Eurokriisin pitkittyessä kaikki tuntuvat miettivän, miten talous saataisiin taas kasvamaan. Vastauksia on tarjolla valtavat määrät, ja ainakaan nykyisten instituutioiden vallitessa mikään niistä ei taida olla aukoton.
Marxilainen teoria opettaa, että kapitalistisella kasautumisella on aina vakaa vaihe ja kriisivaihe. Vakaassa vaiheessa pääoma kiertää häiriintymättä ja kasvu syntyy vaivatta. Kriisivaiheessa kasautuminen häiriintyy, mikä pakottaa keksimään uusia kasautumisen muotoja tai alueita.
Tämä jaottelu on keskeinen taloudellisen kasvun yhteiskunnallisten ehtojen ymmärtämiseksi. ’Taloudellinen kasvu’ ilman muita määreitä on liian abstrakti käsite: sen avulla ei voi erotella kasvuparadigmojen eroja ja siirtymävaihetta. Kasvu maatalousyhteiskunnassa, kasvu teollisen yhteiskunnan kultakaudella ja kasvu tietoyhteiskunnassa ovat hyvin erilaisia ilmiöitä. Ne edellyttävät esimerkiksi täysin erilaista työntekijöiden hallintaa ja aivan toisenlaista suhdetta luonnonympäristöön.
Nykyinen talouskriisi saattaa olla erään kasvun vakaan vaiheen loppu. Hyvinvointivaltion kultakauden jälkeen kasvun perustana on ollut rahoitus. Olennainen kysymys kuuluukin: riittävätkö kasvun tuottamiseen enää paradigman sisäiset keinot, vai pitäisikö keksiä jotain uutta?
***
Marx itse uskoi kapitalismin olevan tuhoutumassa. Ristiriidat kärjistyisivät. Koska näin ei kuitenkaan käynyt, marxilaisessa leirissä syntyi jo 1800-luvun lopussa tarve selittää, mikä kapitalismia piti hengissä.
Yksi koulukunta uskoi kapitalismin sitkeyteen. Heidän mukaansa uudet innovaatiot, kuten rahoitus, tekevät kapitalismista joustavan, ja valtiollisella politiikalla järjestelmän ristiriitoja voitaisiin pehmentää. Tämän niin kutsutun reformistikoulukunnan ajatukset ay-liikkeen, tulonsiirtojen ja osuuskuntien merkityksestä kapitalismin ”sisäisinä” pehmentäjinä ovat edelleen tärkeitä. Ne loivat myös pohjaa myöhemmälle keynesiläiselle kompromissille.
Ajattelutapaan voidaan hyvin nojata edelleen. Kapitalismin ristiriitojen pehmentäminen kansallisvaltion välineillä on entistä vaikeampaa, mutta globaalien hallintakeinojen avulla potentiaalisesti hyvinkin tehokasta. Tällaisia keinoja voivat olla vaikkapa pääomaliikkeiden kontrollit, tiedonvaihtosopimukset ja maailmanlaajuiset verot.
Toinen koulukunta selitti, että Marx oli muuten oikeassa, mutta hänen kuvauksensa kapitalismista oli ollut liian abstrakti. Marx oli teoretisoinut kapitalistista kiertoa jokseenkin suljettuna järjestelmänä, jonka toimintalogiikkaa saattoi selittää viittamatta kapitalismin ulkopuoliseen todellisuuteen. Kapitalistit riistivät työläisiltä lisäarvoa ja investoivat sen uuteen tuotantoon. Mutta miksi kapitalistit investoivat? Koska olivat kapitalisteja? Koska kilpailu pakotti siihen? Marxin vastaukset eivät tuntuneet tyydyttäviltä – kenen takia tuotantoa jatkuvasti laajennettiin?
Rosa Luxemburg (1871–1919) esitti, että kapitalismin uusintamisen edellyttämä kasvu on mahdollista vain, jos kysynnän lähteitä kapitalistien tuotteille löytyy kapitalistisen kierron ulkopuolelta. Kierron sisällä ei koskaan voisi olla riittävää kysyntää. Työläisillä ei ole tarpeeksi rahaa, ja jos kapitalistit tuottaisivat vain itselleen, järjestelmä olisi staattinen eikä kasvava.
