Olet täällä

So long, and thanks for all the fish – moraalikeskustelusta, poliittisesta kulttuurista ja delfiineistä

So long, and thanks for all the fish – moraalikeskustelusta, poliittisesta kulttuurista ja delfiineistä

niin & näin 3/16


(Kuva: Gregory Smith, Flickr, CC BY-SA 2.0, Wikimedia Commons)

 

Elokuussa eräs ukrainalainen tutkija raportoi tallentaneensa selviä näytteitä siitä, että delfiinit keskustelevat keskenään ihmisten keskustelua muistuttavalla tavalla.1 Havainnot delfiinien kommunikaation kehittyneisyydestä ovat sinänsä jo aiemmin hyvin dokumentoituja. Delfiinien naksutukset, vihellykset ja puhallukset muodostavat monipuolisen viestintärepertuaarin, jolla kommunikaatio etenee toisten viestisarjoja kuunnellen ja niihin vuoron perään vastaten. Jokaisella delfiinillä on myös häntä itseään merkitsevä vihellyssarja eli ihmisten nimeä vastaava yksilöinti, joka ilmeisesti välittyy emoilta poikasille jo raskausaikana.2

Ihmiskommunikaatiosta poikkeavien viestintämuotojen tutkiminen ja tulkitseminen on tunnetusti vaikeaa, joten vielä tiedetään vain vähän siitä, mitä kaikkea delfiinit itse asiassa toisilleen viestivät. Eläintutkimuksessa on tapana toppuutella oletuksia, joissa delfiinien(kään) kommunikaatiota pidettäisiin varsinaisesti kielenä, ja suhtautua varauksella mahdollisuuksiin luoda teknologioita sen kääntämiseksi ihmisten kielille.3

Toisaalta myös ihmispuhe on suurelta osin muutakin kuin merkityssisältöjen välittämistä. Siinä reagoidaan tilanteeseen ja toisiin, luodaan yhteenkuuluvuutta tai ilmaistaan vastenmielisyyttä, pyritään muokkaamaan omia ja muiden tunteita, edistetään omaa etua, varmistetaan yhteistoimintaa, varoitetaan tai harhautetaan, luvataan ja petetään. Kielenkäyttöön monenlaisina tekoina voi tutustua filosofi J. L. Austinin kuuluisasta teoksesta, joka on juuri ilmestynyt suomennoksena Näin tehdään sanoilla (2016)4. On tietysti syytä varoa delfiinihavaintojen selittämistä liiaksi inhimillistävien linssien läpi, mutta nykyaikaisen eläintutkimuksen – tai jo aivan perinteisenkin evoluutiobiologian – valossa on yhtä lailla vältettävä ihmisen ja muiden eläinten erilaisuuden liioittelua. Ylilajinenkin kommunikaatio on monissa asioissa varsin helppoa etenkin ihmisen pisimpään kouluttamien ja koulutusta varten jalostamien lajien kuten koirien ja hevosten kanssa5. Näin on aivan erityisesti myös tunneviestinnässä, minkä tietää vaikkapa jokainen koiranomistaja, jolla on ollut hiukankin tunnetajua luodakseen luottamuksellisen suhteen eläinystäväänsä. Eikä yhteisymmärrys vaadi ihmisälyä, siitä ovat osoituksena monien eri eläinlajien pennuista asti yhdessä kasvaneet ja toisiinsa kiintyneet yksilöt.

Suomessa käytiin elokuun lopussa ihmisperäistä delfiinikeskustelua, joka puolestaan jälleen havainnollisti, miten ihmisille on usein vaikeaa myös keskinäisen kommunikaationsa tulkitseminen. Tai ehkä vielä osuvammin se toimi esimerkkinä juuri kielenkäytöstä tekoina ja tunneviestintänä ennemmin kuin dialogina. Olipa nimittäin delfiinien keskustelu millaista tahansa laadultaan ja sisällöltään, siihen ei luultavasti (delfiinien onneksi) kuulu sellaista tahallisen väärinymmärtämisen pahantahtoisuutta, jota ihmiseläimet some-ympäristössä harjoittavat. Viittaan tietysti Särkänniemen delfinaarion tapaukseen ja siitä käynnistyneeseen debattiin.

Särkänniemi-huvipuistoyhtiö yritti siirtää lopetetusta delfinaariostaan neljä delfiiniä elokuun viimeisen lauantain ja sunnuntain välisen sumuisen yön suojissa lentokoneeseen ja kohti Kreikan Attikassa toimivaa vesieläinpuistoa. Salakähmäisyys kostautui. Eläinoikeusjärjestöt saivat lentokoneharrastajilta vihiä, että Pirkkalan kentälle oli saapunut parkkiin eläinkuljetuksiin erikoistunut rahtikone. Tieto levisi tehokkaasti sosiaalisen median kautta. Niinpä yön tunteina oli delfinaarion edessä salaisiksi aiottuja siirtopuuhia seuraamassa koko joukko ihmisiä aktivisteista toimittajiin, delfiinien ystävistä uteliaisiin kaupunkilaisiin. Itsekin vietin siellä nelisen tuntia osin epätietoisena siitä, mikä tapahtumassa veti puoleensa, mutta tunsin tarvetta ymmärtää tapahtumaketjua ja sen aikaansaamia reaktioita. Trukin rekka-autoon nostelemista avoimista kuljetuslaatikoista kuuluneita naksutuksia ja pyrstöjen pärskeitä seurattuani koin olevani sen velkaa noille neljälle tyypille, jotka olivat itselleni jääneet melko vieraiksi, vaikka he olivat eläneet elämänsä kotikaupunkini keskeisenä nähtävyytenä. Siinä ja silloin he olivat kuin toiselta planeetalta tullutta, kauan fiktioissa kaivattua älyllistä elämää, joka onkin yllätykseksemme ollut aina keskuudessamme, mutta jota emme olleet vuosikymmentenkään aikana oppineet kunnolla ymmärtämään saati kunnioittamaan.6

Palataan hetken päästä tapahtuman merkityksiin ja taustoihin, mutta sitä ennen pari päällimmäistä havaintoa sen sytyttämästä keskustelusta.

