Olet täällä

Serres, objektit ja maailmaobjektit

Serres, objektit ja maailmaobjektit

niin & näin 2/15

Vuonna 1974 julkaisemassaan esseessä ”Trahison: la thanatocratie” Michel Serres tarkastelee kuoleman vallalla hallitsemista. Synkän tekstin kohteena on tietämisen ja tieteen asema sotateollisuuden palveluksessa. Tarkastellessaan ydinaseiden uhkaa Serres luo kirjoituksessaan uuden käsitteen, ’maailmaobjektin'.1 Esimerkkeinä maailmaobjekteista hän mainitsee ballistiset ohjukset, kiintosatelliitit ja ydinjätteen. Tämä käsite on pysynyt Serresin tuotannossa esillä jo neljäkymmentä vuotta. Viime vuonna ilmestyneessä haastattelukirjassa hän määrittää sen seuraavalla tavalla: ”Se on jotain, mitä olemme valmistaneet ja minkä ulottuvuuksista ainakin yhdellä on maailman ulottuvuus. Objekti maailman ulottuvuuksissa, joko tilallisessa tai ajallisessa mielessä."2 Tässä kirjoituksessa avaan lyhyesti ensinnäkin, minkälaiseen yleiseen käsitykseen objekteista ajatus maailmaobjektista nojaa, ja toiseksi, miten se johtaa hahmottamaan aikalaisuutemme erityispiirteitä.

Objekti, subjekti ja kollektiivi

Yksi keskeinen juonne kuluneen vuosisadan filosofiassa on ollut pyrkimys päästä irti ongelmalliseksi koetusta subjektin ja objektin jaottelusta. Hankalaksi on nähty myös tieteenharjoittamiseen liitetty yksinkertaistettu käsitys objektiivisuudesta.3 Erottelun selventämisen tai tarkentamisen rinnalla on ollut mahdollista strategisesti vain ohittaa nämä käsitteet: maailmassa olemisen ja asioiden suhteiden tarkastelua varten on kehitetty uudenlaista sanastoa, jotta puhumista objekteista ja subjekteista voitaisiin välttää. Serresin suhde näihin käsitteisiin on kuitenkin toisenlainen. Hän ei luovu niistä vaan käyttää niitä omaperäisellä tavalla ja pyrkii tuottamaan siirtymän niiden käyttöhistoriaan. Hän kehittelee termejä ”objekti” ja ”subjekti” metatasoisena teknisenä sanastona, sellaisten suhteiden ilmaisijoina, joiden lähtökohtana ei ole oletus ihmistoimijuuden erityisluonteesta.

Serresin mukaan objekti on jotain, mikä kiertää välissä ja mikä kiertämisellään yhdistää pisteitä toisiinsa. Nämä pisteet puolestaan määrittyvät juuri suhteessa kiertävään objektiin subjekteiksi. Objektit siis syntyvät objekteiksi suhteessa niihin paikkoihin, subjekteihin ja asioihin, joiden kautta ne kiertävät. Ja subjektit syntyvät subjekteiksi suhteessa niihin asioihin, jotka kiertävät niiden kautta. Tästä syystä Serres liittää usein niin objekteihin kuin subjekteihin ”kvasi-”etuliitteen: koska objekti ja subjekti eivät kumpikaan ole itseriittoisia, puhtaita tai mahdollisia määrittää irti toisesta, tarkkaan ottaen kysymys on aina ”kvasiobjekteista” ja ”kvasisubjekteista”. Näiden kahden termin käsittely johtaa Serresin välittömästi vielä kolmanteen, ”kollektiiviin”. Kun välissä kiertävä asia aina yhdistää monta, kvasiobjektin suhde ei ole vain kvasisubjektiin vaan subjektien joukkoon, kollektiiviin. Tämä ajatus objekteista, subjekteista ja kollektiivista läpäisee Serresin laajan tuotannon. Ehkä iskevimmin se on esitetty vuonna 1983 ilmestyneen kirjan Rome. Le livre des fondations muutamalla avainsivulla.4

