Olet täällä

Lankeamatta & kipsaantumatta

Lankeamatta & kipsaantumatta

niin & näin 3/14

”Elämänfilosofiani kuuluu: annetaan kaikkemme, ollaan reiluja ja ymmärretään toisiamme.” Näin sutkautti aikoinaan Truman Torgerson (1915–1996), Yhdysvaltain yliopistonyrkkeilymestari vuosimallia ’39. Hän vakuutti käyttäneensä täysimääräisesti kehäkokemuksiaan ryhdyttyään uutteraan ja tuottoisaan meijeriosuuskuntatyöhön kotikonnuillaan suurten järvien alueella. Torgersonin ajatuksista 2006 kootun kirjan nimeksi tuli kaikki johtamisopit kertalaakista tyrmäävä Leadership Straight from the Shoulder.

Kuten Kent State -yliopiston kasvatustieteen emeritusprofessori E. C. Wallenfeldt (1904–1999) tiesi taannoin listata, Torgensonin tavoin myös monet muut 30–50-luvuilla leivotut NCAA-mestarit kohosivat merkittäviin asemiin yhteisöissään. Yhdestä sukeutui kenraalimajuri, toisesta osavaltionsa korkein koulutusviranomainen, kolmannesta ulkomaankauppaviskaali ja neljännestä, kenties lohdullisesti, kansalaisoikeusjuristi. Moisessa meritoitumisessa ei sikäli ole mitään kovin ihmeellistä, puhutaanhan yhdestä USA:n kansallisurheilulajista. Niinpä esimerkiksi chicagolainen lakimies ja republikaanivaikuttaja Thomas E. Joyce (1908–2006) jaksoi aina ylpeillä niin filosofian tuntemuksellaan kuin opintovuosiensa rinkisaavutuksilla.

Kaikki nämä opiskelijabokraajat olivat valkoisia. Kalpeanaama oli myös Lontoon olympialaisten jälkeen paidattomiin yhteenottoihin siirtynyt Chuck Davey (1925–2002), josta tuli puku päällä pyyhältävä vauras liikemies. Hänet nyrkkeily opetti kuulemma ”seisomaan omilla jaloillani ja ratkomaan pulmani itse”. Kuten toimittaja Doug Moe siteeraa, Davey jatkoi: ”Se myös muovasi elämänfilosofiaani: pidän itseäni kilpailuhenkisenä, itseeni luottavana, optimistisena, realistisena, jumalaapelkäävänä, rakastavana ja pragmaattisena.”

Toisenlaisista oloista ja taustoista ponnistavat nyrkkeilijät, arvatenkin valtaosa rystysillään tienaavista, runoilevat harvemmin filosofioistaan, ainakaan itse f-sanaan turvautuen. Daveya ei auttanut perheen raha eikä oma orastava bisnesvainu, kun hän kohtasi 1953 MM-koitoksessa pelätyn Kid Gavilánin (1926–2003). Tämä monien mielestä kaikkien aikojen suurin kuubalaistähti puolusti titteliään (teknisellä) tyrmäyksellä – tai niin kuin pugilistiespanjaksi sanotaan, nocautilla. Kuten nähtiin, häviäjä Davey jatkoi elämäänsä omavaraisena ja omakehuisena omistajana, kun taas voittaja Gavilán asettui maailmaa kierrettyään Floridaan palatakseen Miamissa sinne, mihin oli sokeriruokosaaren kämäisessä Camagüeyn kaupungissa aikoinaan syntynytkin, köyhyyteen.