Moraalikeskustelusta

Kuvasimme viime talvena nuorille suunnatun Yleisradion keskusteluohjelman, jonka kussakin jaksossa ryhmä koululaisia pui draamafiktiossa nähtyä moraalista ongelmatilannetta7. Tämän kymmenosaisen Moraalimittari-sarjan jaksot alkoivat nekin pyöriä televisiossa elokuun lopussa lauantai-aamuisin. Ohjelman nimi viittaa siihen, että ongelmalliset tilanteet toimivat eräänlaisina moraalimme mittareina, pakottavat puntaroimaan vaihtoehtoja ja ottavat mittaa ajatuksista ja teoista. Peruskoulun kuudesluokkalaiset tarttuivat aiheisiin kiinnostuksella, pohtivat niitä paneutuneesti ja kuuntelivat toisiaan tavalla, josta aikuisten sopisi ottaa mallia. Nuorten vilpittömyys kuvitteellisten moraalitilanteiden ajattelijoina palautui mieleen vastaesimerkkinä, kun selaili sosiaalisessa mediassa aikuisten reaktioita delfiinien tosielämän tapaukseen.

Kuten monissa julkisuuteen nousevissa moraalisissa tai yhteiskunnallisissa kysymyksissä, keskusteluun pesiytyi vastakkainasetteluita, ja yhtenä tyypillisistä kommentointitavoista oli ihmetys, ilkunta tai paheksunta sitä kohtaan, että aiheeseen ylipäätään kiinnitetään huomiota, kun olisi ”tärkeämpiäkin asioita”. Jotkut ärsyyntyivät kokiessaan delfiinien vallanneen uutisvirran. Kokemus vaatii jopa selitystä, sillä ainakaan perinteisen median (lehdet, radio ja televisio) sisällöissä delfiinit eivät nousseet kuin sivumaininnoiksi (ainoastaan Aamulehden ja Yleisradion paikallistoimituksen verkkosivuilla aihe näkyi hieman kattavammin). Onkin tulkittava niin, että kokemus delfiinien tuppautumisesta silmien eteen syntyi nimenomaan sosiaalisen median itsensä sisällä. Toisin sanoen jotkut kansalaiset tunsivat halua närkästyä siitä, että toiset kanssaihmiset pitivät muutaman elokuisen päivän esillä aihetta, josta tunsivat moraalista huolta.

Närkästyminen toisia ihmisiä koskettavista moraaliaiheista on kiinnostavaa. Toki julkisuus synnyttää muutenkin vastareaktionsa. Päivittelyä ja vähättelyä kohtaa mikä tai kuka tahansa esille nouseva aihe, ilmiö tai ihminen. Vaikka esimerkiksi happamuus Pokémon Go -peliä kohtaan jäi pokettajien peli-innostuksen jalkoihin, se oli silti selvästi näkyvissä niin perinteisessä kuin uudessa mediassa. Keskustelu eläinten oikeuksista synnyttää näitä reaktioita kuitenkin erityisen paljon, varmasti jo siksikin, että se saatetaan kokea omaa elämäntapaa kyseenalaistavana kritiikkinä. Tässä tapauksessa kuitenkaan hyvien eläkeolosuhteiden vaatiminen delfiineille ei ollut keneltäkään pois, eikä siihen sisältynyt avoimia tai piiloisia vaatimuksia kenenkään elämäntavan muuttamisesta (toisin kuin tuotantoeläimistä käytävässä keskustelussa).

Ehkä vastareaktioita selittääkin yhtä lailla se, että Suomessa monet suhtautuvat ylipäätään kielteisesti näkyvään protestointiin tai moraalikäsitysten julkiseen ilmaisemiseen. Ituhipit, punavihermädättäjät, suvakit, kukkahattutädit ja hihhulit ovat kaikille tuttuja pilkkanimityksiä, jotka pyrkivät asettamaan naurunalaiseksi jonkin oletetun ryhmän tai ihmistyypin pyrkimyksen tuoda esiin omia moraalisia näkemyksiään. Kyräilevä asenne on varmasti osin vanhaa perua. Hämäläis-stoalainen ”ei tehrä tästä ny numeroo” on itseni kaltaiselle syntyperäiselle tamperelaiselle luonteva ja moraalisestikin arvostettavalta tuntuva elämänasenne. Mutta myös sen takana voi pilkistää aavistus paheksuntaa niitä kohtaan, jotka kaikesta huolimatta tekevät jostakin numeron, olipa tarkoitus kuinka pyyteetön tahansa.

Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan nykyinen protestikielteisyys ei ole kovin vanha ilmiö kun sitä vertaa moniin aiempiin vuosikymmeniin, jolloin lippujen alla marssittiin ylpeydellä, joukkovoimalla ja yhteistunnolla. Olipa vaikuttajana hyvinvointiyhteiskunnan vähittäinen vankistuminen ja keskiluokan leviäminen, uusliberaalien ideologisten houkutteiden ruokkima (näennäis)yksilöllistyminen tai jokin muu tekijä, yhteiskuntatieteilijöiden ja psykologien soisi keksivän selityksiä sille, miksi julkisia protesteja nykyään usein niin paljon vieroksutaan Suomessa. Jaettu mielipiteenmuodostus ja -ilmaiseminen olivat tarpeellinen työntövoima muun muassa hyvinvointivaltiota rakennettaessa, ja ne olisivat yhtä tarpeellisia nyt kun eliitti pyrkii näitä rakenteita purkamaan.

Ehkäpä selityksiä voisi etsiä psykologisista tekijöistä. Tarjoan yhden hypoteesin, joka on epäilemättä puutteellinen, ellei täysin väärä, mutta monien virheellisten hypoteesien tavoin silti miettimisen arvoinen: Jospa avoin omien etujen ajaminen ja puolustaminen (niin duunareiden, yrittäjien kuin minkä tahansa ryhmän) on hyväksytty eräänlaisena ”luontaisen” egoismin selviönä, ja sitä on harjoitettu niin kauan kuin ihmisryhmät vielä tunnistivat yhteiset etunsa (esimerkiksi sittemmin lähes kadonneessa puheessa yhteiskuntaluokista). Pyyteettömältä vaikuttava altruismi muiden tai yleisen edun vuoksi (esimerkiksi juuri ympäristö, ilmastonmuutos, eläimet) voi sen sijaan herättää syytöksiä ulkokultaisuudesta, besserwisseriydestä, kirkasotsaisuudesta, sinisilmäisyydestä tai jeesuskompleksista (moraaliteemaisia ironisoivia tai pilkkaavia nimityksiä on tosiaan runsaasti) – joko itsensä nostamisesta muiden yläpuolelle tai sitten idealistisesta naiiviudesta. ”Liian hyvässä” ihmisessä on jotain ärsyttävää (”kuka hän oikein kuvittelee olevansa”).

Moraalikeskustelun kannalta kyräily ja närkästys ovat haitallisia. Kaikki moraalisiin perusteisiin vetoava yhteiskunnallinen toiminta ei tietenkään ole automaattisesti hyväksi tai oikeansuuntaista. Mitään edistysaskeleita ei kuitenkaan oteta ilman sellaisia ihmisiä, jotka omaa aikaansa uhraten pyrkivät konkreettisesti edistämään jotakin moraalista hyvää. Jos ja kun tällainen toiminta ei vaaranna toisia ihmisryhmiä eikä esimerkiksi uhkaa ketään väkivallalla, siihen on syytä suhtautua lähtökohtaisesti arvostaen kyseisten ihmisten valmiutta toimia moraalisten ihanteidensa mukaisesti. Moraalisten ja yhteiskunnallisten aktivistien pilkkaaminen ilmentää sen sijaan moraalista matalamielisyyttä. Julkisen keskustelun vähättely puolestaan typistää kaikkien kansalaisten mahdollisuuksia pohtia moraalikäsityksiään ja muodostaa punnittuja mielipiteitä.

Jonkin aiheen moraalikeskustelu ei myöskään ole pois toisten asioiden moraalisesta arvosta. Pikemminkin päinvastoin, sillä moraalinen herkistyminen yhdessä asiassa voi laajentaa moraalista herkkyyttä myös muiden asioiden suhteen. Näyttää olevan usein niin, että ihmiset, jotka ovat aktiivisia edistämään yhtä moraalisesti tärkeäksi kokemaansa asiaa, ovat valmiita toimimaan aktiivisesti myös muissa asioissa. Sen sijaan vähättelevä viittaus asioiden tärkeysjärjestykseen on toisinaan ainoastaan veruke kyynisyydelle ja välinpitämättömyydelle, joka ei muutu toiminnaksi minkään muunkaan asian puolesta. Välineellisen talous- ja tehokkuuspuheen hallitsemassa ajassa on syytä tervehtiä ilolla niitä tilanteita, joissa moraaliset keskustelut periaatepohdintoineen ja arvoarvostelmineen pääsevät pinnalle. Agendalle nousevat teemat eivät voi koskaan kaikkia – tai edes enemmistöä – kiinnostaa tai miellyttää, mutta aiheesta riippumatta julkinen moraalikeskustelu voi toteuttaa sivistävää tehtävää kansalaisyhteiskunnassa.