”Objekti konstituoituu ryhmän suhteissa ja niiden kautta. [...] Objektin subjekti on aina moninainen. [...] Käänteisesti kollektiivi ei onnistu muotoutumaan ilman, että siinä kiertää elementti, jota olen nimennyt kvasiobjektiksi; se voi olla joukkueen pallo, rauhanpiippu sopimukseen vihdoin päässeiden kesken, juomajuhlien tai ehtoollisen yhteinen malja taikka markkinoiden pikkuraha. Tällainen kierto täytyy olla, jotta hajautuneesta moninaisuudesta tulisi kollektiivi. Sitä ei konstituoi sopimus (emme tiedä, missä se on kirjoitettu), se ei ole tahto (emme ikinä löydä sen subjektia), se on aivan yksinkertaisesti pelipanos, joka kulkee ruumiilta toiselle. Ei ole objektia ilman kollektiivia, ei ole ihmiskollektiivia ilman objektia. [...] Suhteet ryhmän sydämessä konstituoivat sen objektin, moninaisuudessa juokseva objekti rakentaa suhteet ja konstituoi ryhmän. Nämä kaksi täydentävää toimintoa ovat samanaikaiset. Yhtä aikaa kvasiobjekti transformoituu objektiksi ja hajanainen moninaisuus tulee ryhmäksi."5

Serresin ajattelu poikkeaa yhteiskuntatieteiden ja poliittisen filosofian valtavirrasta nimenomaan siinä, että hänen mukaansa on mieletöntä puhua ihmisten välisistä suhteista sellaisinaan, ilman jotain näihin ihmisiin nähden ulos heitettyä, ob-jektiivista,6 jotain heidän välillään olevaa. Serres painottaa kaiken yhdessä olemisen välittyneisyyttä. Kollektiivi saa erityisen luonteensa sen mukaan, minkä nimenomaisten kvasiobjektien kierto sitä perustaa. Tämä välittyneisyyden ajatus on tärkeä myös Serresiltä vaikutteita saaneiden filosofien sekä tieteen ja teknologian tutkijoiden tuotannossa, mainittakoon esimerkiksi Isabelle Stengers, Bruno Latour, Michel Callon, Annemarie Mol tai John Law.7

Fiktio poliittisesta eläimestä ilman objekteja

Serres pyrkii eroon abstraktiosta, jossa ihmisten keskinäisyyden ajatuksesta on poistettu ihmiset yhteen tuovat objektit. Provosoivasti hän esittää, että käsitys ihmisestä ”poliittisena eläimenä” on voinut syntyä vain tällaisen abstraktion kautta:

”Sanotaan, että ihminen on poliittinen eläin. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti, että ainoastaan poliittinen ihminen on eläimellinen, siis kiinnitetty, sidottu, solmittu ryhmän sisäisiin suhteisiin ilman turvaa ja muuta horisonttia. Hän on puhdas idealisti, jolle objekti ei ole kuin sosiaalinen representaatio. Uskon, mutta voin myös erehtyä, että juuri näin eläimillä, ylemmilläkin, myös vahvassa kollektiivissa elävillä, ei ole objektia. Kun objekti ilmaantuu, toinen ihminen ilmaantuu.8

Serres siis esittää, että yhtäältä kaikkia kollektiiveja koostaa niiden keskuudessa kiertävä kvasiobjekti, joka sekä luo ja yhdistää toisiinsa kvasisubjektit että jää näihin nähden ulkopuoliseksi. Toisaalta tästä kierrosta tietoiseksi tuleminen on poikkeuksellista. Serres näyttää kääntävän klassisen asetelman täysin. Vaikuttaa siltä, että hän ajattelee poliittisen eläimen fiktion voivan hallita kaikkien (eläin)kollektiivien elämää, sillä ne eivät tule tietoisiksi niitä yhdistävistä kvasiobjekteista:

”Poliittinen eläin on fiktio. Ryhmä ajelehtii mielettömästi, se ei kiinnity edes hetkeksi kuin objektin avulla. Tämä väite on epäilemättä yleistettävissä: mitä kollektiivisemmin eläimet elävät, sitä välttämättömämpää niiden on rakentaa asioita ruumiidensa ulkopuolella, ryhmänsä ulkopuolella. Nämä eivät ole niiden kollektiivin tavoitteita vaan sen ehto.”9

