Olet täällä

Runo & kaksi teoreettista fragmenttia

Runo & kaksi teoreettista fragmenttia

niin & näin 4/12
Kääntäjä(t): Pii, Johan L.;

 

Otteita Friedrich Hölderlinin Teoksista (suom. Johan L. Pii. niin & näin -kirjat, Tampere 2012).

 

Leipä ja viini

Heinselle

     I
Kaupunki ympärillä lepää; on kuja vaiti valoineen,
     Soihduin koristettuna vaunutkin pois jyrisee.
Ihmiset käy kodin rauhaan iloistaan saaneena kyllin,
     Voiton ja tappion nyt punnitsee pohtiva pää
Tyydytyksekseen; jo vailla on kukkia ja rypäleitä
     Ja käsitöitä tori puuhakas nyt leväten.
Vaan kaikuu tarhoista kaukaa jo kielien sointi; kai soittaa
     Siellä rakastava nyt tai yksinäinenkin mies,
Kaukaista ystävää muistaa ja nuoruuden aikaa; ja lähteet
     Raikkaat ei ehdy, ne vain maahan tarhain solisee.
Tyynenä kaikuvat illan hämyyn nuo soitetut kellot,
     Tarkasti vartija yön kuuluttaa tunnin luvun.
Nyt nousee myös viri tuulen ja liikuttaa latvat lehdon,
     Katso! ja varjo nyt maan, kuu, salaa myös kohoaa;
Yö jo uneksiva laskeutuu, tulee tähtiä täynnään,
     Ja vähät piitaten vain meistä, ihmeellisenä
Siellä kimaltaa tuo ihmisten joukossa vieras ja outo,
     Yllä vuorenhuippujen; tuo suruinen, sulokas.

     II
Ihmeinen onhan tuon korkean suosio, ei kukaan tiedä,
     Mistä, tai ees mikä on, minkä se lahjaksi suo.
Niin maailman liikuttaa sekä ihmisten toivovat sielut,
     Viisaatkaan ymmärrä ei, tuo mitä valmistelee,
Niin ylin tahtoo jumal, joka sua rakastaa, siksi sulle
     Rakkaampi vielä, kuin tuo, ymmärryksen päivä on.
Vaan väliin kirkaskin silmä voi kaivata varjoa ennen
     Kuin tarve on, koettaa unta se vain ilokseen,
Tai voi myös mieluusti uskollinen mies katsoa yöhön,
     sille laulut, seppeleet vihkiä on sopivaa,
Sillä se harhaisille ja kuolleille on pyhitetty,
     Vaan pysyy hengessä tuo aina vapaimmassa vain.
Silti myös, jotta jotain pysyvää epäröintimme hetkin
     Ja hämärässäkin ois, yön meille suotava on
Nyt unohdus, pyhä juopumus, myös sana suoda sen täytyy,
     Virtaava tuo, joka on lainen rakastavien,
Siis uneton, malja täysi, myös elo uskaliaampi
     Ja pyhä aatos tuo, valvoa varjossa yön.

     III
Myös suotta kätkemme rintaan sydämen, ja rohkeutta suotta
     Vain pidätämmehän me, mestari, oppilaat: siis
Meitä ken tahtoisi estää tai ilon kieltää? nyt päivin,
     Öin jumalallinen myös valkea meitä ajaa
Lähtemään matkaan. Siis tule katsomaan aukeaan! saavu
     Etsimään myös omimpaa, kaukana vaikka se on.
Varmaksi yksi jää: olkoon siis keskipäivä tai vaikka
     Myöhäkin yö, aina vain ainoa mitta pysyy,
Kaikille yksi; vaan kullekin myös oma määrätty onhan,
     Sen mukaan täytetään tuo niin hyvin, kuin kyky on.
Siksi pilkkaajiaan pilkatkoon mieluusti riemukas hulluus,
     Yössä pyhässä se kun laulajan otteeseen saa.
Istmokseen saavu siis! missä Parnassoon meri pauhaa,
     Missä lumet ympäröi välkkeillä Delfoin kivet.
Sinne Olympian maahan, Kithaironin korkeuksiin, luokse
     Kuusten ja alle myös käy nyt rypäleiden, alas
Teebaan Ismenos kuohuilee sieltä, Kadmoksen maahan;
     Sieltä jumal’ tuleva saapuu, sinne osoittaa.

