä vihamielisimmin läänitysylimysten valtaa vastaan ja näytti pakotetun hyökkäämään saman tien noiden feodaaliaristokraattien kimppuun, vaan eikös tämä sama tsaari valikoidu nyt tuon saman aristokratian lipunkantajaksi, jota patistetaan jalosukuisten esitaistelijaksi[40].

Venäläinenkin valtio varaa vastafeodaaliseen periaatteeseen kaikkien valtiokansalaisten tasa-arvosta: kunkin arvosijan määrää syntymän sijasta hankittu valtionvirka. Toisella puolen pysyy absoluuttinen tsaarius, eikä sitä käy yhdistäminen perustuslailliseen vapauteen, joka voi suojella alamaisista vähäisintäkin hyväätekevältä ruhtinaalliselta mielivallalta. Ja kun keisari Nikolai I sai kansalaistasavertaisuusperiaatteensa vuoksi feodalistien vihat päälleen ja kaiken kukkuraksi vielä sukeutui Englannin julki- ja Itävallan piiloviholliseksi ja liberaalien tosiasialliseksi valtuutetuksi mahdissaan melkomoisessaan, niin heinäkuun lopulta lukien hänestä yhtä kaikki tuli liberaalien suurin vastustaja, olihan näiden voittoisa idea perustuslaillisesta vapaudesta uhkaamassa hänen omaa absolutismiaan, ja nimenomaan häntä kehottaa nyt eurooppalainen aristokratia hänen omassa yksinvaltiaan ominaisuudessaan kiihottamaan taisteluun vilpitöntä ja vapaata Ranskaa vastaan. Englanninmullikka on tässä kamppailussa hurjuutensa hurjistellut, joten nyt sen roolin perii venäjänsusi[41]. Euroopan korkea-aatelisto osaa tarpeeksi viekkaasti käyttää omiin tarkoituksiinsa ja ohjailla tätä moskovalaismetsien kauhistusta, eikä karheaa vierasta imartele mitenkään vähäisesti, että hän saa puolustaa vanhaa, Jumalan armosta asetettua kuninkuutta noita ruhtinaittenherjaajia ja aatelistentorjujia vastaan, mieluustipa antaa hän harteilleen pukea tuon koinsyömän purppuramanttelin kaikkinaisine bysanttista jäämää olevine kullankimallekrääsineen, eikä hän toppuuttele puhkikulutettuja pyhiä roomalaisia valtakunnankaatioitakaan, sen kuin vain lyö vielä päähänsäkin muinaisfrankkilaisen Kaarle Suuren timanttimyssyn[42].

Ah! susi on pukeutunut vanhan isoäidin garderobeen ja raatelee teidät vapauden poloiset punahilkat![43]

Tätä kirjoittaessani on kuin pirskuisi Varsovasta verta minun paperilleni saakka, ja kuin kuulisin berliiniläisten upseerien ja diplomaattien riemujuhlan. Vaan riemailevatko he vähän liian varhain? En tiedä, mutta minä ja kaikki me säikymme niin venäläistä sutta, ja pelkäänkin, että me saksalaisetkin punapääkköset saamme pian tuta isoäidin hullunpitkät käpälät ja ammokkaan kidan[44].

Kaiken huipuksi meidän pitäisi pysyä marssivalmiudessa tapellaksemme Ranskaa vastaan. Pyhä Jumala! Ranskaa vastaan? Niin, hurraa! Näytettäköön ranskalaisia, berliiniläisiä ukaasikkoja ja ruoskanoppineita vastaan toteen, että me olemme vielä samoja jumalan-, kuninkaan- ja isänmaanpelastajia kuin herranvuonna 1813, ja että Körnerin lyyraa ja miekkaa on painettava jälleen lisää, Fouqué mielii vielä sepitellä muutaman lahtilaulun, Görres ostetaan takaisin jesuiitoilta Rheinischer Merkurin jatkamiseksi, ja ken vain vapaaehtoisesti lähtee pyhään sotaan, saa tammenlehvää lätsään ja tulee teititellyksi ja pääsee peräkäteen ilmaiseksi tai ainakin lastenlipulla puoleen hintaan teatteriin – ja patrioottisista ekstraponnistuksista luvattakoon vielä koko kansalle ekstraperustuslaki[45].

Vapaa teatteri on eittämättä kaunis asia, vaan eipä konstituutiokaan pahaksi olisi. Niin, meihin voisi aika ajoin iskeä oikein kunnon himo siihen. Ei sillä, että me emme ikään kuin luottaisikaan monarkkiemme absoluuttiseen hyvyyteen tai hyvään absolutismiin. Päinvastoin me tiedämme heidät järkiään viehättäväksi väeksi, ja jos nyt joskus joku heistä häpäisee säätyään, kuten esimerkiksi Hänen Majesteettinsa Kuningas Don Miguel, se on ainoastaan poikkeus, ja jos hänen kaikkeinkorkeimmat kollegansa eivät tee hänen verisestä skandaalistaan loppua, vaikka helposti voisivat, tämä johtuu vain siitä, että moisen kruunatun koltiaisen rinnalla he näyttäytyvät entistä ihmisystävällisemmän jaloilta, ja heidän alamaisensa rakastavat heitä entistä enemmän[46].

Hyvässä perustuslaissa on silti hyvyytensä, eikä kansoja voi moittia siitä, jos he pyytävät parhailtakin monarkeilta jotain kirjallista elämisen evääksi[47]. Järkevä isäkin toimii kovin järkevästi, kun hän rakentaa tarpeelliset reunukset suvereenin mahdin syvänteiden eteen, jotteivät hänen lapsensa joutuisi onnettomuuteen, kun nämä laukkaavat aivan liian rämäpäisesti ylpeyden huiskeine hevosineen ja korskeine junkkerisaattueineen. Minä tunnen erään kuninkaanpojan, joka oppi jo etukäteen uskaltautumaan suurimpiin hyppyihin huonossa aatelisessa ratsastuskoulussa[48]. Tuollaisille kuninkaanpojille täytyy pystyttää kaksin verroin korkeita esteitä, ja heidän kultaiset kannuksensa täytyy verhoilla taiten, ja heille on osoitettava lauhkeampi ratsu ja porvarillisesti vaatimattomampaa seuraa. Tunnen yhden metsästystarinan – Pyhän Hubertuksen tarinan![49] Ja minä tiedän eräänkin, joka antaisi tuhat taaleria preussilaista valuuttaa, jos se kiellettäisiin[50].

Ah! koko nykyhistoria on pelkkää jahtihistoriaa. Nyt on koittanut aika suuren ajon liberaalien ideoiden päänmenoksi, ja korkeat herrasväet ovat kiivaampia kuin kuunaan, ja heidän univormupukuiset pyytäjänsä ampuvat päin jokaista rehellistä sydäntä, joihin liberaalit ideat etsiytyvät turvaan, eikä puutu oppineita koiria, jotka raahaavat takaisin vertavuotavan sanan hyvänä saaliina. Berliini ruokkii parasta rakkisakkia, ja kuulenhan minä, miten hurtat jo louskuttavat tätäkin kirjaa vastaan[51].

 

Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori

(alun perin: Einleitung. Teoksessa Kahldorf [=pseudononyymi=Robert Wesselhoeft,] über den Adel ([Campe, Hamburg] 1831). Heinrich Heine, Historisch-kritische Gesamtausgabe der Werke. Toim. Manfred Windfuhr. Bd. 11. Toim. Helmut Koopmann. Hoffmann & Campe, Hamburg 1980, 133–145.)