[Välihuomautus: Jostain syystä erityisen monesti rinnastuksena ja vastakkainasetteluna delfiini-teemalle käytettiin vanhustenhuollon ongelmia ja karmeita laiminlyöntejä (joita toivottavasti kukaan ei yritäkään kiistää tai vähätellä). Koska tämä kirjoitus aivan todella myös tästä eteenpäin keskittyy delfiinien tapaukseen, haluan tarjota vaihtoehdoksi seuraavia niille, jotka eivät kerta kaikkiaan voi sietää enempää delfiinejä: Antti Eskolan mainiota tuoretta kirjaa Vanhuus8; Ari Liimataisen samoin mainiota Geron-blogia; ja tuloillaan olevan Sote-uudistuksen ja hallituksen sen myötä salaa kaavailemien sosiaali- ja terveydenhuollon leikkaussuunnitelmien seuraamista silmä kovana sekä äänestämistä seuraavissa kunta-, maakunta- ja eduskuntavaaleissa niin, että peruspalveluiden heikentäminen voidaan torjua. Ja vielä: mitä enemmän tuloerojen annetaan kasvaa, sitä voimakkaammin eriytyvät toisistaan varakkaat vanhukset ensiluokkaisine palveluineen ja köyhät vanhukset rimaa hipoen minimitasolle yltävissä laitoksissa. Jos ja kun esimerkiksi merkittävää mediavaltaa käyttävä Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin on aidosti kiinnostunut vanhustenhuollon tulevaisuudesta, eikä vain käytä sitä populistisena keppihevosena9, näiden viimeksi mainittujen teemojen sopii odottaa näkyvän vahvasti hänen lehtensä tulevissa sisällöissä.]

Delfiinien merkityksestä

Filosofiselta kannalta delfiinien tapausta kommentoivat ainakin etiikan tutkijat Elisa Aaltola omassa blogissaan10 ja Henrik Rydenfelt Etiikka.fi-portaalissa. Antiikintutkijoiden Khelidon-blogissa antiikin delfiinikäsityksiä oli jo hieman aiemmin valottanut kiinnostavasti Liisa Kaski. Kirjoitin itse pitkähkön Facebook-postauksen, jota yllätyksekseni jaettiin nelisensataa kertaa (ja johon tämä kirjoitus enimmäkseen perustuu). Koin levikin osoitukseksi, että asia kiinnosti monia ja herätti tarvetta ymmärtää sitä eri näkökulmista. Ennen kaikkea kirjoituksen laaja leviäminen taisi johtua juuri siitä, että delfiinien kohtalosta huolestuneet saivat siitä tukea perustellakseen, ettei heidän huolensa ole naurettava ja vähäteltävä.

Eläinoikeuskysymyksenä delfiinien tapauksen tekee erityiseksi näiden nisäkkäiden älykkyys ja sosiaalisuus11, joiden vuoksi niitä on yhä useammin tieteen ja moraalifilosofian piirissä esimerkiksi ryhdytty nimittämään ei-inhimillisiksi persooniksi, non-human persons12. Moraalifilosofiassa on viime vuosikymmeninä kehittynyt laaja ja monipolvinen keskustelu siitä, mitä ja keitä pitäisi ottaa huomioon moraalisesti merkityksellisinä olentoina ja millä perusteilla13.  Älykkyys, kehittyneen hermoston tuntoisuus, monipuoliset emootiot, sosiaalisuus, kommunikaation kehittyneisyys tai mitkään muutkaan vastaavat tekijät eivät tietenkään suoraan kerro, mikä kanta pitäisi ottaa jonkin eläinlajin moraaliseen arvoon. Eikä näiden ominaisuuksien arvioiminen ole ylipäätään yksinkertaista, kuten älykkäimpienkin eläinten älykkyyden tutkimisesta ja kuvaamisesta käydyt kiistat havainnollistavat.14 Ratkaisujen avaimia ei saada jonkin tietyn kriteerin tarkasta määrittämisestä vaan tarvitaan kokonaisvaltaista pohdintaa, jossa on monia liikkuvia osia.15

Eläin(oikeus)etiikka herättänee toisinaan ärtymystä jo pelkästään siksi, että se niin usein juuri osoittaa helpot ja yksinkertaiset rajanvedot mahdottomiksi, mikä voi tuntua uhalta myös ihmiskeskeisen etiikan piirin sisällä. Kaipuu yksiselitteisiin moraalikantoihin on voimakasta. On edelleen varsin tavallista toivoa, että moraalinäkemykset ja niiden eettiset perustelut rakentuisivat jykevän talon tapaan: betonimyllystä lapioidaan vankka sementtiperustus ja sen jälkeen pystytetään kerros kerrokselta kohti yksityiskohtia ja erityistapauksia kohoten selkeän mustavalkoisia vastauksia moraalikysymyksiin, luottaen rakennuksen pitkäikäisyyteen ellei jopa ikuiseen kestoon. Jos metaforat tosiaan ohjaavat ajatteluamme, voi olla hedelmällisempää ajatella moraalirakennelmia pikemminkin hämähäkintyönä: joustavia ja moneen erityyppiseen ja -tasoiseen tukirakennelmaan sidottuja, alati uusiutuvia ja uudelleen muotoutuvia verkkoja, joissa jokin kulma toisensa jälkeen voi retkahtaa mutta tullen korvatuksi uusilla kiinnekohdilla. Tämänkaltaisten moraalikäsitysten kutominen ei muistuta matemaattista todistelua vaan pikemminkin avointa ja elävää keskustelua, jossa uusien kysymysten ennakkoluuloton ihmettely ja vanhojen käsitysten kyseenalaistaminen on erityisen arvokasta. Juuri siksikin – tämän näkemyksen valossa – julkisen moraalikeskustelun monipuolisuus ja vilkkaus on ratkaisevan tärkeätä yhteiskunnallisen edistyksen kannalta.