     IV
Autuas Kreikan maa, koti kaikkien taivaisiemme,
     Totta siis on, mitä niin nuorina kuulimme jo?
Juhlava tuo sali, lattianaan meri, pöytinä vuoret,
     Yhteen vain tarkoitukseen muinoin rakennettu on!
Vaan valtaistuimet missä on? temppelit, astiat missä
     Nektarin täyttämät, tai laulu, ilo jumalten?
Missä valaisevat nyt kauas kantavat ennustuksensa?
     Delfoi unessa on – miss’ kohtalo suuri nyt soi?
Missä on tuo nopea? missä murtautuu onnea täynnä
     Kirkkaiden ilmain läpi, katseen yli jyrinöin?
Oi isä eetteri! huuto tuo kieleltä kielelle lensi
     Niin leviten; yksin käy ei elon kantaminen.
Vaan ilahduttaa jaettuna, vaihtaen vieraiden kanssa
     Juhla se on, nukkuen kasvaa jo valta sanan:
Oi isä! kirkas! kaikuu kauas tuo ikiaikainen merkki,
     Tuo perintö isien, luoden ja myös iskien.
Sillä niin taivaiset saapuu, syvään järisyttäen laskee
     Päivänsä tänne alas varjosta ihmisten luo.

     V
Tuntematonna he ensin käy luo, lähelleen lapset pyrkii.
     Liian valoisa on tuo onni, sokaisevakin,
Ihminen säikähtää heitä, myös puolijumal’ tuntee tuskin
     Noiden nimet, jotka käy luokseen ja lahjansa tuo.
Vaan ovat rohkeat nuo, hänen rintansa riemusta noiden
     Täyttyy, hän tuskin osaa käyttää hyvän annetun,
Hankitun tuhlaa ja miltei ei-pyhän uskoo pyhäkseen,
     Jos sen on siunannut hän kömpelöine käsineen.
Taivaiset sietävät tuon; vaan sittenhän jo totuudessa
     Saapuvat he, ihmiset tottuvat onneensa, siis
Päivään, avoimeen katsomaan, kasvoihin tuon, joka muinoin
     Tarkasti näin nimettiin: Yksi ja Kaikki hän on.
Vaienneen rinnan hän tyydytyksin vapaimmin jo täyttää,
     Ensin ja yksin vain myös täyttää voi kaipauksen;
Sellainen ihminen on: hyvää saadessaan, kun jumal’ itse
     Lahjoineen huolehtii, ei tunne, näe sitä hän.
Kannettava hänen on; vaan nyt rakkaimman hän nimin kutsuu,
     Nyt sanojen on, kuin kukkien, puhjettava olemaan.

     VI
Nyt tosissaan tuo hän kunnian autuaille jumalille,
     Kaiken totuudessa on heitä ylistettävä.
Ei valoon katsoa saa, joka korkean ei ole mieleen,
     Eetterin eessä ei käy kömpelyys, toimettomuus.
Ollakseen arvoiset seisomaan taivaisten lähistöllä,
     Kansat jo siis järjestyy ihmeesti kilpailemaan
Keskenään, nostavat kauniit temppelit, kaupungit vahvat
     Ja jalot; rannikoiden ylle ne nyt kohoaa –
Vaan missä on, kukoistaa, nuo tunnetut, juhlien kruunut?
     Teeba, Ateena kituu. Eikö aseenkaiku soi
Luota Olympian, kultaiset taistelukenttien vaunut,
     Tai korista seppeleet laivojakaan Korintin?
Miksi on hiljaiset nuo pyhät vanhat teatterit myöskin?
     Miksi iloin pyhä tuo tanssi ei kulje enää?
Miksei enää jumal, kuin ennen, paina ihmisen otsaan
     Merkkiä kohtaamisen, kirjaten tuon omakseen?
Tai ennen saapui hän itse ja ottaen ihmisen hahmon
     Päätökseen lohduttaen taivaisen juhlinnan vei.