 

Suomentajan huomautukset

Huomautuksissa on käytetty Helmut Koopmanin mainitussa alkuperäislähteessä (739–781) jakamia erinomaisia taustoituksia niitä täydentäen ja korjaten.

1. Saksanjuutalaiseen perheeseen Düsseldorfissa syntynyt, liikemiehenä siipiään kokeillut, lakimieheksi valmistunut mutta kirjallisuusmiehenä kannuksensa, maineensa ja elantonsa hankkinut Heine (1797–1856) laati tämän toimituksellisen lisukkeen (vrt. alkuperätieto yllä) nopeasti kustantajansa, hampurilaisen Julius Campen (1792–1867) tilauksesta helmi–maaliskuussa 1831 vähän ennen muuttoaan Pariisiin loppuiäkseen. Johdanto ”Kahldorf”-salanimellä kirjoittaneen ja 1824–1831 Madgeburgissa vankeudessa radikaalin Jünglingsbund-opiskelijajärjestön johtamisesta istuneen Robert Wesselhöftin (1796–1852) aatelikritiikkiin oli proosaan yhä vahvemmin siirtyneen runoilija-Heinen ensimmäinen avoimen poliittinen puheenvuoro. Heine ei henkilökohtaisesti tuntenut Wesselhöftiä, joka emigroitui Yhdysvaltoihin ja vaikutti siellä kiisteltynä (vaihtoehto)lääkärinä.

Heinen panoksella vahvistettu Kahldorf-nide ei noussut yleisönsuosikiksi: Campen mukaan sitä myytiin vuodessa alle sata kappaletta. Tästä kustantaja ei kuitenkaan syyttänyt Wesselhöftiä eikä Heinea vaan lukijoitten valistumattomuutta ja kirjakauppiaitten pelokkuutta.

Kriitikot esittivät kirjasta kehuja ja moitteita, jotka tulivat sittemmin tutuiksi kaikissa Heine-arvosteluissa. Yksien mielestä ilmiömäiset sukkeluudet viimeistelivät painavan asian, toisten mukaan ne paljastivat asiattomuuden yliotteen sittenkin liian köykäisestä asiasta. Leipzigilaisen Blätter für literarische Unterhaltungin (1826–1898) ruodinnassa 1/vi/31 tuli esiin myöhemmäksi vallitsevaksi käynyt saksalaisen vastaanoton torjuva sävy: ”Heine ymmärtää vapaudella irrallisuutta tavoista ja siveellisyydestä.” Ranskassa saatettiin samaan aikaan luonnehtia Heinea yhdeksi merkittävimmistä eurooppalaisista poliittisista kirjoittajista.

Heine itse halusi tekstin mukaan koottuihin teoksiinsa, joita suunniteltiin eri vaiheissa 1840–50-luvuilla.

2. Jos Ranskan suuri vallankumous 1789–1799 oli ranskalaisten eräänlaiseksi kansallisolennoksi mielletyn le coq gaullois’n ensikiekaisu, kukko kiekui eli kansa pääsi ääneen toisen kerran heinäkuun vallankumouksessa 1830. Heine ja monet muut nuorten sukupolvien saksalaiset odottivat vastaavaa vallankumousaatteiden – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon – ja konkreettisten uudistusten, kuten sananvapauden, läpimurtoa myös Reinin itäpuolella.

3. Ks. ranskalaisen poliittisen historian ja saksalaisen hengenhistorian 1780-luvulta 1820-luvulle ulottuvien vaiheiden rinnastamisesta Heinella (muissakin teksteissään) ja toisella samaa analogiaa työstäneellä kirjoittajalla, Itä-Ranskan Bourg-en-Bressessa syntyneellä, Heinelle Pariisissa henkilökohtaisestikin tutuksi tulleella historioitsijalla Edgar Quinet’lla (1803–1875), Heinrich Heine, Romantiikan koulu (Die romantische Schule, 1834). Suom. Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin, Tampere 2012, Suomentajan jälkisana, 299–300 nootteineen. Yleistä vastaanottoa seuraten Kahldorf-esipuhe jakoi tässäkin asiassa kriitikot: yksien mukaan se paljasti Heinen filosofisen pinnallisuuden, toisien mukaan Heine kytki filosofian oivaltavasti yhteiskuntakehityksen käänteisiin.

4. Preussilainen filosofi Immanuel Kant (1724–1804) avasi ns. kriittisen kautensa ja samalla modernin filosofian käsittämisen mahdollisuusehtoihin ja tiedon rajoihin keskittyvällä teoksellaan Kritik der reinen Vernunft (1781). Jakobiinit oli Ranskan vallankumousajan poliittinen ryhmittymä, joka kulki 1789–1794 perustuslaillisesta ja vapaamielisestä valistusseurasta terrorivallan käyttelijäksi. Kutsumanimensä tämä klubiksi luonnehdittu yhdistys sai kokoontumispaikastaan Pariisissa, Pyhän Jaakon (lat. Jacobus) eli Uudessa testamentissa kuvatun (Matt. 10:2) Jaakob Sebedeuksen pojan nimissä toimineesta dominikaaniluostarista. ”Filosofisten jakobiinien” voi tulkita tarkoittavan kaikkia niitä, joiden mielestä Kant oli peruuttamattomasti muuttanut filosofian harjoittamisen yleiset ehdot.

5. Kant rinnastetaan tässä kriittisen filosofiansa (huippuvuodet 1781–1790) radikaalin luonteen takia pohjoisranskalaissyntyiseen lakimieheen ja poliitikkoon, jakobiinijohtaja (tai jakobiineista erilliseksi yhteenliittymäksi katsotun ns. vuoripuolueen kärkihahmo) Maximilien Robespierreen (1758–1794), joka johti Ranskaa kovin ottein 1793–1794 aina omaan mestaamiseensa saakka.

6. Saksilaissyntyinen filosofi J. G. Fichte (1762–1814) rinnastetaan tässä vaikutusvaltaisen, absoluuttiseksi idealismiksi tyypitellyn minuusfilosofiansa (huippuvuodet 1792–1808) tähden kenraalista Ranskan yksinvaltaiseksi keisariksi sukeutuneen korsikalaislähtöisen Napoléon Bonaparten (1769–1821; vallassa 1804–1814 & 1815) hallintaan.

7. Nykyisen Baden-Württembergin alueella syntynyt filosofi F. W. J. Schelling (1775–1854) rinnastetaan tässä kohua herättäneen luonnon- ja uskonnonfilosofiansa (huippuvuodet 1798–1815) takia Ranskan vallankumouksen reaktiona valtaan päässeeseen restauraatioon eli vasta- ja esivallankumouksellisten voimien paluuseen ja uuteen voimaantuloon. Entisen mahdin palautuksen eräänlaista vaihteluväliä ilmentävät tässä usko pintansa pitäneen valtiomuodon alkuperäiseen oikeutettuuteen (”legitimismi”) ja ”tarkoitus pyhittää keinot” -asenteeseen (”jesuiittalaisuus”). Harmaat emigrantit viittaavat nimenomaan Ranskasta vallankumouksen tieltä karanneisiin ja maanpaossa ikääntyneisiin aatelisiin ja kuningasmielisiin.