Yleisin intuitio eläinten moraalisesta asemasta on epäilemättä se, että jonkin eläinlajin moraalinen merkityksellisyys näyttää sitä ilmeisemmältä, mitä enemmän sillä kaiken kaikkiaan on ihmislajia muistuttavia piirteitä. Vaikka niin etiikan ihmiskeskeisyyttä korostavat konservatiivit kuin monet eläinoikeuseetikotkin kyseenalaistavat tällaisen intuition arvon (eri syistä), se kertoo ainakin moraalikäsitysten muuttumisen tavasta. Kulttuuristen käsitysten siirtymissä kyse ei yleensä olekaan siitä, että löydettäisiin jokin vankka uusi kriteeri moraalisen merkityksellisyyden rajaamiseksi, vaan siitä, miten moraalinen herkkyys lisääntyy ja miten empaattiset tunteet ulottuvat aiempaa laajemmalle, usein lisääntyneen tieteellisen tiedon osaltaan saattelemana. Tunteiden, järjenkäytön ja tietämyksen yhteisvaikutuksena ovat vähitellen yhä useammat ihmiset yhä tavallisemmin alkaneet mieltää jotkin toiset eläimet moraalisesti merkityksellisiksi olennoiksi.

Tällaisessa ihmismittapuuhun vertaavassa katsannossa ihmisapinat ovat tietysti olleet eniten esillä. Heti perässä on usein mainittu älykkäät, sosiaaliset ja leikkisät delfiinit sekä hyvämuistiset, yhteisölliset ja tunteikkaat norsut. Delfiinien erityisasema alkaa olla varsin laajasti hyväksytty näkemys, mutta jälleen on tulkinnanvaraista, millaisia päätelmiä siitä tulisi tehdä ihmistoiminnan suhteen. Vapaana syntyneiden delfiinien ja valaiden pyydystämisen ja tappamisen kieltämiseen on joka tapauksessa vahvoja moraalisia perusteita. Metsästystä on myös valvottu ja rajoitettu jo vuosikymmeniä, alun perin lajien suojaamiseksi sukupuutolta. Alkuperäiskulttuurien harjoittama valaanmetsästys on silti edelleen sallittua tietyin ehdoin16 ja lisäksi on valtioita (etenkin Japani, Peru ja Norja), joissa harjoitetaan nykyaikaisin keinoin valaiden ja delfiinien metsästystä joko pysytellen kansainvälisten sopimusten ulkopuolella tai sitten rikkoen ja kiertäen kieltoja ja rajoituksia.17

Monet eetikot, eläintutkijat ja aktivistit ovat edistäneet myös paljon nykyisiä lakeja ja sopimuksia pidemmälle meneviä näkemyksiä delfiinien moraalisesta asemasta. Yhtenä esimerkkinä siitä oli Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin vuonna 2010 järjestämä kansainvälinen konferenssi, joka päätyi antamaan julistuksen valaiden ja delfiinien eli cetacea-päälahkon merinisäkkäiden oikeuksista18. Julistuksessa vaaditaan muun muassa, että:

"1. Jokaisella cetacea-yksilöllä on oikeus elämään.
2. Ketään cetacea-yksilöä ei saa pitää vankeudessa tai orjuudessa.
3. Kaikilla cetacea-yksilöillä on oikeus liikkumisen ja asumisen vapauteen omassa luonnollisessa ympäristössään. [...]
7. Tämän julistuksen vaatimat oikeudet, vapaudet ja normit tulisi suojata kansainvälisellä oikeudella ja kansallisilla laeilla. [...]"19

Delfiinien lajityypillinen elämä luonnossa poikkeaa suuresti niiden toimintamahdollisuuksista vankeudessa, mitä voi pitää yhtenä moraalisena silmämääränä, jonka perusteella suhtautuminen delfinaarioita kohtaan on muuttunut monissa maissa torjuvammaksi. Delfinaariotoiminnan ja pyydystettyjen delfiinien kauppaamisen kieltäneiden maiden joukko on vähitellen lisääntynyt.20 Vankeuteen syntyneiden delfiinien kohdalla kannanotot ja ratkaisut ovat hankalampia, mutta selvää on, että aiheesta herää vaikeita moraalisia kysymyksiä, jotka on syytä kohdata. Ainakin on perusteita vaatia, ettei delfiinien lisääntymistä vankeudessa enää jatkettaisi. Osaltaan näkemystä tukee poikasten korkea kuolleisuus vankeudessa, kuten Särkänniemessä, jossa vuosien kuluessa kuudestatoista raskaudesta jäi eloon vain kaksi yksilöä.

Jos uusien delfiinien synnyttäminen tarhattuun ympäristöön kielletään tai päätetään moraalisista syistä lopettaa, se tarkoittaa samalla, että mahdollisimman pian on kehitettävä vaihtoehtoja delfiinien sijoituspaikoiksi takaisin luonnonmukaisiin olosuhteisiin tai aluksi ainakin delfinaarioita selvästi suurempiin altaisiin ja laumoihin. Delfiinit ovat pitkäikäisiä laumaeläimiä, joten pisimpään elävien yksilöiden jättäminen elämään delfinaarioissa vuosia yksinään ilman laumaa ei ole hyväksyttävä ratkaisu. Tästä syystä on parhaillaan käynnissä kansainvälisiä keskusteluita ja muutamia hankkeita delfiinien rauhoitetuiksi luonnontilaisiksi eläköitymisreservaateiksi21.