     VII
Vaan myöhään saavumme, ystävä! Taivaiset vielä eläähän,
     Päidemme yllä he vain toisessa maailmassa on.
Siellä ikuisesti toimii he, ja vähän – näyttäisi – piittaa
     He elostamme, varoo niin kovin meitä he nyt.
Sillä ei heikot astiat aina sisältää voi heitä,
     Vain väliin voi ihminen kestää jumaltäyteyden.
Nyt elo unta on heistä. Vaan harhailu, hulluuskin auttaa,
     Nukkuminen; meidät yö ja hätä vahvistaa myös,
Kunnes jo on rautakätkyissään sankarit kasvaneet kyllin,
     Voimassa on sydämet taas kuten taivaisien.
Silloin he luokse käy jyrinöin. Näyttää vain paremmalta
     Nukkua, kuin olla nyt näin kovin ystävätön,
Näin odottaa, enkä tiedä nyt tehdä mitään, sanoa en,
     Tai mihin runoilijaa puutteen ajan tarvitaan.
Vaan sanot nyt: papeikseen jumal’ viinin on ottanut heidät,
     Maasta siis toiseen he käy yössä pyhimmässä vain.

     VIII
Sillä kun vain hetki sitten – se pitkältä näyttää vain meistä –
     Lähti ylös kaikki nuo, joiden elo onni on,
Kun isä kasvonsa pois ihmisistä jo käänsi ja ylle
     Maan suru syystäkin siis kaikkialle ulottui,
Vaan viimein ilmestyi tuo tyyni henki jo taivaisen lohdun
     Tuoden ja päivän lopun kertoen, lähtien pois.
Merkiksi, että on ollut ja vielä palaisikin, jätti
     Taivaallinen kuoro siis lahjoja jälkeensä myös,
Joista kyvyillä me ihmisten riemuita saatamme, onhan
     jo ilo henkisempi, suurempi liiallinen
Ihmiselle, vielä puuttuu myös voimia korkeimpaan riemuun,
     Vaan vielä hiljaa elää myös toki kiitollisuus.
Leipä on maan hedelmää, valon siunaama onhan se myöskin;
     Ukkosien jumala viinin ilot meille suo.
Siksi, kun nautimme ne, muistuu taivaiset mieleen: he kerran
     Täällä on olleet, palaa kun aika oikea on.
Siis totisesti lauletaanhan jumaluuksille viinin,
     Suotta ylistykset ei muinaisien koskaan soi.

     IX
Syystähän niin sanotaan, että päivän sovittaa hän yöhön,
     Taivaankin tähdille hän nousun, laskun osoittaa.
Aina iloin kuten lehvät tuon ikivihreän kuusen,
     Hälle niin rakkaat, tai kuin seppel murattinen on,
Kun läsnä on, johtaa menneiden jumaltemme hän jäljet
     Luo jumalattomien tänne alas pimeään.
Muinaisien laulun ennustus lapsista jumalten –
     Katso! me nuo olemme;  Hesperian hedelmät! –
Ihmeesti on sekä tarkkaan täyttynyt tuo ihmisissä,
     Uskokoon, ken näkee sen! paljon tapahtunut on,
Vaan mikään vaikuta ei, sydämettömät varjot olemme,
     Kunnes isä tunnetaan; yhden ja kaikkien on.
Vaan sitä ennen korkeimman soihdunkantaja, poika,
     Syyrialainen, tulee luoksemme, varjojen luo.
Sen näkee autuaat viisaat; jo vankien sieluista loistaa
     Taas hymy, vielä valo silmänsä saa sulamaan.
Nukkuu unin suloisemmin titaani jo maan syleilyssä,
     Kerberoskin kade nyt maljasta juo, nukahtaa.

 

[s. 212–217]

 

 


 

 

[Erittely ja oleminen]

Arvostelma eli erittely [Urteil] on korkeimmassa ja ankarimmassa mielessä perustavan eron tekemistä objektin ja subjektin välillä, kun ne älyllisesti ymmärrettynä ovat mitä läheisimmässä yhteydessä toisiinsa. Juuri tämä erottaminen mahdollistaa objektin ja subjektin; se on perustava eronteko [Ur-Teilung]. Jo eronteon käsitteeseen sisältyy käsitys objektin ja subjektin vastavuoroisesta yhteydestä ja se edellyttää välttämättä kokonaisuutta, jonka osia objekti ja subjekti ovat. ”Minä olen minä” on soveliain esimerkki tämän eronteon käsittämisestä teoreettisena erontekona, sillä käytännöllisessä erittelyssä asetutaan ei-minää vastaan, ei siis omaa itseä vastaan.