8. Schellingin tavoin württembergiläissyntyinen filosofi G. W. F. Hegel (1770–1831) rinnastetaan tässä johtavan järjestelmän ja valtavirtafilosofian asemaan kohonneen oikeus-, vapaus- ja valtioteoreettisen systeeminsä (huippuvuodet 1812–1831) ansiosta Ranskan kuninkaaksi 1830 nousseeseen ”porvariskuningas” Ludvig Filipiin (1773–1850; vallassa 1830–1848), joka kuului Orléans’in herttuasukuun.

9. Yhteishyvän valiokunta eli Comité de salut publique oli 1793–1794 Ranskaa johtaneen ja terroriin päätyneen vallankumouksellisen elimen nimi. Käsite ’laillinen järjestys’ oli esillä ranskankielisessä valtio-opillisessa kirjallisuudessa jo ennen vallankumousta; esim. Kaakkois-Ranskassa syntynyt Victor Riqueti de Mirabeau (1715–1789) tarkastelee teoksessaan Lettres sur la législation, ou L’ordre légal, dépravé, rétabli et perpétué (1759) laillisuuden puuttumisen tai katoamisen eri tyyppejä (mm. tietynlaisessa vallankumouksessa) sekä sen palauttamisen (restauraatiota) mahdollisuuksia. (Riquetin pojista tuli Ranskan vallankumouksen merkkimiehiä; ks. alla huomautus 16.) Termiä käytettiin myös ennen heinäkuun 1830 vallankumousta. Esimerkiksi parlamentaristisen rojalismin kannattajiin kuulunut ylänormandialaislähtöinen Prosper Duvergier de Hauranne (1798–1881) toteaa kirjassaan De l’ordre légal en France et des abus d’autorité II. Baudouin, Paris 1828, 46–47, että vallankumousaikana lehdistönvapautta ei Ranskassa ollut, kun hallitsevat puolueet sensuroivat kaikkea, samoin kuin Napoleon valtaan päästyään, siinä missä vanhaa valtaa palauttava restauraatio 1815 alkaen merkitsi sananvapaudenkin elpymistä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen sanapari yhdistyi kuitenkin nimenomaan uusimpaan vapaamieliseen hallintoon. Taustana voi pitää liberaalia vasemmisto-oppositiota edustaneen, Grenoblessa syntyneen Casimir Périerin (1772–1832) lausahdusta edustajainhuoneen istunnossa 1828: ”Ranska janoaa laillista järjestystä ja hallinnollista oikeudenmukaisuutta, etenkin vaaleja.”

10. Vallankumouksen terroriaika ajoitetaan yleensä toukokuusta 1793 heinäkuun lopulle 1794. Nimellä ”suuri viikko” (grande semaine) kutsuttiin pääosin rauhallisesti sujunutta vallankumousta heinäkuussa 1830. Lyonilaissyntyinen runoilija Pétrus Borel (1809–1859) päiväsi 3. elokuuta runonsa nimeltä ”28. ja 29. päivän välinen yö suurella viikolla”. Säkeeseen ”aurinko oli kolmivärinen!” päättyvä teksti ilmestyi hänen esikoisteoksessaan Rhapsodies (1832).

11. Bordeaux’n seudulta kotoisin ollut aatelis- ja valistusmies Charles-Louis de Secondat de Montesquieu (1689–1755) tunnetaan oikeus- ja valtiotieteilijänä parhaiten teoksestaan De l’esprit des lois (1748), historioitsijana teoksestaan Considérations sur les causes de la grandeur des Romains et de leur décadence (1734) ja kirjailijana teoksestaan Lettres persanes (1721; Persialaisia kirjeitä. Suom. J. V. Lehtonen. Karisto, Hämeenlinna 1919).

12. Sveitsissä keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt filosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) tunnetaan parhaiten teoksistaan Discours sur l’origine et les fondements de l’inégalité parmi les hommes (1754), Émile ou de l’éducation (1762; Émile. Suom. Jalmari Hahl. WSOY, Porvoo 1905), Du contrat social (1762; Yhteiskuntasopimuksesta. Suom. J. V. Lehtonen. Karisto, Hämeenlinna 1918) ja Les confessions (1770/1782), mutta hän kirjoitti myös kaunokirjallisuutta.

13. Lainaus ei ole Rousseau’lta vaan Hamletilta, hiukan muunnettuna. Brittiläisen näytelmäkirjailijan William Shakespearen (1564–1616) tragedian Hamletin (1603) päähenkilö, kuninkaanpoika, joka kurittomuudellaan mullistaa juonittelevan keskusvallan, lausuu I näytöksen 5. kohtauksen lopussa (suom. Paavo Cajander (1879): ”Sijoiltaan aika mennyt on; – voi, että/ Juur’ minä synnyin laittamaan sit’ ehjäks!”

14. Virka- ja lakimiehen ja tämän aatelisvaimon perheeseen Pariisissa syntynyt valistuskirjailija ja -filosofi François-Marie Arouet eli Voltaire (1694–1778) tunnetaan useiden näytelmien, satiiristen pienoisromaanien ja historiikkien sekä Dictionnaire philosophiquen (1764) tekijänä, uskontokriitikkona ja kansalaisvapauksien edistäjänä. Hänet rinnastetaan tässä kreikaksi kirjoittaneeseen syyrialaiseen satiirikkoon Lukianos Samosatalaiseen (n. 124–n. 180). Voltairen kirjoitus Conversation de Lucien, Erasme, et Rabelais dans les Champs Elysées (1765) tunnustaa epäsuorasti velan, joka näkyy mm. Voltairen tunnetuimpiin kuuluvassa teoksessa Candide (1759). Suom. J. A. Hollo. Tammi, Helsinki 1953. Kahldorf-kirjan kehuvimpiin kuuluvassa arvostelussa Mitternachtzeitung für gebildete Ständessä (1821–1837) 26/ix/31 Heinen ”raastavaa, tuhoavaa satiirihenkeä” verrattiin Voltaireen.

15. Eteläisessä Chavaniacin kunnassa Loire-joen rannalla syntynyt markiisi Marie-Joseph-Paul-Roch-Yves-Gilbert du Motier de la Fayette eli Lafayette (1757–1834) kuului Ranskan kansalliskokouksen liberaaliin oikeistoon ja osallistui avainhenkilönä sekä Yhdysvaltain vallankumoukseen että Ranskan molempiin revoluutioihin 1789 ja 1830. Hän ehti myös asettua Puolan kannalla Venäjän voimatoimia vastaan. Lafayette rinnastetaan tässä kreikkalaisen mytologian sankariin Iasoniin, joka johti Argo-laivalla sankarijoukon – argonautit – hakemaan Mustanmeren rannalta lohikäärmeen vartioiman, jumalille kuuluvan kultaisen oinaantaljan.

16. Sveitsiläissyntyinen pankkiiri Jacques Necker (1732–1804) toimi Ranskan rahaministerinä ennen ja jälkeen 1789 alkaneen vallankumouksen. Välimeren rannalta Kaakkois-Ranskasta tullut pappi ja poliitikko, ”sosiologia”-termin keksijä Emmanuel Joseph Sieyès (1748–1836) laati mahtitekijäksi noussutta ’kolmatta säätyä’ määrittelevän vallankumouksen avaintekstin Qu’est-ce que le tiers-état? (1789), mutta oli 1799 auttamassa Napoleonia yksinvaltaan ja myöhemmin myös senaattorina. Honoré Gabriel Riqueti eli Mirabeau (1749–1791) oli Ranskan vallankumouksellisen perustuslakia säätävän kokouksen maltillinen puheenjohtaja (ks. hänen isästään yllä huomautus 9).