Kapitalismi siis tuhoutuisi, jos se ei jatkuvasti laajenisi muokkaamalla ulkopuolisiaan alueita tarpeidensa mukaisiksi.
***
Luxemburgin teoriassa käsiteltiin siirtomaapolitiikan motiiveja. Siinä missä siirtomaapolitiikkaa oli perinteisesti selitetty pelkällä valtaushalulla ja kulttuurisella ylimielisyydellä tai korkeintaan raaka-aineiden haalinnalla, Luxemburg kiinnitti huomionsa kysyntään: siirtomaita muokattiin aktiivisesti kysynnän lähteiksi kapitalistien tuotannolle. Siirtomaassa tuli olla halukkuutta ottaa lainaa suuriin infrastruktuurihankkeisiin, muuttaa nopeasti ja aggressiivisesti maataloutta palkkatyöksi ja integroitua kapitalistisen maailmanjärjestelmän suhteisiin ja arvomittaan.
Kysyntä vaatii kapitalistien tunnustamaa rahaa. Käytännössä Luxemburgin mukaan siirtomaiden rooli kysynnän lähteenä edellyttikin kahta asiaa. Ensimmäinen oli kapitalistisen arvomitan universalisointi: mitä tahansa käytäntöjä tai vaurauden muotoja alueilla vallitsi, ne tuli pakottaa kapitalistien hyväksymän arvomitan piiriin. Toinen oli kansainvälinen lainaaminen: kysyntä luotiin ”kapitalistien omilla rahoilla”, jotka lainattiin siirtomaihin kapitalismin ydinmaiden pankeista.
Lopulta siirtomaa tuhoutuisi taloudellisesti ulkomaanvelan takia, mutta kapitalistit voisivat tällöin etsiä uusia hyödynnettäviä alueita. Yhden maan tai alueen rooli olisi pitää kapitalismia yllä muovautumalla hetkellisesti sen tarpeisiin sopivaksi.
Kapitalismin mahdollisuuksien rajoja eivät näin ajatellen määritä järjestelmän sisäiset ristiriidat vaan ulkoiset rajat: kapitalismi pysyisi yllä niin kauan kuin kasvu pysyisi yllä, ja kasvu pysyisi yllä niin kauan kuin kapitalismi onnistuisi etsimään ulkopuolisia kysynnän lähteitä. Siinä vaiheessa kun kaikki siirtomaat olisi upotettu kapitalistien tuotteiden ostamiseen tarvittavaan velkaan, kysyntä loppuisi, eikä ristiriitojen kärjistymistä enää voitaisi välttää.
***
Kasvun vakaan vaiheen jatkuminen edellyttää kasvuparadigmalle ominaisten ”lattiatason” suhteiden ylläpitämistä. Esimerkiksi työläisen täytyy suostua tehtaan kuriin, jotta teollisuustuotanto olisi mahdollista: ”tuottavuus” tai ”investoinnit” eivät merkitse paljoakaan, mikäli lattiatason organisaatio kapinoi. Kasvuparadigmasta toiseen siirtyminen taas edellyttää uuden perustavan ”lattiatason” löytämistä ja määrittelyä.
Mutta missä kaikkialla tämä välitöntä konfliktia ja valtasuhteita ilmentävä kapitalismin ”lattiataso” sijaitsee? Missä määritellään konkreettisten ihmisten välisten suhteiden muodossa, pysyvätkö kapitalistiset suhteet yllä ja saavatko ne lisää tilaa? Luxemburgin opetus on, että ”lattiataso” voi sijaita paitsi tuotantojärjestelmän sisällä myös sen ulkorajoilla. Kapitalismin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä molempia. Kasvun kriisiytyessä olennaisemmaksi tulevat ulkorajat eli kysymys siitä, missä kapitalismi ja toisenlaiset toiminta- ja arvotustavat törmäävät yhteen.