Todellisuus ja mahdollisuus erotetaan toisistaan, samoin välittynyt ja välitön tietoisuus. Kun pidän jotain ajattelun kohdetta mahdollisena, palautan mieleen vain aiemman tietoisuuden, jonka voimasta tuo kohde on todellinen. Emme kykene ajattelemaan mahdollisuutta, joka ei olisi ollut todellisuudessa. Siksi mahdollisuuden käsite ei koske lainkaan järjen esineitä, sillä ne eivät koskaan ilmene tietoisuudessa sellaisina kuin niiden tulisi olla; voimassa on vain välttämättömyyden käsite. Mahdollisuuden käsite pätee ymmärryksen esineistä, havainnon ja käsityksen kohteista.

 

Oleminen tuo ilmi subjektin ja objektin yhteyden.

Vain ja ainoastaan yksissä olosuhteissa voidaan puhua olemisesta yleisesti ottaen, kuten on laita älyllisessä katsannossa – näin voidaan puhua vain, kun subjekti ja objekti ovat yleisesti ottaen yhdessä, eivätkä siis vain osittaisesti, vaan vieläpä niin, ettei niiden välillä ole mahdollista tehdä mitään eroa vahingoittamatta eriteltävän olemusta.

Mainittua olemista ei kuitenkaan pidä sekoittaa itseolemukseen. Kun sanon: minä olen minä, subjekti (minä) ei ole yhdistynyt objektiin (minuun) niin, ettei niiden välillä olisi mahdollista tehdä mitään eroa vahingoittamatta eriteltävän olemusta. Asia on aivan päinvastoin: minä käy mahdolliseksi vasta tullessaan näin erotetuksi itsestään. Kuinka voisin sanoa: minä! vailla itsetietoisuutta? Mutta kuinka sitten tietoisuus itsestä on mahdollinen? Siten, että asetun itseäni vastaan eli erottaudun itsestäni, mutta eronteosta huolimatta tunnistan itseni yhdeksi ja samaksi tässä vastakkaisuudessa. Mutta missä määrin samaksi? Minun on mahdollista kysyä sitä, joten minun on se tehtävä; sillä toiselta kannalta katsottuna se on asettunut itseään vastaan. Näin ollen itseolemus ei ole = absoluuttinen oleminen.

 

[s. 438–437]

 

 


 

 

[Tuleminen häviämisessä]

Jos tuhoutuva kotimaa, luonto ja ihmiset ovat erityisessä vuorovaikutuksessa, niistä muodostuu erityinen ideaaliseksi tullut maailma ja asioiden ykseys. Sikäli ne myös raukeavat, jotta niistä sekä jäljelle jääneestä sukupolvesta ja jäljelle jääneistä luonnonvoimista (jotka ovat toinen, todellinen prinsiippi) muodostuisi uusi maailma, uusi mutta myös erityinen vaikutus, samoin kuin tuo tuho on saanut alkunsa puhtaasta mutta erityisestä maailmasta.

Kaikkien maailmojen maailma, kaikki kaikessa, aina oleva, paljastuu vain kaikessa ajassa – tai tuhossa, hetkessä, tai alkusyntyisemmin hetken tulemisessa ja ajan ja maailman alussa. Tämä tuho ja alku on kielen tavoin ilmaisu, merkki ja esitys elävästä mutta erityisestä kokonaisuudesta, joka myös omasta puolestaan vaikuttaa, ja vieläpä niin, että siinä – samoin kuin kielessä – ei näytä olevan juuri mitään elävästi pysyväistä, mutta toisaalta kaikki näyttää sisältyvän siihen. Elävästi pysyväisessä vallitsee tietty suhteen ja aiheen laatu; vaikka kaikki muu on aavistettavissa tuon pysyväisen perusteella, muutoksessa olevassa vallitsee ensisijaisesti kaikkien suhteiden mahdollisuus. Tosin pois lukien erityisen,joka on vielä luotava, niin että siitä syntyy äärettömyys, rajallinen vaikutus.