17. Obskurantismi (ransk., obscure, ”hämärä”) on yksi valistuksen (ransk., lumières, ”valot”) vastakäsitteistä. Vrt. Francis Higman, Censorship and the Sorbonne. Droz, Paris 1979, 16 alaviite 15: ”[Pariisin yliopiston tärkeimmän osan eli Sorbonnen mielipidejohtajiin kuuluvista] määrätietoisista obskurantisteista koostuva vähemmistö sai näkemyksensä läpi myös järjestäytymättömälle enemmistölle.”

18. Pariisilainen puodinpitäjänpoika ja lehtimieskirjailija Louis-Sébastian Mercier (1740–1814) laati Ranskan pääkaupungin elämänmenosta kriittisen esityksen Tableau de Paris (1781). Kentiläislähtöinen aatelis- ja valtiomies William Pitt (1759–1806) nousi Britannian pääministeriksi 1783 ja uudelleen 1804. Vallankumouksellisen Ranskan vastustus kuului hänen ulkopolitiikkansa ydinasioihin.

19. Versailles’ssa syntynyt ruhtinas Jules de Polignac (1780–1847 ) toimi Ranskan pääministerinä kuningas Kaarle X:n (17578–1836) hallitsemassa maassa elokuusta 1829 aina heinäkuun vallankumoukseen 1830 saakka. Monarkin ja äärikuningasmielisen Polignacin kansalaisvapauksia kaventavat toimet olivat merkittävä syy vastarinnan nousemiseksi suoranaiseksi revoluutioksi. Vrt. seuraava huomautus.

20. Näin tiivistyy heinäkuun vallankumous 1830. Kuninkaan 25. heinäkuuta antamat määräykset (ordonnances) korvasivat keskusvallan näkökulmasta epäsuotuisasti sujuneiden kesäkuisten vaalien jälkeen 6. heinäkuuta kumotun perustuslain. Paitsi että ne lakkauttivat lehdistönvapauden velvoittamalla viranomaiset painotuotteiden ennakkotarkastukseen, määräykset myös panivat viralta vaaleilla valitun edustajainhuoneen, vaihtoivat vaalijärjestelmän ja asettivat uudet vaalit syyskuuksi. Jo ennen syksyä tuli vallankumous väliin. Pariisissa 1794 perustetun ja Napoleonin 1805 sotilasakatemiaksi muuttaman École polytechniquen opiskelijoista muodostunut puolisatapäinen joukko kuului revoluution ensimmäisiin liikehtijöihin. Lafayettelle tarjoutui 1830 mahdollisuus ottaa Ranska johdettavakseen, mutta hän osallistui lopulta Ludvig Filipin asettamiseen hallitsijaksi. 1100–1300-luvuilla rakennettu, huonoon kuntoon päässyt Notre-Damen katedraali kärsi jonkin verran vahinkoja kansannousussa 1830. Pelikaani yhdistettiin keskiajalla erityisen uhrautuvaiseen jälkeläistensä hoivaamiseen: dominikaanipappi ja filosofi Tuomas Akvinolainen (1225–1274) vertasi ehtoollishymnissään Adore te devote (”Palvon sinua hartaasti”) Kristusta pelikaaniin (pie pelicane), joka ruokkii poikasiaan vaikka rintaverellään.

21. Kuninkaan vartiokaartiin kuuluneiden miesten nimeltä Jean-François Pagès-Deshuttes (?–1789) ja François Rouph de Varicourt (1760–1789) 6. lokakuuta 1789 kokemasta ja yleiseurooppalaista kohua herättäneestä kovasta kohtalosta kertoo muiden muassa Poitiersista kotoisin ollut markiisi Charles-Élie de Ferrières (1741–1804), Mémoires. Baudouin, Paris 1821, 332–339. Vallankumouksen terroriaikana paljon käytetylle mekaaniselle mestauslaitteelle nimensä antanut, ei suinkaan sen suunnitellut mutta sen käyttöönoton puolesta kuolemanrangaistustapauksissa puhunut lääkäripoliitikko Joseph-Ignace Guillotin (1738–1814) oli alkuaan teologiaa opiskellut jesuiitta. Ranskalaisia kuninkaita kutsuttiin 1300-luvulta juontavalla laatumääreellä christianissimus tai très chrétien ”erinomaisen kristillinen”.

22. Korkeintaan kymmenmetriseksi kasvava Santalum album on trooppinen kasvi, jonka puuaineksen eteerisiin öljyihin perustuva aromaattinen, lämpimän täyteläiseksi koettu tuoksu teki siitä kysytyn kauppatavaran eurooppalaisissa siirtomaavalloissa ja näiden kauppakumppanimaissa. Ranskassa parfymöörit hyödynsivät santelipuuta laajasti jo viimeistään 1600-luvulta alkaen.

23. Ultima ratio regis, lat., ”kuninkaan viimeinen peruste tai oikeutus tai järki tai harkinta tai suunnitelma tai laskeskelu”; ultimi ratio regis, lat., ”viimeisen kuninkaan peruste tai oikeutus tai järki tai harkinta tai suunnitelma tai laskeskelu”. Ajatus yhdistyy valtion etuun ja hallitsijan viimesijaiseen menettelytapaan kiperässä ulkopoliittisessa tilanteessa eli käytännössä sotaan ryhtymiseen. Alkuperäisessä muodossaan ultima ratio regum sanonta juontuukin 30-vuotisen sodan ajoilta, jolloin sillä tarkoitettiin kirjaimellisesti kuninkaan perimmäistä päätösvaltaa, hallitsijan viimeistä sanaa. Espanjalaisen dramatistin Calderónin (1600–1681) komedian En esta vida todo es verdad y todo mentira (1659/1664) IV näytöksen 5. kohtauksessa vuorosanotaan: ”kuninkaan viimeinen peruste [última razon de reyes]/ on aseitten voima!” Ks. Rodriguez, Madrid 1879, 50. Kuningas Fredrik II eli Fredrik Suuri (1712–1786; vallassa 1740–1786) merkkautti Preussin armeijan tykit mottotekstillä ultima ratio regum. Samaa mietelmää tavataan myös espanjalaisissa kanuunoissa. Oikeudellisena käsitteenä ultima ratio merkitsee viimesijaista keinoa tai ratkaisua riitatilanteessa. Vrt. Heine, Lutezia (1854). Historisch-kritische Gesamtausgabe. Toim. Manfred Windfuhr. Nide 13. Toim. Volkmar Hansen. Hoffmann & Campe, Hamburg 1988, luku XXXI, (1841): ”Absolutismin doktriini vallitsee yhä suurimmassa osassa Eurooppaa: sen mukaan maa ja kansa ovat ruhtinaan omaisuutta – omaisuutta, jonka hankinnan mahdollistaa vahvemman oikeus, ultima ratio regis, kanuunain vähemmän kanoninen oikeus.”

24. Aateliston ja porvariston suhteista tässä 65-sivuisessa vihkossaan kirjoittanut kreivi Magnus von Moltke (1783–1864) julkaisi myös teokset elinkeinovapaudesta (1830), roomalaisen oikeuden suhteesta oikeudenkäyttöön (1831), Italian-matkoistaan (1833), vaalilaista Schleswigissä ja Holsteinissa (1834), valtion tulolähteistä (1846), Schleswig-Holsteinin hallintopulmista (1849) ja olemisesta Ranskaa vastaan muttei Itävallan puolesta (1859).