Camaguëyssa kasvoi sattumoisin myös kolminkertainen raskaansarjan olympiavoittaja Teófilo Stevenson (1952–2012). Tämä kitkuttelevaan saintvincentilaiseen perheeseen syntynyt kolossi on yhdelle jos toisellekin vielä Gavilaniakin kookkaampi kuubalaisnyrkkeilijä. Asiaa voi kysyä hänen pökerryttävien lyöntiensä kohteeksi Montrealin kisoissa 1976 joutuneelta Pekka Ruokolalta (1951–). Havannalaiselle kulttuurilehdelle antamassaan 60-vuotishaastattelussa Stevenson sanoi, ettei haikaillut koskaan takaisin kehiin jätettyään ne 1988. Jos La Jiribillaa (2001–) on uskominen, urheilun kaupallistumista vieroksunut ja ”amatööriyden filosofiaa” puolustanut Stevenson ei olisi voinut kilpailla rahasta vaan ainoastaan rakkaudesta omaan kansaansa. Yhdysvaltalaisen Huffington Postin (2005–) espanjankielisen osaston julkaisemassa nekrologissa Stevensonin ”kehäfilosofian” sanottiin rakentuvan voittamisen halusta, jatkuvasta valmiudesta oppia ja kyvystä näyttää taitonsa. Vaikuttaa siltä, että kaikilta taalatapahtumissa tienaavilta kumauttajilta vaadittaisiin itsestään selvänä lisäyksenä vaikuttimistoon rahanhimoa tai vähintäänkin hinkua kavuta yhteiskunnan tikapuita taivaaseen.

Itse asiassa 1860-luvulta juontava moderni ammattinyrkkeily alkoi vasta maailmansotien välisenä aikana saada yhä hallitsevan ilmiasunsa. Se muuttui hitaasti yläluokkien ulossulkevasta lajista kansanomaiseksi viihteeksi ja kovin usein etnisistä vähemmistöistä tulevien kirkonrottien arvaamattomaksi keinoksi sosiaaliseen nousuun. Esimerkiksi argentiinalaisen kirjailijan Julio Cortázarin (1914–1984) novelli ”Tirito” (1956) kertoo tätä käännettä kuvastaen ja kartoittaen buenosaireslaisen MM-haastajan Justo Suárezin (1909–1938) tarinan ryysyistä rikkauksiin ja takaisin kurjuuteen.

Samantapaisia kaaria on sittemmin voitu erottaa lukuisien tunnettujen kehäkettujen elämänpoluista. Niistä riipaisevimpiin kuuluvan päähenkilönä on surkeasta lapsuudesta  ankeaan nuoruuteen räpistellyt, merijalkaväkeen pestautunut ja sittemmin niin olympiavoittoon kuin raskaansarjan ammattilaismaailmanmestaruuteenkin noussut Leon Spinks (1953–), jonka useisiin karmeisiin tappioihin ja epäonnisiin paluihin haaskaantunut loppu-ura vaati kohtuuttomat veronsa. Itsensä Muhammad Alin (1942–) helmikuussa 1978 kukistanut ja ammottavasta hymystään muistettu Spinks on viimeiset vuosikymmenet kituuttanut nebraskalaisessa pikkukaupungissa NMKY:n osa-aikaisena siivoojana ilman kelvollista hammashoitoa. Monen mielestä tämä on tosin huomattavasti leppoisampi elämänmalli kuin kauhujen kokeminen sotakentillä, jetset-bailuissa tai vanttiruuveilla kiristettyjen köysien ja kulmatyynyjen rajaamassa kimmopilttuussa. Oli miten oli, Spinksia on hankala kuvitella latelemassa filosofioitaan sen enempää hulivilinä kuin puhtaustyöläisenäkään. Ikään kuin hänen puolestaan kanadalainen Joe Ryan luonnehtii tuoreessa historiikissaan hänen mestaruusaikansa levotonta ja sekavaa menoa ”Biletän, siis olen” -elämänfilosofiaksi. Spinks itse puki noiden aikojen kuviot lakonisiksi sanoiksi afroamerikkalaiselle lifestyle-makasiinille Jetille (1951–) 1985 antamassaan haastattelussa:

”Unohdin sitä sun tätä [tappioon päättyneen, jo syyskuussa 1978 käydyn toisen] Ali-ottelun jälkeen. Unohdin Jumalan. Heitin hänet ulos elämästäni. Unohdin myös sen, miten nuoret ihailivat minua. Olin ollut erittäin köyhä, sitten olin erittäin rikas, ja sitten tulin erittäin hulluksi. Tein kaikenlaista, mitä köyhä ei voi koskaan tehdä. Tuumin, ettei tulevaisuus lupaa mitään, joten nautinpa siitä, mitä minulla on. Jumala antaa anteeksi. Hän ymmärtää jamat, joissa olen ollut. Kerran olen ollut huipulla, ja voin päästä sinne toistekin.”