Toisin sanoen kvasiobjektien kierto ja kollektiivin syntyminen ei ole mitään vain ihmisille ominaista. Sen sijaan kollektiivin tuleminen tietoiseksi sitä yhdistävistä kvasiobjekteista on poikkeuksellista, ihmiselle mahdollista. Serresin mukaan objektit eivät ilmene niin kauan, kun ryhmä on tenhoutunut vain itsestään, ja näin yleensä on, riippumatta ajasta ja paikasta, kulttuurista ja historiasta. Onkin aivan erityistä ja harvinaista, että keskinäisyyden hahmotetaan rakentuvan juuri kiertävän elementin kautta, suhteessa johonkin kvasisubjekteille ulkopuoliseen. Serres siis pitää poikkeuksellisena kykyä irrottautua siitä tavanomaisesta eläimellisestä keskinäisyydestä, joka jättää välissä olevat objektit huomiotta ja joka Serresin omin termein on idealismia. Ja vasta kun ulkopuolinen asia ilmaantuu objektina, voivat kollektiivin jäsenet vahvasti eriytyä toisilleen subjekteina. Serresin mukaan kahden ihmisen, kahden subjektin, ilmaantuminen toisilleen vaatii yhtäaikaisesti sekä heitä yhdistävän elementin eli yhteisen kvasiobjektin että heidän kaksinaisuudestaan ulossuljetun ulkopuolen.10

Serres ajattelee, että tieteen synty liittyy kiertävän objektin erillisyyden hahmottamiseen. Tiede systematisoi kollektiivin kohdistumisen ulkopuolisuuteen, asioihin, jotka eivät palaudu ihmisten keskinäisiin suhteisiin. Vaikka tieteen objektit voivat tulla esille vain kollektiivin kautta, jotain niissä säilyy silti perustavasti palautumattomana, jonain kvasisubjekteista erillisenä ja niille ulkopuolisena asiana.

Serresin tuotannossa on itse asiassa monta nimeä kollektiivin yhdistävälle ulkopuoliselle asialle. Objekti tai kvasiobjekti on näistä abstraktein, sisällöttömin. Esimerkiksi kommunikaation ehtoja tarkastellessaan Serres puhuu sen sijaan ”hälystä” tai ”kohinasta” kolmantena, joka on aina olemassa vuorovaikutuksen taustalla mutta siitä ulos suljettuna.11 Vaikka hänen mukaansa kaikki kahdenväliset suhteet ovat perustaltaan oikeasti kolminapaisia, hän väittää, että kollektiivit yleisimmin unohtavat tämän kolmannen, objektien välittävän työn ja läsnäolon. Niiden perustavan merkityksen huomioon ottaminen – eli Serresin sanojen mukaan realismi – on harvinaista. Mutta ainoastaan realismi on Serresin mukaan vahvassa mielessä inhimillistä: se tekee meistä inhimillisiä, vastoin idealistisia eläimiä, jotka eivät voi tulla tietoisiksi välissään olevista objekteista ja niiden merkityksestä. ”Ihmiset ovat eläimiä, jotka ovat löytäneet objektin.”12

Maailmaobjektit

Serresin tapa ajatella objektia ja subjektia johtaa siihen, että näille ei oleteta etukäteisesti mittakaavaa eikä muuttumatonta olemusta. Kollektiivina oleminen ei esimerkiksi edellytä tietoisuutta sen keskellä kiertävän objektin kokoavasta merkityksestä. Niinpä kun välillämme kiertää maapallonlaajuisesti elementtejä, Serres voi nähdä niiden keräävän meidät yhteen tätä kokoluokkaa vastaavaksi kollektiiviksi, vaikka emme olisi tästä tietoisia.