25. Vrt. pariisilaisen monitaiteilijan Pierre-Augustin Caron de Beaumarchais’n (1732–1799) komedia La Folle Journée, ou le Mariage de Figaro (1778–1784), jossa päähenkilö, kreivi Almavivan kamaripalvelija Figaro puhuu itsekseen kuvitellen puhuttelevansa esimiestään: ”Koska te olette suuri herrasmies, te luulottelette itseänne suureksi neroksi!... Aatelisuus, omaisuus, arvoasema, asemia, tuo kaikki tekee niin kopeaksi! Mitä te olette tehnyt saadaksenne noin paljon hyvää? Te olette nähneet vaivan syntyä, eikä mitään sen enempää. Muuten tuiki tavallinen mies! Minä sen sijaan, hylkyläinen! Olen kadonnut hämärään joukkoon […]” Ruault, Paris 1785, V näytös, 3. kohtaus. von Moltke puolustaa teoksessaan myös aateliston virkaetuja.

26. Salanimen tai pseudonyymin erityinen ranskalainen muoto, suoraan suomennettuna ”sotanimi”. Termi merkitsi alun perin Ranskan armeijaan värvätyille sotilaille annettavaa virallista liikanimeä.

27. Tarina muistuttaa ennen kaikkea Heinen muista kirjoituksista tuttuja minämuotoisia muisteluksia, joista säännönmukaisesti sukeutuu tyylirikkoon saakka yliampuvia ekskursioita. Anekdootin todellisuusvastaavuutta on kuitenkin koeteltu ja arveltu, että puhe on prinssi Alexander von Sayn-Wittgenstein-Hohensteinista (1801–1873), joka opiskeli Heinen kanssa Bonnissa 1820. Heinen myöhempiin jalosukuisiin ystäviin kuuluivat muiden muassa kaksi kirjoittavaa miestä, düsseldorfilaissyntyinen Karl August Varnhagen von Ense (1785–1858) ja saksilainen Hermann Ludwig Heinrich von Pückler-Muskau (1785–1871).

28. Ks. M. von Moltke, Ueber den Adel und dessen Verhältniß zum Bürgerstande. Perthes & Besser, Hamburg 1830, 21–22. Heinen esittämässä lainauksessa oleva merkillinen virhe on tässä käännöksessä korjattu: hänen sitaatissaan von Moltke puhuu ”ihmisestä” (den Menschen), vaikka puhe on tosiasiassa ”monarkista” (den Monarchen). Ajatuksena on aatelin välttämättömyys hallitsijan ja kansan väliin jäävänä välittävänä voimana. von Moltken esityksen tapaisia aatelin puolustuksia ilmestyi tiuhaan 1700-luvun lopulta 1830-luvulle. Wesselhöftin ja Heinen arvostelemassa kirjoituksessaan von Moltke äityi puolustamaan ylimmän luokan erivapauksia vetoamalla luonnossakin kaikkialla tavattavaan rankijärjestykseen. Pääasianaan hän vastusti ”uudistusten henkeä”, joka uhkasi eliitin perinnäisiä ja perittäviä oikeuksia.

Irlantilais-brittiläinen Edmund Burke (1729–1797) syntyi itse vauraaseen porvarissukuun, mutta von Moltkea tarkemmin lainaten Burke kirjoitti aatelista näin: ”Aatelisto on kansalaisjärjestyksen viehkeä ornamentti. Se on loppusilatun yhteiskunnan korinttilainen pylväs.” Ks. Reflections on the Revolution in France, and on the Proceedings in Certain Societies in London Relative to That Event in a Letter Intended to Have Been Sent to a Gentleman in Paris (1790). 11. p. Dodsley, London 1791, 206. Samassa Burke lisäsi, ettei itse pidä minkään tuhosta, minkään ”tyhjiön tuottamisesta yhteiskunnassa”. Hänen mukaansa aateliston parjaajat ja sen tuhosta nauttivat olivat ”taipumuksiltaan happamia, pahantahtoisia, kateellisia” sekä ”persoudettomia hyveen todellisuudelle tai millekään sen kuvalle tai mielteelle”, mistä syystä he pystyivät iloitsemaan jonkin ”kauan loistossa ja kunniassa kukoistaneen ansaitsemattomasta katoamisesta”.

Kreikkalaisesta Korintin satamakaupungista nimensä saanut korinttilainen järjestelmä (lat., ordinem) on yksi klassisista tavoista jäsentää arkkitehtonisen kokonaisuuden tai julkisivun mittasuhteet, tukirakenteet, rakennusrunko ja siitä ulkonevat osat sekä yksityiskohdat palkistoa kannattelevine kolonneineen, pilareineen tai pilastereineen ja näiden koristeellisine huippuineen. Roomalaisten suosima korinttilainen on akantinlehvin koristeltuine kapiteeleineen näyttävin, usein mahtiin yhdistyvä pylväsjärjestelmä: esimerkiksi Helsingin Senaatintorilla Carl Ludvig Engelin (1778–1840) käsialaa olevissa klassisen perinteen monumentaaliarkkitehtuurin taidonnäytteissä yliopisto edustaa (nykyisen Turkin länsirannikolla sijainneesta Jooniasta nimensä saavaa) joonialaista ja valtioneuvostonlinna korinttilaista järjestelmää.

29. Latinan yhdessä seisomista tai pystyssä pysyttämistä tarkoittavasta consisterestä juontuva englannin consistency eli ”konsistenssi” tarkoittaa lähinnä samaa kuin ”johdonmukaisuus”. Burke itse käyttää sanaa useita kertoja tiheään mainitussa teoksessaan todeten muun muassa (sama, 255), että aikoo puntaroida uuden ranskalaisen tasavaltalaisen hallintomallin ”konsistenssia itsensä kanssa ja sen omia periaatteita”. Vrt. edempänä tekstissä Heinen vastaava viittaus aateliston ristiriitaisuuteen.

30. Nykytulkinnoissa korostuu Burken konservatismin liberaali perusjuonne. Kääntäen: hänen liberalisminsa katsotaan konservatiiviseksi. Vrt. esim. Burken taantumuksellisuuden kiistävä irlantilaisen poliitikon ja historioitsijan Conor Cruisen O’Brienin laatima elämäkerta The Great Melody. A Thematic Biography of Edmund Burke. University of Chicago Press, Chicago 1992, 608: ”Hän oli Ranskan vallankumouksen liberaali ja pluralistinen vastustaja.” O’Brien myös vertaa (499) Burkea tämän tuntemaan irlantilaiseen aristokraattipoliitikkoon Thomas Browneen (1726–1795) eli lordi Kenmareen, joka oli Burkea ”konsistentimpi konservatiivi”, siinä missä Burke olisi ollut konservatiivi lähinnä vain jakobiinikritiikissään 1790-luvulla. Mutta loppujen lopuksi O’Brienin mukaan (lxx) ”liberaali” ja ”konservatiivi”, samoin kuin ”oikeisto” ja ”vasemmisto”, ovat vain ”virttyneitä leimoja”.

31. Irlantilais-brittiläinen kirjailija-poliitikko Richard Brinsley Sheridan (1751–1816) henkilöi loistavana satiirikkona ja terävänä kiistelijänä Burken vastaista liberaalia parlamentaarista oppositiovoimaa 1793–1795. Ison-Britannian alahuoneen kokoontumispaikkana Lontoon Westminsterin palatsin yhteydessä aina 1500-luvulta lähtien toiminut 1200-luvun lopussa valmistunut St. Stephen’s Chapel eli Pyhän Tahvanan kappeli tuhoutui tulipalossa 1834.