Tässä on mottausmottoa huoneentauluksi asti ja kaikille kojauttajille keskeistä ammattineuvontaa pähkinänkuoreen mahtuvassa muodossa. Vähintäänkin Spinks onnistuu uuttamaan kamppailu-urheilijan sosiaalisen aseman ’uuden työn’ pioneerina. Hänen suuhunsa on pantu myös lentävä lause ”Olen ollut köyhä ja rikas – rikkaana on parempi”. Sitä lainaa esimerkiksi eläkeläispastori Neal Beard lupsakassa pakinassaan. Puntaroinnissa saattaa olla hiven totuuttakin, mutta ei se sovi ainakaan Spinksin 80-luvun loppupuolen ajatusmaailmaan.

Noihin aikoihin hiekkasäkin ja päärynäpallon kanssa pitkiä päiviä viettävien kumitossunkuluttajien tavanomaisiin kertomuksiin alkoi ilmaantua taas uudenlaisia muunnelmia. Kuntosalien hyvin toimeentuleville juppiasiakkaille räätälöitiin rapakon takaa muuallekin levinnyt uusi harrastus, arjen turruttavaa lenseyttä liennyttävä valkokaulusnyrkkeily, jota David Fincherin (1962–) pöljä elokuva Fight Club (1999) omalla laillaan paisuttelee. Hutkinnan sosiologia keikahti vielä roimemmin uuteen asentoon, kun toisen sukupuolen ammattinyrkkeily pääsi käyntiin 00-luvulla. Palkattujen iskijänaisten taustassa tavataan mieskollegoihinsa verrattuna huomattavastikin laajempi sosioekonominen kirjo, joskaan tutkimusta aiheesta ei juuri ole. Lajissa menestyneen Suomen Eva Wahlströmin (1980–) voinee sanoa kuuluvan ainakin kolmella lailla vähemmistöön: naisnyrkkeilijänä, suomenruotsalaisena ja SKS:n tähtikirjailijaksi nousseena kulttuuriperheen sanavalmiina kasvattina hänessä on riittänyt ihmettelemistä ja ihailemista urheilullisten suoritustensa lisäksi myös lavean julkisuuden seurattuna henkilönä. Ja mitä kertoikaan Yhdysvaltain naisten höyhensarjan mestari vuosimallia 2013:

”Kun sain ensi kerran kehässä perille puhtaan vasemman koukun, havahduin johonkin, jota en arvellut sallituksi tuntea: syyllisyydetöntä tyydytystä, varauksetonta kiukkua, tajutonta ilmaisemista. Nyrkkeily pelasti minut jämähtäneeltä keskinkertaisuudelta ja ummehtumiselta: siinä oli mäjähtävää voimaa. Minä en tarvinnut nyrkkeilyä pelastamaan minua kaduilta tai kiskomaan minua hankaluuksista. Se on saanut aikaan jotain vielä voimallisempaa sytyttämällä minussa tajun siitä, että on minulla lupa ilmaista itseäni ruumiillani ulkonäöstä, sukupuolesta tai sosioekonomisesta taustasta huolimatta. Tykkään rikkoa sääntöjä – ja kun sen ei pitänyt kuulua leipälajeihini, totta hemmetissä ryhdyin rikkomaan. Yliopistossa ryömin mieluusti filosofiakirjojeni luolaan ja kuvittelin, millaista olisi harjoittaa ja harjoitella luennoilla käsiteltyjä teorioita ja ideoita. Näytti siltä, että minulle pedattiin alusta pitäen loogista ja turvallista akateemista uraa filosofian tutkijana. Isänihän oli filosofian professori, joka iskosti perheeseemme sokraattisen menetelmän jo ruokapöytäkeskusteluissa.”

Äänessä on Seattlen yliopistossa jatko-opintojaan edistävä Jennifer Hamann (1985–). Hän ei tiettävästi ole sentään sukua preussilaiselle valistusfilosofille J. G. Hamannille (1730–1788), mutta toisen polven viisaustieteilijä yhtä kaikki. Yhdysvaltalaislupauksen tapa kuvata oman mittelijyytensä taustaa jättää jo melkein varjoonsa Wahlströmin haastattelulausunnoissaan heittämät Nietzsche-mukaelmat, jos kohta kumpaakin on syytä tarkastella osana lajin piirissä kukoistavaa, lähes hiphopahtavaa rehvastelukulttuuria. Ja jos kerran rap-muusikoilla, niin miksei nyrkkeilijöilläkin yhdeksi leveilyn lähteeksi kelpaisi yleisen hoksaavaisuuden ohella myös lukeneisuus.