Kirjoituksessaan thanatokratiasta Serres tarkastelee sitä, miten inhimillisen teknologian ja tieteen nopea kehitys on johtanut suunnattomien voimien hallintaan.13 Nämä voimat ylittävät yksittäiset paikat ja vaikuttavat maapallonlaajuisesti. Serres muotoilee erityisellä tavalla havainnon, että ihmisen ja luonnon välinen suhde on perustavasti muuttunut kuluneella vuosisadalla: kulttuurinen, tekninen ja järkeilyllinen työ, merkkien manipuloiminen, on alkanut tuottaa tuloksia, joilla on jo megatonnien tehot. Tässä suhteessa erityisesti ydinpommin rakentaminen ja sen räjäyttäminen on kynnys ihmiskunnan historiassa. ”Hiroshima avaa horisontin ihmiskunnan hävittämisen mahdollisuuteen meidän omasta tahdostamme.”14 Ensimmäistä kertaa ihminen kykenee niin massiiviseen tuhovoimaan, että hän kykenee tuhoamaan koko ihmislajin, viemään itsensä sukupuuttoon. Ydinpommi on ensimmäinen objekti, joka kokoaa ihmiskunnan mutta eräässä mielessä sitä itseään vastaan. Maailmanlaajuinen ihmiskollektiivi tulee riippuvaiseksi siitä, mikä riippuu siitä itsestään, ”ihmiskunnan hengissä selviäminen on sen omissa käsissä"15.

Thanatokratia-tekstissä Serres on maailmaobjekteista kauhuissaan: yksikään niistä ei näytä olevan elämälle hyödyksi tai iloksi, eivät ballistiset ohjukset, kiintosatelliitit eikä ydinjäte.16 Sittemmin maailmaobjekteja on tullut lisää. Monenlaiset saasteet, kuten hiilipäästöt tai mitättömän pieniksi hiukkasiksi hajoavat muovit, voivat ulottua tai liikkua maapallonlaajuisesti. Maailmaobjekteista suurin osa tuntuu syntyneen vailla halua synnyttää niitä, jonkinlaisena oman toiminnan hallitsemattomuutena kuten ilmastonmuutos. Jotkut niistä kuitenkin on suunniteltu nimenomaan tuottamaan myönteisiä vaikutuksia. Maailmanlaajuisuuden hyvyys tai huonous on kuitenkin kiistan kysymys niin kaikkialle ulottuvien internetin ja puhelinverkkojen kuin myös satelliittiyhteyksien ja finanssimarkkinoidenkin suhteen.

Serresin analyysin ydin on, että ihmiskunta on voinut syntyä maapallonlaajuisena asiana vasta, kun se on tuottanut asioita, jotka kiertävät maapallonlaajuisesti. Maapallon pinnalla ei ole enää vaikutuksestamme vapaata aluetta. Ihminen ei enää ole vain ”siellä-oleva” vaan ”kaikkialla-oleva”.17 Tai kuten geologit ovat todenneet, elämme ”antroposeenikautta”: ihminen vaikuttaa elinympäristöönsä geologisessa mittakaavassa. Ihmiskunta saastuttaa jo kaikkialla – ja on saastuttamisellaan tehnyt koko maapallon omakseen.18

Ihmiskunnalle on syntynyt ulottuvuus, globaalius, jonka suhteen sen pitäisi yrittää toimia yksituumaisesti. Serresin näkemyksen mukaan huolestuttavinta on, että korkeintaan vaalikausien jaksoihin horisonttinsa ulottavat poliitikot joka tapauksessa keskittyvät pieniin inhimillisiin kärhämiinsä, parhaimmillaankin vain talouselämän hieman pidempiin jaksoihin. Keskittyessään ihmisiin, ollessaan puhtaita ”poliittisia eläimiä”, he unohtavat objektit. Varsinkaan he eivät kykene käsittelemään sellaisia objekteja, joilla on koko maailman ulottuvuus. Isot muutokset jäävät havaitsematta. Tai jos ne havaitaankin, toiminta ei suhteudu niiden kokoluokkaan.19 Ihmiskunta on siis luonut maailmaobjekteja mutta ei kykene hallitsemaan omaa subjektiuttaan suhteessa näihin. Serresin synkkä tulema vuonna 1974 on: ”Nyt kysymys on hallinnan hallitsemisesta, ei enää luonnon hallitsemisesta. Onnettomuudeksemme hallitsijamme ovat aina entisaikojen hallitsijoita.”20

Luontosopimus

Itse asiassa Serresin tuotannossa ei ole aina ihan selvää, onko maailmaobjektia vastassa sen kierron pisteiden kollektiivi vai onko tämä kollektiivi ennemminkin ajateltavissa maailmaobjektia vasten asettuvana kvasisubjektina. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu vähemmän luontevalta. Serres kuitenkin tarkastelee ihmiskuntaa yhtenä subjektina esimerkiksi teoksessa Luontosopimus ja sen teemaa jatkavassa La guerre mondiale -kirjassa. Näissä teksteissä Serres ehdottaa, että ihmiskunnan pitää tehdä luonnon kanssa sopimus nyt, kun ihmiskunta on laajentunut koko maapallon laajuiseksi toimijaksi.21