Kotimaan tuho tai muuttuminen (tässä mielessä) tuntuu sen jälkeen jäävän maailman jäsenissä niin, että juuri sillä hetkellä ja juuri sen asteisesti kuin jäljelle jäänyt raukeaa, voidaan tuntea myös juuri syntymässä oleva, nuoruus ja mahdollisuus. Kuinka raukeaminen voitaisiinkaan tuntea ilman yhdistymistä? Jos siis jäljelle jäävän raukeamisen on määrä tuntua ja jos se myös tuntuu, sen myötä on myös tunnuttava sen, mikä yhteyksissä ja voimissa on edelleen ja pysyvästi ehtymätöntä. Myös noiden yhteyksien ja voimien raukeamisen on tultava tuntuvaksi pikemminkin niiden välityksellä kuin kääntäen, sillä mitään ei synny tyhjästä, ja asteittaisesti ymmärrettynä tämä tarkoittaa, että negaatioon siirtyvä ei voi vaikuttaa sikäli kuin siirtyy vaikuttavan todellisuuden [Wirklichkeit] ulkopuolelle eikä enää ole mahdollinen.

Mutta mahdollinen, joka siirtyy todellisuuteen samalla kun todellisuus raukeaa, kylläkin vaikuttaa ja saa aikaan raukeamisen tunnon muistona rauenneesta.

Tästä johtuu kaiken aidosti traagisen puheen omaperäisyys, ikuinen luovuus, yksilöllisen syntyminen äärettömästä ja rajallisen äärettömyyden tai yksilöllisen ikuisuuden syntyminen näistä molemmista; tästä johtuu myös käsittäminen ja elähdyttäminen, joka ei koske käsittämättömäksi ja tuomituksi tullutta, vaan on käsittämättömän, tuomitun, taistelun ja itse kuoleman sovittavaa raukeamista sopusoinnussa, käsitettävyydessä ja elävyydessä. Näin ei ilmene ensimmäisen, karkean, syvyydessään sekä kärsivälle että sivustakatsojalle vielä liian tuntematon tuskan raukeaminen; siinä syntymässä oleva ja aatteellinen on määrittämätöntä, pikemminkin pelon kohteena. Sitä vastoin pysyvän raukeaminen itsessään näyttää todellisemmalta, ja todellinen tai raukeava ymmärretään olemisen ja ei-olemisen välitilassa, välttämättömyydessä.

Nyt uusi elämä, jonka oli rauettava ja joka on rauennut, on todellinen, mahdollinen (ideaalisesti vanha), ja raukeaminen on välttämätöntä ja ominaisessa hahmossaan olemisen ja ei-olemisen välillä. Kaikkialla olemisen ja ei-olemisen välitilassa mahdollisuus kuitenkin todellistuu ja todellinen idealisoituu, ja taiteessa vapaasti jäljiteltynä tämä on kauhistuttava mutta jumalallinen uni. Raukeamisesta välttämättömyytenä, ideaalisen muistin näkökulmasta katsottuna, tulee siis juuri kehitellyn elämän ideaalinen kohde, taaksepäin suunnattu katse tiellä, joka on kuljettava raukeamisen alusta aina sinne asti, missä rauenneen muisto nousee uudesta elämästä. Siitä puolestaan voi seurata raukeamisen muisto, jonka myötä uuden ja menneen väliset aukot ja vastakohtaisuudet selittyvät ja yhdistyvät.

Tähän ideaaliseen raukeamiseen ei liity pelkoa. Sen alku- ja loppupisteet on asetettu, löydetty ja varmistettu, ja siksi tämä raukeaminen on varma, vastustamaton ja rohkea. Se paljastuu näin olemuksessaan, uusintavana tapahtumana, jonka myötä elämä kulkee kaikkien pisteidensä läpi ja saavuttaakseen niiden koko summan ei pysähdy yhteenkään niistä, vaan raukeaa jokaisessa siirtyäkseen seuraavaan. Samassa asteessa kuin raukeaminen muuttuu ideaalisemmaksi eli etääntyy alkupisteestään, myös asettuminen tulee samassa asteessa kääntäen reaalisemmaksi, kunnes lopulta hetkessä läpi käydyssä häviämisen ja syntymisen tuntojen summassa herää kokonainen elämäntunto ja siitä nousee (kohteen täydellisimpään tilaan sisältyvän välttämättömyyden vuoksi) muisto ainoasta pois suljetusta, alussa rauenneesta. Kun muisto rauenneesta yksilöllisestä on yhdistetty äärettömään elämäntuntoon raukeamisen muiston välityksellä ja niiden välinen aukko on täytetty, tästä menneiden yksittäisyyksien ja äärettömän läsnäolon yhdistymisestä ja vertailusta syntyy olemuksellisesti uusi tila, seuraava askel, jonka on määrä seurata mennyttä.