Yhdysvaltalainen raskaansarjan ex-maailmanmestari Lamon Brewster (1973–) vihjaisi tästä  Sebastien Deinhardtin (1968–) ohjaamassa dokumentissa Klitschko (2011). Hän tokaisi hymyillen, että ”heidän ei olisi tarvinnut ryhtyä meidän kaltaisiksi”. Brewster tarkoitti ukrainalaisia Klytškon MM-veljeksiä, joille hänen ja monen muunkin mielestä näytti olevan avoinna muitakin kuin gladiaattorihtavia toimenkuvia. Hanskat jo riisunut Vitali (1971–) onkin edennyt liikuntatieteen tohtoriksi ja Kiovan pormestariksi, siinä missä hallitseva mestari Volodymyr (1976–) on kyllä vielä vailla yliopistollis-poliittisia saavutuksia mutta, en revanche, kuuluisa jopa liiankin ”akateemisesta” kehätyylistään, jota hän itse kommentoi Frankfurter Rundschaulle ytimekkäästi: ”Tulee otella niin, ettei vastustajalle jää mitään mahdollisuuksia.” Wahlströmin ”Mikä ei tapa, se vahvistaa” -lohkaisuun puuttui aina tunnollinen niin & näin muutaman vuoden takaisessa raportissaan (2/10) Helsingin Kisahallin maaliskuisesta mätkintäehtoosta. Amatöörinä kolmesti EM-mitalin saavuttanut nainen oli juuri voittanut ensimmäisen pro-voimainkoetuksensa tyrmäyksellä.

Samassa jutussa mainittiin Kisahallilla niin ikään edukseen esiintynyt Edis ”The Prince” Tatli (1987–). Nämä kaksi karismaattista knekkaajaa olivat jälleen vetonauloina, kun Hartwall-Areenalla järjestettiin viime kuussa lajin ammattilaistapahtuma. Aina valpas niin & näin tuli 2010 kehaisseeksi Tatlia ”loistavasti liikkuvaksi, kukkoilevan itsevarmaksi mutta kohteliaasti käyttäytyväksi” nyrkkeilijäksi. Tuolloin Wahlströmin debyytti-iltana hän otti oman 2007 alkaneen ammattilaisuransa yhdennentoista voiton. Päättyneen kesän jälkeen Tatlin tilille oli kertynyt jo 23 voittoa yhtä monesta matsista. Nyt Helsingin Boxing Nightin odotetuimmassa kamppailussa hän pääsi havittelemaan miesten kevyensarjan MM-titteliä. Haastajaa vastaan asettui kuubalainen maailmanmestari Richar Abril (1982–), joka aloitti ammattilaisena 2005 ja hankki WBA:n mestaruusvyön 2012. Taustalla oli Kuuban armottoman tiukassa kilpailussa voitettu juniorimestaruus ja yli 200 päihitystä amatöörinä. Arvuuttelua aiheutti se, että enimmäkseen Floridassa asuva mutta kotisaarellaan maatilan omistava Abril ei ollut esiintynyt kehässä sitten maaliskuun 2013. Suomeen saapui kuitenkin hyvin treenannut, huolettoman itsetietoinen ja rento ”El Tigre”.