Ilmeiseltä näyttävä vastaväite ajatukselle ”luontosopimuksen” mahdollisuudesta on, että se ei oikeasti ole solmittavissa: yhtä vähän kuin kukaan on koskaan solminut ”yhteiskuntasopimusta”, ei ole myöskään toimijoita, jotka voisivat allekirjoittaa tällaisen lupauksen ja sitoutua pitämään sen. Serresin näkökulmasta ”sopimus” on kuitenkin vain nimi voimien tasapainon tilalle, jossa osapuolet sekä erillistyvät toisistaan että tulevat yhteen ja jossa ne parhaassa tapauksessa aktiivisesti voivat ottaa toisensa huomioon. Maailmaobjektien kokoama ihmiskunta on yksi, ja sitä vasten asettuva maapallonlaajuinen luonto on yksi.

Luontosopimuksen argumentti on tiivistäen suurin piirtein seuraava. Tähän asti mitättömän pieni ihminen on ollut luonnon armoilla, kohdannut luonnon väkivaltaisena ja arvaamattomana ylivoimana, joka ylittää ihmislajin täysin ja jonka antamissa rajoissa olemassaolo on ollut selviämistä. Ihminen on ollut vähävoimainen parasiitti, johon luonnolla on ollut yksisuuntainen suhde: ihminen on saanut luonnolta kaiken antamatta mitään takaisin, mutta ihminen on myös ollut täysin luonnon armoilla. Nyt kun ihminen vaikuttaa luontoon maailman mittakaavassa, yksisuuntaisuuden tilalle on tullut kaksisuuntainen suhde. Jotta se ei päätyisi silkkaan väkivaltaan toisinpäin, siis siihen, että ihminen silmittömästi käyttäisi hyväksi tai tuhoaisi luontoa, on parempi yrittää saavuttaa jonkinlainen tasapainoinen vaihto, jossa osapuolet ottavat toisensa huomioon, vastaavat toisiaan: huonoimmassa tapauksessa taistelu, parhaassa sopimus.22 Jotta tällainen sopimus voitaisiin solmia, jotta voitaisiin synnyttää tasapaino, ihmisen olisi lajina kuitenkin kyettävä hallitsemaan itsensä: olemaan ottamatta maailmaa haltuun saasteillaan. Luontosopimuksen solmiminen edellyttää, että ihmiskollektiivit ymmärtävät syntyneensä kvasiobjektien välityksellä.

Serresin puhe yhdestä ja kokonaisesta ”luonnosta” on tietysti huomattava yksinkertaistus. On selvää, että luonnontieteiden kautta maailmaa tunteva ihminen tajuaa sen väistämättä moneksi. Eivätkä luonnontieteet tietysti ole ainoa tapa, millä luontoa tai luontoja tiedämme. Kun tässä ajatuksessa ollaan johdonmukaisia, vastoin Serresiä päädytään asetelmaan, jossa ei ole yhtä luontoa vaan monta. Tämä on esimerkiksi Bruno Latourin kanta.23 Tai voidaan Philippe Descolan suuren antropologisen kartoituksen tavoin väittää, että luonnon ja kulttuurin kaksinaisuus on vain yksi ihmiskunnalle mahdollisista perustavista tavoista hahmottaa sisäisen ja ulkoisen erot tai saman ja toisen erot; tämä puolestaan johtaa ajattelemaan, että puhe ”luontosopimuksesta” on kiusallisen rajoittunut länsimainen näkökanta.24