Delfiiniyksilöiden älykkyyden ja sosiokognitiivisten ja -emotionaalisten valmiuksien yksityiskohdista sekä eläinoikeusetiikan nykykeskusteluista riippumatta Särkänniemen delfiineistä käydylle keskustelulle tuottaa yhteiskunnallista merkitystä se, että aihe kosketti ja kiinnosti monia ihmisiä, kuten kohu ja kommentointi osoittivat. Jokainen laajasti ihmisiä kiinnostava moraalikysymys on jo pelkästään tämän laajan kiinnostuksen vuoksi keskustelunsa ansaitseva yhteiskunnallinen kysymys, olipa joku asiaa seuraava kommentaattori aiheen ”objektiivisesta” painoarvosta mitä mieltä tahansa.

Ihmisten kiinnostusta aihetta kohtaan vähäteltiin myös nimittämällä sitä tunteenomaiseksi reaktioksi, ikään kuin asioiden todellisia painoarvoja pitäisi ja voitaisiin punnita pelkällä järjellä. Tunteenomaisuus ei kuitenkaan vähennä asian merkityksellisyyttä, eivätkä tunteiden ja toiminnan mahdolliset ristiriitaisuudet pyyhi pois siitä esitettyjä näkemyksiä. On päinvastoin jälleen matalamielistä vähätellä esimerkiksi ihmisten kokemaa kiintymystä delfiineitä kohtaan. Sivistynyt ihminen kunnioittaa toisten ihmisten myönteisiä tunteita, ei vähättele niitä. Nykyään myös tutkimuksissa tiedostetaan hyvin, että tunteet ovat olennainen moraalisuuden osatekijä. Niin sanottu moraalipsykologia ja emootioiden merkitys ajattelulle ja toiminnalle ovatkin olleet 2000-luvun vilkkaimpia moraalitutkimuksen suuntia.22 Jos ei ymmärrä tunteiden moraalista merkitystä, ei voi myöskään ymmärtää moraalisia ilmiöitä kovin syvällisesti.

Särkänniemen tapauksen ja siinä tehtyjen ratkaisujen merkitys korostuu lisäksi siksi, että koko aihe on ollut edellä jo mainittuun tapaan huomion ja keskustelun kohteena eri puolilla maailmaa. Vaikka delfinaarioita on maailmassa yhä monia, ovat ne silti suhteellisen harvinaisia. Suomessa niitä oli vain yksi, Pohjoismaissakin delfiinien näytöstoimintaa on harjoittanut Tampereen lisäksi vain kaksi muuta paikkaa, Fjord & Baelt Tanskassa ja Kolmården Ruotsissa. Noin puolessa Euroopan maista ei ole delfinaarioita. Jokaisen yksittäisen delfinaarion lakkautustapauksen merkitys on suuri, koska silloin tarjoutuu aina mahdollisuus tutkia, etsiä ja kehittää ratkaisuja, joilla on vaikutusta seuraaviin päätöksiin ja myöhempiin ratkaisuihin.

Delfinaarion lakkauttamisen syistä

Särkänniemen delfinaario nousi viimeisimmän kerran huomion kohteeksi etenkin kesästä 2014 alkaen, jolloin tehtiin sekä kuntalaisaloite että valtuustoaloite, joissa vaadittiin selvitystä valmistautumisesta delfinaarion mahdolliseen lakkauttamiseen. Samoihin aikoihin eläinoikeusjärjestöt lisäsivät kampanjointiaan ja muun muassa alaa valvova Elintarviketurvallisuusvirasto Evira antoi lausunnon, jonka mukaan delfinaarion toiminta ei tosiasiassa vastaa sen toimilupaa.23 Tähän mennessä perusteellisin kriittinen katsaus delfinaarion toiminnasta julkaistiin vuotta myöhemmin tutkivan journalismin Long Play -julkaisun raportissa kesällä 201524.

Julkisuudessa moni olettikin, että delfinaarion lakkautuspäätökseen johtivat eläinoikeusaktivistien vaatimukset. Sosiaalisessa mediassa toistui fraasi siitä, että aktivistit ”saivat mitä halusivat”.

Todellisuudessa tarina on paljon tutumpi. On nimittäin ilmeistä, että lakkauttamisen syynä olivat taloudelliset perusteet, jotka jo edelsivät viimeisintä kierrosta julkisia delfinaariodebatteja. Tämä käy selväksi, jos vaivautuu jäljittämään tapahtumien kulkua ja vastuuhenkilöiden kommentteja viime vuosilta.

Aloitteiden esittämisen ja vilkkaimpien protestien aikaan vuonna 2014 Särkänniemi-yhtiöllä ja Tampereen kaupungilla ei ollut vakavaa aikomusta harkita delfinaarion lakkauttamista (tästä lisää hieman myöhemmin). Yhä viime vuonna kesän alkupuolella Särkänniemen toimitusjohtaja totesi, että vaikka delfinaarion kävijämäärä näytti hieman laskeneen, muutoksen merkitys ei tulojen kannalta ollut suuri25. Voi olla, että heränneen keskustelun vuoksi osa yleisöstä ei enää pitänyt delfinaariota kiinnostavana vierailukohteena tai ei halunnut tukea delfinaariotoimintaa. Kritiikki delfinaariota kohtaan ei kuitenkaan ollut uusi ilmiö, vaan protesteja oli esiintynyt delfinaarion perustamisesta saakka (kuten esimerkiksi YLEn Elävän arkiston poiminnat muistuttavat). Delfinaarion kävijämäärän lasku ei myöskään sen paremmin huvipuistoharrastajien keskusteluiden kuin yhtiön omien arvioiden mukaan ollut huomattavaa. Delfinaariota pidettiin edelleen merkittävänä tamperelaisena instituutiona myös muun turismin kannalta, ja katsottiin sen tuottavan harvinaislaatuisena nähtävyytenä kaupungille tuloja huvipuiston lipunmyyntiä laajemmin. Koska Särkänniemen palveluita myydään paketoituina rannekkeisiin, eikä delfinaarioon ole erillisiä pääsylippuja, on sinänsä vaikeaa arvioida tarkasti eri kohteiden vetovoimaa tai laskea delfinaarion kannattavuutta erillään muusta huvipuiston tarjonnasta.