Näin korkean tason pugilismia ei ole taajaan tarjolla tässä maailmankolkassa. Edellinen Suomessa nähty MM-matsi kuuluukin meikäläisen sporttihistorian myyttisiin hetkiin: Olympiastadionilla 18. elokuuta 1962 Yhdysvaltain pappisperheen kuopus Davey Moore (1933–1963) pieksi amatöörien EM-kultaa 1959 voittaneen kokkolalaisen työläisperheen vesan Olli Mäen (1936–) tässä kahden höyhensarjalaisen epätasaisessa kohtaamisessa, joka päättyi toisessa erässä tekniseen tyrmäykseen. Aina ajantasainen niin & näin julkaisi viisi vuotta sitten (2/09) legendaarisen fotarin Helge Heinosen (1922–2012) ottaman valokuvan, joka oli napattu heti löylytyksen jälkeen. Siinä tuoreen, vaikkakin hieman ikävystyneen näköisen Mooren vieressä seisoi kolhittu mutta virnistävä Mäki. Ei ihme, että muiden muassa urheiluhistorioitsija Antti Syrjäläisen terävä-älyiseksi tyypittelemä Mäki vertasi YLE:n 60-vuotishaastattelussa nyrkkeilyottelua saunomiseen, sinnittelemiseen paahtavasta pätsistä kärsien ja nauttien. Mäki sen kuin porskuttaa, mutta Moore on jo manan majoilla. Hän ei suinkaan kuollut varattomana ja unohdettuna, vaan vammoihinsa muutama päivä sen jälkeen, kun oli hävinnyt tittelinsä Kuuban ylivoimaiselle Sugar Ramosille (1941–).

Lajin riskit tunteva yleisö jäi Suomessakin kaipaamaan lisää MM-huumaa Mäen urhoollisen taistelun jälkeen. Kun venäläisen Nikolai Valujevin (1973–) ja uzbekistanilaisen Ruslan Tšagajevin (1978–) välinen raskaansarjan titteliottelu peruttiin sensaatiomaisesti pian punnitustilaisuuden jälkeen Helsingissä toukokuussa 2009, lähes aina pidättyväinen niin & näinkin liittyi (3/09) pahanpäiväistä pettymystä tilittävien kuoroon. Niinpä MM-tason nuorattuun neliöön päästiin vasta 2014: elopainokatottomien mörssärien sijaan toisistaan pääsivät ottamaan mittaa alle 61,2-kiloiset iskunikkarit. Tapahtuman hoiti Suomeen Tatlin valmentaja, härmänyrkkeilyn voimamies ja Olli Mäen poika Pekka Mäki (1970–).

Pekka Mäki puhui elokuisessa harjoituskehänvierihaastattelussa suojatissaan noteeraamasta ”fyysisestä ja henkisestä parrankasvusta”. Ilmaustaan, joka nauratti sekä koutsia että koutsattavaa, Mäki valotti korostamalla, että Tatli on alkanut ”enemmän ja enemmän pohtia nyrkkeilyään, miettiä sitä”. Helsingin Sanomille urheilija itse totesi elokuun puolimaissa, että varsinkin kovissa treeneissä auttaa ”ajatus matsista ja mestaruudesta”. Tatli jatkoi kuun lopussa MTV3:n urheilutoimitukselle, että uusi brittisparraaja oli ollut hyödyksi, vaikkei tämä otellutkaan samalla tyylillä kuin kuubalainen: ”uusi jätkä […], pitää ajatella enemmän”.

Hauska oli nähdä suomalaiskaksikko kuubalais-nicaragualaisine opponentteineen Hartwall-Arenassa viikkoa ennen h-hetkeä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. (Abrilin valmentaja on Nicaraguassa syntynyt lajin vanha kettu Ricardo Rizzo.) Tatli valmentajineen oli sonnustautunut pikkutakkeihin ja puhkui malttamatonta ujouden- ja uhonsekaista intoa. Mäki toivotti tyylikkäästi Abrilin tervetulleeksi toivoen tämän tuntevan olonsa kotoisaksi ja kunnioitetuksi. Asiaankuuluvan pullistelun osaava Tatli taas vastasi Abrilin ennakointiin helposta ottelusta tuikkaamalla, että hänen vastustajansa juoksee vielä karkuun kuin jänis. Pari päivää myöhemmin Abril lisäsi kierroksia väittämällä, että Tatlin lyönnit ovat harkitsematonta hosumista. Taitavasti Tatli ei kiistänyt tätä, vaan lausahti, että hänen täytyy otella eri tavoin kuin niissä videoklipeissä, jotka vastapuoli on varmaankin jo katsellut puhki.