Latourin tai Descolan suhteutukset ovat mielekkäitä. On kuitenkin mahdollista ajatella, että Serresin käsitteellinen strategia on hyvin erilainen kuin heidän. Selvästikään Serres ei vältä vanhoja käsitteitä peläten, että ne ovat liian karkeita tai liian raskautettuja, koska ne kantavat huonon ajattelun perinnettä. Latour pakenee vanhoja käsitteitä ja keksii uusia, hän muokkaa hienovaraisia ontologisia erotteluja, jotta voisi tuoda esiin maailman olemisen erilaiset sävyt mahdollisimman tarkasti.25 Serres sen sijaan yhdistää uusien käsitteiden keksimiseen yrityksen ottaa affirmatiivisesti omakseen isot ja näennäisen kömpelöt perinteiset luokittelut kuten luonto–kulttuuri ja subjekti–objekti. Hän yrittää panna ne liikkeelle ja uudenlaiseen käyttöön. Voisi sanoa, että Serresin näkökulmasta kysymys hienovaraisuudesta ei ratkea etäisyyden päässä, teknisessä määrittelyssä, vaan siinä, avaako käsitteiden käyttö uutta ymmärrystä ja toimintakykyä hänen tarkastelemiinsa erityisiin suhteisiin ja tilanteisiin nähden. Tällainen konkreettinen esimerkki voi olla vaikkapa ydinpommi. Jos Serresin tapa puhua siitä maailmaobjektina avaa siihen uuden kiinnostavan näkökulman, hänen tapansa käyttää objektin käsitettä on mielekäs.

Lopuksi: objektit, yhdessä oleminen ja aikalaisuus

Serresin käsityksellä objekteista ylipäänsä ja varsinkin maailmaobjekteista on kahdenlaista merkitystä. Ensinnäkin se ohjaa erityiseen tapaan lähestyä yhteiskuntatieteiden ja poliittisen filosofian perusaihetta, yhdessä olemista. Serres johdattaa tarkastelemaan, minkälaisten objektien kierron kautta mitäkin kollektiivia rakennetaan. Tämä tarkastelutapa ei rajaa mittakaavaa: sama periaate pätee, kun tutkitaan jalkapallopeliä tai paikallisia yhteisöjä niiden kesken liikkuvien objektien kautta mutta myös vaikkapa kansakunnan tasoista kollektiivia; jälkimmäisen tunnistaa erityisyydessään niistä elementeistä, joiden kierron jatkuvuus pitää sen koossa, olkoot nämä esimerkiksi valtiollisia symboleja, verojärjestelmää, väestötilastoja tai konkreettista rajavartiotoimintaa.26

Kollektiiveja erottaa toisistaan se, mitkä objektit niiden välillä kiertävät. Tästä seuraa Serresin ajattelutavan luoma toinen mahdollisuus: objektien kiertoa seuraamalla voidaan puhua aikalaisuudesta eli siitä, keitä me olemme nyt. Mitkä erityiset objektit kiertävät keskellämme? Kokoavatko meitä kollektiiviksi asiat, jotka eivät ennen ole keränneet ihmisiä yhteen? Tällaisiin kysymyksiin on tietysti annettavissa monta vastausta, onhan aikalaisuutemme niin monimuotoisesti kehkeytynyt. Esimerkiksi uudenlaiset hyvinvoinnin ylläpitämisen valtiolliset keinot, rahatalouden kaikkialle tunkeutumaan kykenevät välineet, populaarikulttuurin tuotteet mutta myös kännyköiden kaltaiset kommunikaatiovälineet kokoavat meitä eri tavalla kuin ihmisiä on koskaan ennen koottu.

Serresin tuotannossa aikalaisuuttamme kokoavat kaikkein erottelevimmin maailmaobjektit. Ihmiskunta on tuottanut asioita, jotka kiertävät maapallonlaajuisesti välissämme ja tekevät ihmiskunnasta aidosti kokonaisuuden. Näiden objektien kautta koko maailma on joutunut vaaraan, epätasapainoon. Mutta samalla ihmiskunta on tullut yhdeksi. Serres on lopulta tämän kehityksen suhteen optimisti: maailmaobjektien suuri vaara pakottaa meidät ymmärtämään aivan uudella tavalla, että maapallo on yhteinen laiva, josta ei pääse pois mutta jonka ohjaamiseen me kaikki osallistumme.