Nämä kapitalismin rajapinnat olivat hyvin pitkään lähinnä maantieteellisiä. Maailmasta löytyi yhä uusia paikkoja, joissa talousjärjestelmät ja luonnonvarojen hyödyntämisen järjestelmät olivat enemmän tai vähemmän ”perinteisiä”: osa järkyttävän hierarkkisia ja brutaaleja, mutta joka tapauksessa ei-kapitalistisia. Näitä alueita siirrettiin kapitalististen suhteiden piiriin siirtomaapolitiikan ja sen modernien muotojen avulla, kuten Luxemburg osuvasti ja kaukonäköisesti kuvasi.
Nykyisin tällaiset neitseelliset alueet alkavat olla lopussa. Toki tänäkin päivänä esimerkiksi jossain kohtaa Brasilian ja Laosin metsiä kulkee metsän perinteisen ja kaupallisen käytön rajalinja. Mutta tuo raja on yhä syvemmällä, ja koko järjestelmän tulevaisuuden kannalta se on yhä epäolennaisempi.
***
Kapitalismin rajapinnat eivät kuitenkaan ole ainoastaan maantieteellisiä. Kapitalismi on löytänyt täysin uudenlaisia alueita hyödynnettäväkseen. Kulttuuri, tieto ja keksinnöt mainitaan usein tässä yhteydessä. Feministisessä teoriassa käsitellään affektien kommodifikaatiota.
Ehkä kiinnostavin ilmiö on kuitenkin finanssoituminen. Finanssikapitalismin vahvistuminen pakottaa yhtä lailla kapitalismin ulkopuolista aluetta kapitalismin hyödyksi, kyse ei vaan enää ole maantieteellisestä ulkopuolesta eikä edes käsillä olevasta kulttuurisesta ulkopuolesta. Finanssikapitalismissa tuon ulkopuolen nimi on tulevaisuus.
Arvoa luodaan taloudellistamalla tiettyjen tulevaisuuden skenaarioiden uskottavuus. Raha syntyy investoinneista, ja investoinnit edellyttävät kykyä esittää tietynlainen tulevaisuus odotettavissa olevana. Erityisesti kun investoinnit ovat entistä enemmän johdannaiskauppaa, koko talouden dynamiikan perustaksi on muodostunut tulevaisuuden kommodifikaatio.
Tietysti tästä seuraa poliittista painetta saada odotetut skenaariot toteutumaan. Tulevaisuuksia, joihin on sitouduttu, on kuitenkin liikaa, eivätkä ne kaikki voi toteutua yhtä aikaa, minkä vuoksi järjestelmä on hyvin epävakaa. Toisaalta sama järjestelmä luo jatkuvasti uusia yhteismaita – uusia tulevaisuuden ilmentymiä.
Kysymys kapitalismin ja kasvun tulevaisuudesta siis kuuluu: mikä kaikki voi olla kapitalismin tarvitsemaa hyödynnettävissä olevaa ulkopuolta? Finanssoituminen osoittaa, kuinka mielikuvituksellisia ulkopuolten haltuunotot voivat olla. Kapitalismi on oppinut ei-kapitalististen maantieteellisten alueiden hyödyntämisen ohella luomaan uusia hyödynnettäviä alueita. Tavallaan finanssikapitalismin arvontuotanto on kuvitelman riistämistä tekemällä tästä kuvitelmasta tyhjiin pumpattava kysynnän lähde.
***
Toki on aina mahdollista, ettei kapitalistinen uusintaminen onnistu. Silloin kannattaa opetella antikapitalismia – tai pikemmin vahvistaa, olemmehan arjessamme ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ei-kapitalististen suhteiden ympäröimiä.
Se ei tarkoita erilaista valtiomuotoa. Se tarkoittaa niitä kanssakäymisen tapoja, joita koko järjestelmässä on jo valtavasti limittäin. Tarpeen mukaan jakaminen on arkielämässä edelleen kapitalismin logiikkaa yleisempää.