Valitettavasti Tiikeri oli tikissä ja Prinssi alakynnessä. Niinpä WBA-liiton korea vyö pysyi hallitsevalla mestarilla. Muilla suurilla nyrkkeilyn maailmanjärjestöillä onkin eri ykköset, joista kaikki ovat yhdysvaltalaisia: WBC:n kevyensarjan titteliä pitää hallussaan Omar Figueroa (1989–) ja IBF:n arvonimeä Mickey Bey (1983–), kun taas WBO tunnustaa mestariksi Terence Crawfordin (1987–), jotka kaikki on yleensä rankattu Abrilia paremmiksi. Alan johtavan asiantuntijalehden The Ringin (1922–) tuoreimmassa listauksessa Crawford johtaa, Figueroa on kolmas, Abril neljäs ja Bey viides. Tatli ei ole mahtunut painoluokassaan Ringin eikä muiden tunnettujen arvottajien kärkikymmenikköön.

Abril–Tatli-koitos ei suuresti kiinnostanutkaan maapallon mahtavimpia nyrkkeilyuutisoijia. Aina epäluotettava verkkoväline Boxing News 24 – jota ei pidä sotkea kunnianarvoisaan Boxing Newsiin (1909–) eikä sen sähkökylkiäiseen boxingnewsonline.netiin – kyllä kiirehti haukkumaan Tatlin pataluhaksi. Rutkasti tasapainoisempi mutta miestämme myös melko kalseasti tylyttävä arvio saatiin BoxRec-sivustolta. Espanjalainen BoxeoTotal-saitti puolestaan kiitteli Tatlin keskittynyttä ja varmaa esitystä, jonka päihittämiseksi Abril tarvitsi ylivertaisia puolustustaitojaan. Useimmat lajista edes jotain tietävät pitivätkin koitosta tasaväkisenä, jos kohta Abrilin paremmuutta ei kiistänyt kukaan, vaikka yksi pistetuomareista päätyikin liioitellen tasapeliin 114–114.

Uutistoimisto AP:n hanakasti levitetyssä uutissähkeessä arvioitiin Tatlin johtaneen puolitiessä. Myös luetuin espanjankielinen jenkkilehti Nuevo Herald, joka liputtaa avoimesti kuubalaislähtöisen nyrkkeilykunnian puolesta, piti ottelua Abrilille vaikeana ja arvioi Tatlin johtaneen ensimmäisten erien jälkeen. Aivan ilmeisesti atleettinen, vahva ja vauhdikas suomalainen teki vaikutuksen alan tarkkailijoihin sinänsä vähätapahtumaisessa mittelössä, kiitos periferioiden ja keskusten suhteita huojuttavan verkkoviestinnän ja kuvataltioitten rivakan rotaation. Hoikanjäntevään ja taloudellisesti ottelevaan kuubalaiseen verrattuna pulleahauiksinen Tatli on nopea ja yritteliäs voimamies, mutta kumpikaan ei ole mikään raskaitten tällien paukuttaja. Suomalainen ei kaatunut eikä lamaantunut, jäi vain hieman neuvottomaksi ovelan mestarin osuessa ja väistäessä riittävän monta kertaa.

Ottelun jälkeen Tatli ja hänen esitystään hyväksi kehunut Pekka Mäki puhuivat jo valmistautumisesta mahdolliseen EM-titteliotteluun ensi vuonna. Abril itse tunnusti voittohaastatteluissa ilmeisen yllättymisensä: teknisine ja taktisine puutteineenkin Tatli osoittautui ennakoitua kovemmaksi luuksi. Madridissa toimitettu verkkolehti Diário de Cuba (2009–) kehui haastajan vasuria ja luonnehti häntä ”arvolliseksi vastustajaksi”. Julkaisu katsoi Abrilin voittaneen oikean kätensä ja ”suuremman kehä-älynsä” ansiosta. Kun tietää suomalaisurheilijan välkkyyden, lehden käyttämä termi mayor intelegencia en el ring on syytä tulkita kokemuksen ja rauhallisuuden tuomaksi eduksi taktiikan toteuttamisessa ja mukauttamisessa ottelun kulkuun.