Koska sen molemmat ääret ovat pysyvästi paikoillaan, tästä tilasta tulee raukeamisen muiston myötä se varma, vastustamaton askel, jollainen se ominaisimmillaan on.

Ideaalinen raukeaminen kuitenkin eroaa myös todellisesta raukeamisesta, koska siirtyy äärettömästi läsnä olevasta rajalliseen menneeseen. Ero on, että

1) Sen jokainen piste on punoutunut äärettömästi yhteen oman raueamisensa ja palauttamisensa kanssa,

2) Yksi piste sen raukeamisessa ja palauttamisessa on punoutunutäärettömästi yhteen sen jokaisen muun pisteen kanssa,

3) Jokainen sen raukeamisen ja palauttamisen piste on punoutunut äärettömästi yhteen raukeamisen ja palauttamisen kokonaistunnon kanssa,

Ja tuskassa ja ilossa, sodassa ja rauhassa, liikkeessä ja levossa, hahmossa ja hahmottomuudessa kaikki tulee esiin, on kosketuksissa ja alussaan, ja niin maallisen tulen sijasta vaikuttaa jumalallinen tuli.

Edelleen, ideaalinen raukeaminen eroaa todellisesta, koska siis ideaalinen raukeaminen siirtyy kääntäen äärettömästi läsnä olevasta rajalliseen menneeseen. Ero on, että ideaalinen raukeaminen voi olla kokonaisvaltaisemmin määräinen ja että sillä ei ole aihetta

Haalia ahdistuneen levottomasti yhteen kasaan useampia raukeamisen ja palautumisen olennaisia pisteitä,
Eksyä ahdistuneesti epäolennaiseen, pelättyyn raukeamiseen ja siis myös haitallisen palauttamiseen ja kuolettavaan toimintaan,
Myöskään rajoittaa itseään yksipuolisen ahdistuneesti ja äärimmäisyyteen saakka yhteen raukeamisen ja palautumisen pisteeseen ja siten sitoutua johonkin kuolleeseen,

Vaan

Se kulkee omaa täsmällistä, suoraa, vapaata kulkuaan,
Jokaisessa raukeamisen ja palautumisen pisteessä [...] on kokonaan sitä, mitä voi olla siinä mutta vain siinä, eli siis on todellisesti yksilöllinen,
Luonnollisesti ei myöskään pakota tähän pisteeseen mitään asiaankuulumatonta, hajottavaa tai itsessään ja tuossa pisteessä merkityksetöntä, vaan kulkee vapaasti ja täysipainoisesti yksittäisen pisteen kautta sen kaikissa yhteyksissä muihin raukeamisen ja palautumisen pisteisiin, jotka seuraavat kahta ensimmäistä raukeamiseen ja palautumiseen kykenevää pistettä: keskenään ristiriitaisia äärettömännuorta ja rajallisenvanhaa, reaalikokonaista ja ideaalierityistä.

Lopulta ideaalinen raukeaminen eroaa niin sanotusti todellisesta (koska ensiksi mainittu siirtyy kääntäen äärettömästä rajalliseen siirryttyään ensin rajallisesta äärettömään) siinä, että loppu- ja alkupisteiden tietymättömyyden vuoksi raukeamisen on poikkeuksetta ilmettävä reaalisena ei-minään. Tällöin jokainen yksittäisesti pysyvä eli erityinen ilmenee kaikkena ja kehittyy aistinen idealismi, eräänlainen epikurolaisuus, jollaisen Horatius esittelee osuvasti kohdassa ”prudens futuri temporis exitum”, vaikka käyttääkin tätä näkökulmaa vain näytelmän tarpeisiin. – Ideaalinen raukeaminen eroaa siis niin sanotusta reaalisesta raukeamisesta siinä, että ensiksi mainittu näyttää olevan reaalinen ei-mikään, kun taas viimeksi mainittu on ideaalisesti yksilöllisen tulemista äärettömästi reaaliseksi ja äärettömästi reaalisen tulemista ideaalisesti yksilölliseksi.