Latinan ”ylenkatsomista” tarkoittavasta despicerestä juontuva dépit, ransk., ”närkästys, pettymys, halveksunta”.

32. Naishahmoiset pylväät eli Kreikan Lakoniassa sijaitsevan Karyain Artemis-jumalan temppelistä nimensä saaneet arkkitehtoniset karyatidit toimittivat kyllä myös kantavaa tehtävää. Karyatidinen järjestelmä oli antiikin aikaan korinttilaiseen, joonialaiseen ja doorilaiseen pylväsjärjestelmään vertautuva rakentamistapa. Sitaatti ei ole tarkka lainaus, mutta se ei liioin viittaa, toisin kuin Koopmann olettaa, Heineen itseensä. Se on parafraasi skottilaisen kirjailijan Thomas Carlylen (1795–1881) sanoista, The French Revolution (1837). The Works of Thomas Carlyle (1896). Cambridge University Press, New York 2010, 12: ”Nämä miehet kutsuvat itseään valtaistuimen kannattimiksi: eriskummalliset kullatun kartongin karyatidit eriskummallisessa rakennelmassa!” Huomata sopii, että samassa yhteydessä Carlyle nimittää Ranskan aatelistoa – Burken lähes puoli vuosisataa aiemmin sanomin sanoin mutta ne toisin arvottaen – ”lähinnä ornamentaalisiksi hahmoiksi”, jotka ovat menettäneet ohjaavan (ja harhaanjohtavan) merkityksensä.

33. Tällaista toista tekstiä ei koskaan ilmestynyt. Tuotteliaan Heinen kirjoituksille on erittäin tyypillistä viitata tulossa oleviin mutta milloinkaan saapumattomiin tai syystä tai toisesta tekemättä jääneisiin kirjoituksiin. Paras yleinen – erityisiä asiayhteyksiä ulossulkematon –konteksti tälle toistuvalle piirteelle on saksalainen sensuuri sen Heinen tuotannolle asettamine mutkikkaine ongelmineen. Vrt. Romantiikan koulu, Suomentajan jälkisana. Heine kylläkin sivuaa samoja teemoja teoksessaan Französische Zustände (1832).

34. Britannian ja eritoten Englannin kansaa olennoiva John Bull tunnettiin hahmona ja sanontana 1700-luvulta alkaen. Guinea oli 1810-luvulla virallisesti punnan tieltä hävinnyt (21 shillingiksi eli 1,01 punnaksi määritelty) brittivaluutta, joka kolikkojen valmistamisen jälkeenkin säilyi yleisessä käytössä rahan arvosta puhuttaessa. Heine kommentoi Britannian hallinnon hankaluuksia teoksessaan Englische Fragmente (1828) joka sisältyy laajempaan kokonaisuuteen Reisebilder IV (1831).

35. Huhtikuussa 1814 vierailla mailla sotinut Ranskan keisari Napoleon asetettiin häpeävirkaan Välimerellä sijaitsevan Elban saaren hallitsijaksi. Vastoin kansainvälistä rauhansopimusta hän jätti vankipaikkansa 26. helmikuuta 1815 ja maaliskuun loppuun mennessä hän oli palannut kotimaansa keisariksi. Uusien hävittyjen sotien jälkeen Napoleon menetti jälleen asemansa 8. heinäkuuta, minkä jälkeen hänet tuomittiin loppuiäkseen vankeuteen Atlantin valtamerellä sijaitsevalla brittien hallinnoimalla Saint Helenan saarella nykyisestä Namibian rannikosta länteen. Lokakuusta 1815 lähtien ex-keisari asui saarella, jossa hänen tiukasta vartioinnistaan vastasi irlantilaissyntyinen kenraalimajuri Hudson Lowe (1769–1844) alaisineen. Napoleon kuoli 5. toukokuuta 1821.

Tässä Lowe rinnastetaan reininmaalaisessa Koblenzissa syntyneeseen ruhtinaaseen Klemens von Metternichiin (1773–1859), joka toimi ensin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja 1809 alkaen siitä erkaantuneen Itävallan keisarikunnan ulkoministerinä ja 1821 alkaen myös valtakunnankanslerina. Pitkän uransa aikana Metternich oli saksalaisista valtioista muodostuneen Saksan liiton ja koko Napoleonin sotia seuranneen vakautta vapauden kustannuksella korostaneen Euroopan vallitsevan järjestyksen taitava diplomaatti ja vaikutusvaltainen takuumies. Hän puuttui henkilökohtaisesti myös Heinen mahdollisuuksiin levittää ajatuksiaan viemällä läpi poikkeuksellisen ankaran kirjoittajakohtaisen täyssensuurin 1830-luvun puolivälissä. Ks. tarkemmin Romantiikan koulu, Suomentajan jälkisana, erit. 282.

36. Jos mahasyöpään tiettävästi kuollut sotasankari Napoleon oli ihmistynyt vallankumous, Raamattu kuvaa ”Sanan” (kr. Λόγος eli Logos) tulemista ”lihaksi” (kr. σάρξ tai σαρκός eli sarx tai sarkos) (Joh. 1:14). Jumalan ’lihaksitulo’ Jeesuksessa eli ’inkarnaatio’ on kristinopin peruskäsitteitä. Termi ”ihmiseksitulo” ei ole ollut läheskään niin käytetty, mutta 300-luvulta juontavan Nikean uskontunnustuksen rinnakkaisilmaus Sanan lihaksitulolle eli siinä mainittu ilmaus ”syntyi ihmiseksi” näkyy katolisten tekstien ”ihmiseksi tekemisessä” – toisin sanoen incarnatus on myös homo factus – ja esiintyy monissa suomeksi yhä veisattavissa virsissäkin. Vrt. kuitenkin määreen täsmäkäytöstä laulu Ein Lied von Jesu dem menschengewordenen Gott und einigen Heilande der Welt. Hessenland, Magdeburg 1764. Jeesuksesta on kristillisissä yhteyksissä käytetty myös nimityksiä ”ihmiseksitullut Sana” ja ”ihmiseksitullut viisaus”.

Napoleonin nimittämisestä ”vallankumouksen inkarnaatioksi” on toisinaan annettu kunnia Metternichille, toisinaan taas legendaariselle valtiotaitajalle, pitkän linjan ja monen hallintomallin pariisilaiselle diplomaatille Talleyrandille eli Charles Maurice de Talleyrand-Périgordille (1754–1838). Mutta ainakin saksankielisenä ilmauksena juuri ”ihmiseksitullut vallankumous” on vähintäänkin Heinen popularisoima. Oli miten oli, itse ajatus oli yleinen sekä Napoleonin ja vallankumouksen kannattajien (tai ihailijoiden) että Napoleonin ja vallankumouksen vastustajien (tai kammoajien) keskuudessa; sen sijaan sen enempää Napoleonin ihailijoiden mutta vallankumouksen vastustajien (tai kammoajien) kuin myöskään Napoleonin vastustajien mutta vallankumouksen kannattajien (tai ihailijoiden) parissa tämä tulkinta ei pätenyt.