Delfinaarion varsinaista omaa osuutta firman tuloista (tai Tampereen turismivirrasta) ei siis ollut mahdollista tarkasti arvioida – mutta delfinaarion kulut olivat sen sijaan yksiselitteisesti laskettavissa. Delfinaarion ylläpito oli erityisen kallista verrattuna muihin Särkänniemen oheisnähtävyyksiin (akvaario, planetaario, Näsinneula, eläinpuisto). Siten delfinaario oli liiketaloudellisesti katsottuna ensimmäisenä vaakalaudalla siinä tilanteessa, jossa koko puisto alkoi tehdä tappiota. Loppukesästä 2015 nousikin esille delfinaarion osuus menoista: ”kulurakenne on ollut pitkään kestämätön ja siksi haetaan ratkaisuja”, joilla viitattiin yt-neuvottelujen aloittamiseen26. On valaisevaa katsoa Särkänniemi-yhtiön tulosta kokonaisuudessaan:

"Tampereen Särkänniemi Oy teki viime vuonna [2014] 17,8 miljoonan euron liikevaihdolla liki kahden miljoonan euron liiketappion. Vuonna 2013 yhtiö teki 19,5 miljoonan euron liikevaihdolla 1,5 miljoonan euron tappion. Vielä vuonna 2012 se teki 22,5 miljoonan euron liikevaihdolla liki miljoonan euron tuloksen."27

Tämän perusteella näyttää siltä, ettei kehityksellä ollut mitään suoranaista tekemistä delfinaarion kanssa. On varmasti monia syitä, minkä vuoksi Särkänniemen tuottavuus kokonaisuudessaan heikkeni ja talous kääntyi tappiolliseksi. Tappiot kuitenkin alkoivat jo ennen delfinaarioon kohdistunutta uusinta näkyvää protestointia valtuustoaloitteineen.

Yhtiön oman arvion mukaan liikevaihdon laskuun saattoivat vaikuttaa ”ilmainen sisäänpääsy, asiakasjätön lasku eli asiakkaat jättivät puistoon vähemmän rahaa, yleinen taloustilanne Suomessa sekä kesäkuun sateinen ja kylmä sää”28. Tappiollisuuden yhtenä syynä ovat voineet olla myös Särkänniemen johdossa tehdyt väärät strategiset ratkaisut esimerkiksi lippupolitiikan29 tai sen suhteen, ettei huvipuiston kehittämisessä onnistuttu löytämään todella vetonaulaksi muodostunutta uutta laitehankintaa useisiin vuosiin. (Suosituin laite Tornado on jo vuodelta 2001 ja monien suosikki Half Pipe vuodelta 2003, kun taas esimerkiksi MotoGee 2010 arvioitiin yleisesti pettymykseksi, ja vasta tämän kesän X on herättänyt todellista uutta kiinnostusta.) Särkänniemen omassa historiikissa todetaankin, että ”huvipuiston ollessa vuodesta toiseen Särkänniemen suosituin kohde on uusien laitteiden innostavuudella ja kesän säällä ollut aina ratkaiseva vaikutus koko liiketoiminnan menestykseen.”30 Huvipuistoharrastajien foorumilla Särkänniemen nykyjohtoa ja toimintaa oli kritisoitu kovastikin31. Taantuma ja säät tuskin selittävät kaikkea, sillä vastaavia talousongelmia ei ollut kaikissa Suomen huvipuistoissa samana aikana, ja Särkänniemi oli toisaalta pysynyt kävijöiden arvioissa kärjessä kohteiden houkuttelevuudessa32. Tampereella ja Särkänniemellä – ja ehkä myös delfinaariolla – oli edelleen vetovoimaa, mutta kävijöillä ei ollut riittävästi halua maksaa elämysrannekkeista pyydettyä hintaa.

Taloustilanne oli siis hyvin nopeasti heikentynyt voimakkaasti. Kun sitä ei saatu paikatuksi myyntiä lisäämällä, oli pikaisesti karsittava menoja. Ja delfinaarion vuosikustannukset sattuivat osumaan tismalleen yhteen firman tappioiden kanssa: ”Vuotuinen ylläpito maksoi 1,5–2 miljoonaa euroa.”33 Päätelmä on mille tahansa kaupalliselle yritykselle luonteva:  ”Lopetuspäätöksessä painoi ennen kaikkea raha. Delfinaarion kustannukset alkoivat nousta kestämättömiksi, vaikka Särkänniemen mukaan asiakastyytyväisyys säilyi korkealla.”34

Särkänniemi-yhtiön kannalta vaikuttaakin suorastaan onnekkaalta sattumalta, että kritiikki delfinaariota kohtaan lisääntyi viimeisimmän kerran juuri kun yhtiön toiminta oli kääntynyt tappiolliseksi. Näin taloudellisesti houkuttelevin ratkaisu, joka muuten olisi paljastunut yksinomaan kylmäksi euromatematiikaksi, saatiin näyttämään osin jopa eettisesti perustellulta. Ja nyt joidenkin ihmisten suuttumuksen maalitauluna osataakan jakoivat delfinaarion kriitikot siitä huolimatta, ettei Särkänniemi-yhtiön toiminta suinkaan vastannut aktivistien tai asiasta huolestuneiden kunnallispoliitikkojen ehdotuksia ja vaatimuksia.