Tästä syystä ensiksi mainittu voittaa sisällössä ja sopusoinnussa juuri sikäli kuin sitä ajatellaan siirtymänä pysyvästä pysyvään. Samoin pysyvä voittaa hengessä samanasteisesti sitä enemmän, mitä enemmän sitä ajatellaan tuon siirtymän tuloksena tai tuohon siirtymään syntyneenä, niin että ideaalis-yksilöllisen raukeaminen ei ilmenisi heikkenemisenä ja kuolemana vaan elpymisenä ja kasvamisena; äärettömänuuden raukeaminen ei ilmenisi mitätöivänä väkivaltana vaan rakkautena, ja molemmat puolet ilmenisivät yhdessä (transsendentaalisena) luomistyönä, jonka olemuksena on yhdistää ideaaliyksilöllinen ja reaaliääretön ja joka siis tuottaa näiden yhdistymisen.

Tässä ykseydessä äärettömänreaalinen omaksuu yksilöllisideaalisen hahmon ja viimeksi mainittu puolestaan omaksuu edellisen elämän, ja molemmat yhdistyvät myyttisessä tilassa. Tuossa tilassa äärettömänreaalisen ja rajallisenreaalisen vastakkaisuuden myötä päättyy myös siirtymä sikäli, että jälkimmäinen saa osakseen samassa määrin rauhaa kuin edellinen eloa. Tätä tilaa ei pidä sekoittaa lyyriseen äärettömänreaaliseen, samoin kuin sitä ei myöskään pidä sekoittaa sen syntyessä, siirtymän aikana, eeppiseen yksilöllisideaaliseen, sillä molemmissa tapauksissa se yhdistää hengen yhtäältä käsitettävyyteen, toisaalta aistisuuteen. Kummassakin tapauksessa tila on traaginen eli yhdistää äärettömänreaalisen rajallisenreaaliseen.

Nämä tapaukset eroavat toisistaan vain asteessa, sillä henki ja tunnusmerkki – siis toisin sanoen siirtymän aineellisuus (transsendentaalinen ja eristetty) – muodostavat vastavuoroisesti myös siirtymän aikana sopusointuisesti ristiriitaisen ykseyden, aivan kuin sielulliset elimet ja elimellinen, orgaaninen sielu.

Tästä äärettömänvanhan ja rajallisenuuden traagisesta yhdistymisestä kehittyy sitten uusi yksilöllisyys, kun äärettömänuusi yksilöityy omassa hahmossaan omaksuttuaan rajallisenvanhan hahmon. Uusi yksilöllisyys pyrkii tällöin erottautumaan ja irtautumaan äärettömyydestä samassa määrin kuin toisesta näkökulmasta katsottuna eristetty, yksilöllisenvanha pyrkii ylittämään itsensä ja raukeamaan äärettömään elämäntuntoon.

Yksilöllisenuuden vaihe päättyy hetkeen, jolloin äärettömänuusi rauettavana, tuntemattomana voimana suhtautuu yksilöllisenvanhaan, samoin kuin aiemmassa vaiheessa uusi tuntemattomana voimana suhtautuu äärettömänvanhaan. Nämä kaksi vaihetta ovat toistensa vastakohdat, ja samoin toki myös ensimmäinen niistä yksilöllisen ylivaltana äärettömään ja yksittäisen ylivaltana kokonaisuuteen on vastakkainen toiselle, joka ymmärretään äärettömän herruutena suhteessa yksilölliseen, kokonaisuuden herruutena suhteessa yksittäiseen. Tämän toisen vaiheen loppu ja kolmannen vaiheen alku sijoittuvat hetkeen, jossa äärettömänuusi elämäntuntona (minänä) suhtautuu yksilöllisenvanhaan esineenä (ei-minänä) [...]

Näiden vastakohtien jälkeen hahmojen traaginen yhdistyminen, tämän hahmojen vastakohtaisuuden jälkeen vastavuoroisuus ja kääntäen. Näiden jälkeen molempien traaginen yhdistyminen.

 

[s. 494–499]

 

Jaa tämä