Longwood oli ex-keisarille osoitettu vankiasunto Saint Helenalla. Siellä sijaitsi myös Napoleonin hauta, kunnes hänen maalliset jäänteensä siirrettiin Pariisiin 1840. Napoleonin toinen vaimo, wieniläinen Marie-Louise (1791–1847) oli Itävallan keisarin, Habsburg-hallitsijasukuun kuuluvan Fredrik I:n (1768–1835; vallassa 1792–1835) tytär. Marie-Louise ei tavannut miestään enää koskaan sen jälkeen, kun oli karkotettu 1814 Elban saarelle. Nykyisen Italian alueella sijaitsevaan Parman ruhtinaskuntaan loppuiäkseen asettunut Marie-Louise solmi 1821 avioliiton jo 1814 tapaamansa itävaltalaisen kreivin ja kenraalin Adam Albert von Neippergin (1775–1829 ) kanssa. Tämän kuoltua Marie-Louise meni 1834 naimisiin ranskalaisen kreivin ja kapteenin Charles-René de Bombelles’in (1785–1856) kanssa.

Napoleonin lääkärinä vankisaarella toiminut irlantilainen kirurgi Barry Edward O’Meara (1786–1836) kertoi kirjassaan Napoleon in Exile, or A Voice From St. Helena (1822) englantilaisten kohdelleen keisaria huonosti. Itse hän sanoi istuttaneensa tämän muistoksi Longwoodiin hautapajun.

37. Ison-Britannian ja Irlannin kuningaskunnat olivat yhdistyneet 1800. Heinen kirjoituksissa Britanniaa moititaan säännöllisesti eritoten siksi, että se oli eurooppalaisissa valta-asetelmissa Ranskan päävastustaja. Ja Heinelle Ranska oli ”vapauden luvattu maa”, Pariisi sen ”uusi Jerusalem” ja ”sivilisaation keskipiste”. Ks. Heine, Reisebilder IV (1831) & Lutezia (1854). Historisch-kritische Gesamtausgabe. Bd. 7 (1986), 269; Bd. 14 (1989), 239.

38. Kreikkalaisessa tarustossa Agamemnon oli kaupunkivaltio Mykenen kuningas, joka johti kreikkalaisia joukkoja sodassa Troijan kaupunkivaltiota vastaan. Suuttunutta Artemis-jumalaa tyynnytelläkseen Agamemnon uhrasi tälle Ifigeneia-tyttärensä, josta esimerkiksi frankfurtilaissyntyinen kirjailija J. W. Goethe (1749–1832) sepitti kreikkalaisen traagikon Euripideen (n. 480–406 eaa.) teokselle perustuneen murhenäytelmän.

Staberl-hahmo nousee tässä John Bullin tapaan kokonaisen maan personifikaatioksi. Hän on wieniläisen dramatistin Adolf Bäuerlen (1786–1859) hulluttelussaan Die Bürger in Wien (1813) luoma sateenvarjomaakari, mestari Chrysostomus Staberl, joka esittelee vuolaasti höhliä poliittisia mietelmiään tinkimättä isänmaallisuudesta ja kotiseuturakkaudesta: ”[O]lisi korkea aika minunkin palvelusteni kelvata – Että kerrankin tulisi sota, jossa voitaisiin puolustautua kuulasateelta minun paraplyilläni – Sekös minulle maittaisi.” Adolf Bäuerle, Komisches Theater II. Hartleben, Pesth 1820, I näytös, 5. kohtaus, 11.

Unkarin kuningaskunta kuului tiiviisti Itävallan mahtipiiriin. Itävalta oli Napoleonin sodissa (1803–1815) menettänyt hallintansa nykyisestä Italiasta, mutta se palasi Euroopan vakauttamiseen tähdänneen Wienin kongressin 1814–1815 jälkeen johtavaksi voimaksi Apenniinien niemimaan pohjoisosissa. Aasialaista luonnonkasvia, sitruunaa (citrus x limon), kasvatettiin Euroopassa ensimmäisenä nykyisen Italian alueella paikoin jo pari tuhatta vuotta sitten, mutta järjestelmällinen puutarhaviljely alkoi Genovassa 1400-luvulla. Itävalta oli 1804 alkaen keisarikunta, mutta sitä hallitsevat Habsburg-suvun monarkit käyttivät itsestään keisarin rinnalla vanhaa, 1400-luvulta juontuvaa ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan aikana laajemmassa käytössä ollutta titteliä ”arkkiherttua”.

39. Ranskan parlamentti muodostui 1814–1848 alahuoneesta ja ylähuoneena toimivasta päärien eli ”vertaisten” kamarista. Käsite pair oli vanhastaan tarkoittanut kuninkaan erityissuosiota nauttivia aatelisia, mutta siitä kehittyi vähitellen vaihtelevasti sovellettu arvonimi ja kunniavirka erilaisine etuineen ja erioikeuksineen. Heinäkuun vallankumouksen 1830 jälkeen pääriys ei enää periytynyt.

40. Gonfaloniere, ital., ”lipunkantaja”, alunperin keskiajalta juontuva korkean paikallisen virkamiehen nimike. Liberaaleiksi katsottujen upseereiden käynnistämän ns. dekabristikapinan ensitöikseen kukistanut Venäjän keisari Nikolai I (1796–1855; vallassa 1825–1855) tuskin näyttäytyi Heinen ja monien muiden keskieurooppalaisten liberaalien silmissä uudistustahtoisena ja vapaamielisenä hallitsijana. Liberaalia alkua seurannut käänne yhdistetään yleensä Nikolain edeltäjään Aleksanteri I:een (1777–1825; vallassa 1801–1825). Yhtä kaikki Nikolaihinkin uutena hallitsijana saatettiin kiinnittää uudistustoiveita, jotka alkoivat osoittautua turhiksi viimeistään 1830-luvun alusta alkaen. (Vrt. Heine, Reisebilder III (1830) venäläisestä ”liberaalien ideoiden” ja ”diktatuuriksi” kehittyneen absolutismin suhteesta.) Varsovassa marraskuussa 1830 puhkesi kapina, jota seurannut Venäjän ja sen suuriruhtinaskunnan Puolan välinen sota loppui lokakuussa 1831, kun puolalaisten joukkojen rippeet pakenivat Preussin.

41. Tsaarin yhdistäminen ”venäläiseen suteen” piti pintansa vielä I maailmansodan aikanakin saksalaisessa julkisuudessa. Termi canis lupus communis annettiin 1800-luvun alussa harmaasuden erityiselle alalajille, ”venäjänsudelle”, mutta tätä luokitusta ei enää käytetä. Nykyään puhutaan lajista canis lupus eli ”susi” tai ”harmaasusi”, jonka yksi alalaji on ”euraasiansusi”, canis lupus lupus. Huomattavasti tunnetumpi ja käytetympi rinnastus on Venäjän samastaminen karhuun, mutta se oli yleisempi ilmaus englanniksi kuin saksaksi.

42. Kaarle Suuri eli (ransk.) Charlemagne tai (lat.) Carolus Magnus (n. 742–814) oli frankkien kuningas, sitten myös toisen germaaniheimon langobardien kuningas ja lopulta 800 lähtien Rooman keisari. Tämä myöhemmille ranskalaisille ja saksalaisille monarkeille mallin antanut mies hallitsi lähes koko läntisen Euroopan manteren kattanutta karolingien valtakuntaa. Kaarle Suurelta ei kuitenkaan periydy vanha roomalais-saksalainen keisarinkruunu, joka valmistettiin itse asiassa Italiassa 1000-luvulla.

Bysantin valtakunta oli ensimmäisen vuosituhannen loppupuoliskon suurvalta kaakkoisessa Euroopassa ja koko Välimeren alueella Gibraltarilta Aleksandriaan, Lähi-itään ja Vähään-Aasiaan. Kristinuskon itäisen päähaaran eli ortodoksisuuden rinnakkaisilmiöksi tavalla tai toisella katsotun bysanttilaisuuden voi sanoa näkyvän yhä esimerkiksi kreikkalaisessa ja venäläisessä kulttuurina. Tässä se tarkoittaa ennen kaikkea yliampuvaa koristelua.