Tatlista saattoi tulla ensimmäisessä tappiomatsissaan entistäkin parempi. Toivottavasti hän oppi Abrililta lisää rytmikästä sulavuutta, eikä kuuna kullan valkeana sorru suomalaisurheilijoitten helmasyntiin eli ylikireään ja liikaraivoisaan jännittämiseen. Mattimonosmainen ja terojärvenpäämäinen paineenkäsittely holtittomalla itsekritiikillä ja epätoivoisella puristamisella tuskin auttaa kanveesilla tanssiessa yhtään enempää kuin tartanilla hypätessä tai mondolla heittäessä. Jos katsoo asioistaan puhuvan Tatlin ilmeitä ja eleitä, tämä riski tuntuu pieneltä. Mutta tulevaisuudentakeita ei ole.

 

Kirjallisuus

Ahäuser, Jürgen, Wladimir Klitschko: ”Ich kann die Balance halten”. Frankfurter Rundschau 10/ix/10.

Ambrose, Dan, Abril Defeats Edis Tatli. Boxing News 24 21/x/14.

Anonyymi, Leon Spinks Promises to ”Get Back to God… The Top”. Jet. Vol. 67, No. 20, 1985, 47.

Anonyymi, Muere leyanda del boxeo cubana Teófilo Stevenson. Huffington Post 11/vi/12.

Anonyymi, Richar Abril retiene el título ligero al derrotar al finlandés Edis Tatli. Diário de Cuba 21/ix/14.

Anonyymi, Richar Abril retiene su campeonato mundial en Finlandia ante Edis Tatli. BoxeoTotal 21/ix/14.

Armit, Eric, Behind the Results. Worldwide Boxing Roundup. BoxRec 24/ix/14.

Beard, Neal, Fly Convention. Front Porch Magazine. No. 1, 2011, 10.

Ebro, Jorge, Los puños cubanos de Abril y Barrera se imponen por el mundo. El Nuevo Herald 20/ix/14.

Grossfeld, Stan, Riches to Rags. Boston Globe 21/xii/05.

Himanen, Jari, Tatli psyykkaa itseään mestaruus silmissä. Helsingin Sanomat 13/viii/14.

Jones, Mark A., Three Questions. Sweet Side of Q&A with Jennifer Hamann. Kokonaisuudessa The Sweet Side of the Sweet Science. Women’s Boxing Monthly. Vol. 8.  KO Digest 7/x/13.

Mennesson, Christine, ”Hard” Women and ”Soft” Women. The Social Construction of Identities among Female Boxers. International Review for the Sociology of Sport. Vol. 35, No. 1, 2000, 21–33.

Merimaa, Jani, Tatli joutui koville treeneissä – ylirasitus lähellä. MTV3.fi 30/viii/14.

Merimaa, Jani, Tatli tähyää seuraavaksi EM-otteluun, MTV3.fi 21/ix/14.

Moe, Doug, The Triumph and Tragedy of College Boxing’s Greatest Team. University of Wisconsin Press, Madison 2004.

Montoya, Delilah [& Maria Teresa Márquez & C. Odine Chavoya], Women Boxers. The New Warriors. Arte Público Press, Houston 2006.

Olivo, Antonio, Thomas E. Joyce. Chicago Tribune 1/v/2006.

Orloff, Carolina, The Representation of the Political in Selected Writings of Julio Cortázar. Tamesis, Woodbridge 2013.

Repo, Sirpa, Edis Tatli siirsi kellonsa MM-ottelun aikaan. Länsiväylä 18/ix/14.

Ryan, Joe, Heavyweight Boxing in the 1970’s. The Great Fighters and Rivalries. McFarland, Jefferson 2013.

Sánchez, Oscar, Teófilo Stevenson – ”Mi mayor acierto en la vida ha querer a mi pueblo”. La Jiribilla. A. 11, 16–22/vi/12.

Syrjäläinen, Antti, Miksi siksi loikkariksi? Huippu-urheilijoiden loikkaukset TUL:ista SVUL:iin 1919–1939. Väit. Joensuun yliopisto, Joensuu 2004.

Wallenfeldt, E. C., The Six-minute Fraternity. The Rise and Fall of NCAA Tournament Boxing 1932–1960. Praeger, Westport 1994.

Asiasanat: [HTML], nyrkkeily
Teema/osio: Verkkotekstit
Henkilöviitteet: Tatli, Edis

Jaa tämä