Viitteet

  • 1. Serres 1974, 101; essee kirjan sivuilla 73–104.
  • 2. Serres 2014, 179; sama määritelmä teoksessa Serres 1990, 34
  • 3. Keskustelua kokoavasti, ks. Daston & Galton 2010.
  • 4. Serres 1983, 107–112.
  • 5. Serres 1983, 107–108.
  • 6. Sanan ”objekti” latinankielinen kanta objacere viittaa juuri ulos tai ulkopuolelle heittämiseen.
  • 7. Serresin vaikutuksesta aikalaisiin, ks. esim. Dosse 1995. Yleisjohdantona Serresiin yhteiskuntatieteiden näkökulmasta, ks. Pyyhtinen & Lehtonen 2015.
  • 8. Serres 1983, 111.
  • 9. Serres 1983, 110–111.
  • 10. Serres 1990, 24.
  • 11. Teeman kannalta tärkeimmät tekstit ovat Serres 1969 ja 1980; ks. myös Pyyhtinen 2015; Pyyhtinen & Lehtonen 2015.
  • 12. Serres 1983, 212.
  • 13. Serres 1974, 73–104.
  • 14. Serres 2014, 173.
  • 15. Serres 2014, 173. Teema on merkittävä Serresin tuotannossa kirjojen Luontosopimus (1990) ja Atlas (1994) jälkeen.
  • 16. Serres 1974, 102.
  • 17. Serres 1990, 37.
  • 18. Serres 2008a.
  • 19. Serres 2009.
  • 20. Serres 1974, 93.
  • 21. Serres 1990 ja 2008b.
  • 22. Ks. erityisesti Serres 1990, 38–41.
  • 23. Yleisesti luontojen moneudesta, ks. esim. Latour 1999. Latour kritisoi eksplisiittisesti Serresin perinteistä ajatusta yhdestä luonnosta siv ulla 93, ks. myös sivun viite 7.
  • 24. Descola 2005.
  • 25. Tässä suhteessa huipentuma on Latour 2012.
  • 26. Ei ole liioiteltua väittää, että juuri tästä Serresin ajatuksesta on tullut sittemmin toimijaverkostoteorian menetelmällinen ydin: tutkijan tehtäväksi annetaan sen seuraaminen, miten objektien kierto rakentaa verkoston, kollektiivin; ks. esim. Latour 2005.

Kirjallisuus

Daston, Lorraine & Peter Galton, Objectivity. MIT Press, Cambridge, Mass. 2010.

Descola, Philippe, Par-délà nature et culture. Gallimard, Paris 2005.

Dosse, François, L’empire du sens. L’humanisation des sciences humaines. La Découverte, Paris 1995.

Latour, Bruno, Politiques de la nature. La Découverte, Paris 1999.

Latour, Bruno, Reassembling the Social. An Introduction to Actor–Network–Theory. Oxford University Press, Oxford 2005.

Latour, Bruno, Enquête sur les modes d’existence. Une anthropologie des modernes. La Découverte, Paris 2012.

Pyyhtinen, Olli, Triadi. Teoksessa Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa. Toim. Kai Eriksson. Gaudeamus, Helsinki 2015, 86–108.

Pyyhtinen, Olli & Turo-Kimmo Lehtonen, Michel Serres ja yhteisön logiikat. Teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toim. Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. Gaudeamus, Helsinki 2015, 239–258.

Serres, Michel, Hermès I. La communication. Minuit, Paris 1969.

Serres, Michel, Hermès III. La traduction. Minuit, Paris 1974.

Serres, Michel, Le parasite. Grasset, Paris 1980.

Serres, Michel, Rome. Le livre des fondations. Grasset, Paris 1983.

Serres, Michel, Le contrat naturel. François Bourin, Paris 1990. (Luontosopimus. Suom. Jussi Vähämäki. Vastapaino, Tampere 1994.)

Serres, Michel, Eclaircissements. Entretiens avec Bruno Latour. François Bourin, Paris 1992.

Serres, Michel, Atlas. François Bourin, Paris 1994.

Serres, Michel, Le Mal propre. Polluer pour s’approprier? Le Pommier, Paris 2008a.

Serres, Michel, La guerre mondiale. Le pommier, Paris 2008b.

Serres, Michel, Temps des crises. Le pommier, Paris 2009.

Serres, Michel, Pantopie. De Hermès à Petite Poucette. Entretiens avec Martin Legros et Sven Ortoli. Le Pommier, Paris 2014.

Jaa tämä