43. Satuhahmo Punahilkka (le petit chaperon rouge) tavataan pariisilaisen kirjailijan Charles Perrault’n (1628–1703) kirjassa Histoires ou contes du temps passé, avec des moralités (1697). Sadun tunnetuin ja sovelletuin versio on Hessenin ruhtinaskunnan Hanaussa syntyneitten veljesten Jacob (1785–1863) ja Wilhelm Grimmin (1786–1859) Rotkäppchen teoksessa Kinder- und Hausmärchen (1812). Jakobiinit tunnettiin punaisesta päähineestään, bonnet rougesta.

44. Rotkäppchenin sijaan tässä on puhe Rotköpcheneistä, jonka voi ajatella viittaavan punakkanaamaisuuteen tai punapartaisuuteen, jonka mukaan italialaiset nimesivät aikoinaan saksalaisen, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi tulleen Fredrik I:n (1122–1190; vallassa 1155–1190) Barbarossaksi (ital., barba rossa, ”punainen parta”) tai saksalaisiin jakobiinien vastineisiin.

45. Berliiniläiset ”ukaasien” (ven. указ eli ukaz) eli käskyjen esittäjät ja ”knutologit” olennoivat tässä Preussin pääkaupungin Venäjää ja sen kovaotteisuutta ihannoivia taantumuspiirejä. Napoleonin sotiin kuulunut Saksan vapaus- tai itsenäisyyssota tarkoitti taisteluja, jotka käytiin 1813 katastrofaaliselta Venäjän-sotaretkeltään palanneita Ranskan joukkoja vastaan saksalaisissa valtioissa. Dresdeniläissyntyinen runoilija Theodor Körner (1791–1813) kuului tuon sodan marttyyreihin, sillä hän kaatui berliiniläisen vapaaherran ja majurin L. A. W. Lützowin (1782–1834) johtaman Lützowin vapaaehtoisarmeijan riveissä. Postuumisti julkaistu kokoelma Leyer und Schwerdt (1814) osoittautui suosituksi isänmaallisissa piireissä ja sotaromantikkojen parissa laajemminkin. ”Jumalan kanssa kuninkaan ja isänmaan puolesta” luki vapaussodan aikaisissa sotilaslakeissa. Tammenlehvät vakiintuivat tuolloin voitonmerkiksi.

Brandenburgilaislähtöinen kirjailija Friedrich Heinrich Karl Baron de la Motte-Fouqué (1777–1843) tunnettiin ennen muuta historiallisista ritariromaaneistaan ja romansseistaan, mutta hän taisi myös 1600-lukulaisen sotarunouden päivityksen romanttiseksi moderniksi sanataiteeksi. Fouqué oli palvellut luutnanttina Preussin armeijassa vuoteen 1802 saakka.

Koblenzissa syntynyt lehtimies, kirjailija ja opettaja J. J. Görres (1776–1848) innostui nuorena Ranskan vallankumouksesta, mutta hän menetti uskonsa ranskalaiseen kansanvaltaan Napoleon kruunautettua itsensä keisariksi. Hän toimitti kotikaupungissaan Rheinischer Merkuria (1814–1816), josta tuli aikansa huomattavin saksalainen poliittinen lehti. Görresin ohjelmaksi tuli saksalaispatrioottinen ranskalaisvastaisuus. Vanhemmiten hän eteni yhä pidemmälle taantumuksellisen katolilaisuuden suuntaan.

Perusoikeudet ja -vapaudet turvaava konstituutio oli valveutuneiden saksalaisten ensisijainen ja vähimmäismääräinen oikeuspoliittinen vaatimus aina Wienin kongressista alkaen. Preussilaiset kuninkaat olivat luvanneet sen juhlallisesti 1813 ja 1815. Lupaus jäi pitämättä.

46. Don Miguel oli itse asiassa Dom Miguel eli Miguel I (1802–1866; vallassa 1828–1834), Portugalin kuningas. Hän oli huhtikuussa 1824 pidätyttänyt joukon korkea-arvoisia poliitikkoja tekaistun, hänen isäänsä kuningas João VI:een (1767–1826; vallassa 1816–1826) muka kohdistuneen salamurha-aikeen nojalla. Koska Miguel samassa asetti kuninkaan erityiseen turvasäilöön, hän oli käytännössä kaapannut vallan itselleen. Tämä johti eurooppalaisten johtajien puuttumiseen peliin. Brittien avulla João otti takaisin vallan, ja Miguel lähti maanpakoon Itävaltaan, jossa hän viihtyi aatteellisen innoittajansa Metternichin vieraana. Miguel palasi Portugaliin 1828 uutena kuninkaana. Hänen valtakautensa alkoi erittäin levottomasti, ja Ranskan kuningas Ludvig Filip määräsi 1831 laivastonsa iskemään Lissaboniin pakottaakseen Miguelin solmimaan virallisen rauhan. Tästä selvittyään Dom Miguel joutui sisällissotaan portugalilaisten perustuslaillisten uudistusmielisten kanssa ja vietti 1834 alkaen loppuelämänsä maanpaossa. Portugalilaisessa poliittisessa historiassa termi ”miguelismi” (o miguelismo) esiintyy yleisnimenä vallankumousta, liberalismia, reformismia ja modernismia vastustavalle konservatismille ja traditionalismille. Ks. esim. Ulrich Mücke, Gegen Aufklärung und Revolution. Die Entstehung konservativen Denkens in der iberischen Welt (1770–1840). Böhlau, Köln 2008, 34 & 351.

47. Sanonta wegen leben und sterben viittaa elämän epävarmuuteen ja siitä aiheutuvaan paineeseen laatia sopimus. Vrt. esim. näillä sanoilla saksantuva kohta romaanista Walter Scott, Musta kääpiö (Black Dwarf, 1816): we are a’ life-like and death-like. Ks. myös John Jamieson, Supplement to the Etymological Dictionary of the Scottish Language Illustrating The Words in Their Different Significations by Examples from Ancient and Modern Writers Shewing Their Affinity to Those of Other Languages and Especially the Northern, Explaining Many Terms Which, Though Now Obsolete in England, Were Formerly Common to Both Countries and Elucidating Natural Rites, Customs and Institutions in Their Analogy to Those of Other Nations II. University Press, Edinburgh 1825, hakusana life-like.

48. Viittaus Preussin tulevaan kuninkaaseen Fredrik Vilhelm IV:een (1795–1861; vallassa 1840–1861).

49. Hubertus (n. 656–727) oli ranskalaissyntyinen Liègen piispa, joka oli tullut uskoon hirvetsällä Ardenneilla. Hubertuksesta tuli pyhimys ja etenkin metsästäjien suojelijahahmo. Ed. huomautuksessa mainittu Fredrik Vilhelm oli veljineen viettänyt hulppeita metsästysjuhlia marraskuussa 1840 Grunewaldissa.

50. Viittaa ties kehen mutta hyvinkin myös Heineen itseensä. Taaleri on Preussissa (ja monissa muissa maissa) käytetty raha, joka siellä jakaantui 1821 alkaen 30 hopeagroscheniin. Se taas vastasi 12 penniä.

51. Vrt. yllä huomautus 43. Kahldorf-kirja kiellettiin Preussissa saman tien.

 

Jaa tämä