Prosessista

Asioiden kulku osoitti selvästi, ettei Särkänniemellä ollut pitkäjänteistä strategiaa delfiinien tulevaisuuden varalle. Olisipa toimintaa jatkettu kuinka pitkään tahansa, olisivat delfiinit joka tapauksessa ikääntyneet ja niistä vanhimmat ovat nyt jo korkeassa iässä. Delfiinien eläköitymisestä ja delfinaarion toiminnan hallitusta purkamisesta ei kuitenkaan näytä olleen olemassa varasuunnitelmia. Aikaa sellaisten tekemiseen olisi ollut yli 30 vuotta, sillä on oikeutettua olettaa, että delfinaarion perustava yritys miettii vastuullisesti myös hyödyntämiensä eläinten elämänkaarta kokonaisuudessaan eikä yksinomaan bisneksen vuosittaista tilinpäätöslaskentaa.

Tällaisessa ennakoinnissa olisi siis ollut runsaasti aikaa olla aloitteellinen ja kaavailla yhteistyössä muiden toimijoiden ja vastaavien eläinpuistojen tai delfinaarioiden kanssa ratkaisuja ikääntyvien delfiinien hyvinvoinnin turvaamiseen. Missään tällaisessa ennakoinnissa, toiminnassa ja yhteistyössä Särkänniemi ei näytä olleen osallisena. Sen sijaan toimittiin niin, että kun delfinaario päätettiin säästösyistä sulkea, etsittiin keinoja päästä delfiineistä eroon valitsemalla passiivisesti niistä vaihtoehdoista, joita oli tarjolla. Delfinaarion sulkemispäätöksestä kului aikaa alle vuosi delfiinien siirtoon toisen kaupallisen näytösyhtiön käyttöön.

Tämä oli täysin vastakkaista sille, mitä esitettiin delfinaarion tulevaisuutta koskeneessa kansalaisaloitteessa ja kunnallispoliitikkojen valtuustoaloitteessa.

Delfinaarion toiminnan lopettamista kannattaneet kansalaiset edistivät aloitetta, jossa vaadittiin julkista selvitystä vastauksena seuraaviin kysymyksiin:

"– Miten Särkänniemi Oy on varautunut delfiinien ikääntymiseen?
– Mikä on delfiinien kohtalo sen jälkeen, kun niiden ikä ja terveys eivät enää mahdollista näytöksiä?
– Miten Särkänniemi Oy on ennakoinut kansainvälistä kehitystä, jossa delfinaarioiden vastustus lisääntyy ja delfinaarioita suljetaan?
– Miten delfinaario on varautunut tiukkenevaan kotimaiseen ja kansainväliseen lainsäädäntöön?
– Millaista on Särkänniemen delfinaarion tutkimustoiminta ja sen tieteellinen merkittävyys?
– Miten delfinaarion rakennus voidaan liittää osaksi Särkänniemen elämyspuistoa siinä tapauksessa, että delfinaariotoiminta ei jatku?
– Jos delfinaariotoiminta lopetetaan, miten se tapahtuisi?"35

Aloitteen laatijat toivoivat, ettei asiassa toimita "minimibudjetilla vaan etsitään delfiinien kannalta paras vaihtoehto"36.

Kunnallispoliitikot puolestaan tekivät valtuustoaloitteen, jossa vaadittiin seuraavasti:
”Tampereen Särkänniemi ei kasvata lisää delfiinejä delfinaarioon, ja että delfinaarion sulkemista ryhdytään selvittämään asiantuntevien kansalaisjärjestöjen kanssa, ja että delfinaario suljetaan nykyisten delfiinien luonnollisen poistuman myötä. Samalla selvitetään ja ideoidaan delfinaariorakennuksen uusi käyttö.”37

Valtuustokeskustelussa aloitetta perusteltiin muun muassa näin:

”Mutta se (delfinaarion epäeettisyys) on kuitenkin sellanen asia josta ei päästä yli eikä ympäri. Jonain päivänä se asia on kohdattava. Ja parempi on, että se tehdään suunnitelmallisesti, pitkäjänteisesti, kuin että vaan vuodesta toiseen pidetään pää pensaassa ja aatellaan, että kyllä se ens vuonnaki, ja seuraavanaki vuonna se delfinaario tuo tuloja. Mutta sitten tulee – – joku hirveä kalabaliikki joka on koko Tampereen imagolle vahingoksi tästä delfinaariosta, tai sitten joku skandaali – – paras ratkaisu olis tunnustaa tosiasiat ja tehdä semmoinen pitemmän aikavälin suunnitelma.”38

Siis: vaadittiin perusteellista selvitystä mahdollisesta hallitusta alasajosta, joka olisi näiden aloitteiden ajatuksen mukaisesti selvästikin tapahtunut pitkän siirtymäajan kuluessa, monipuolisesti asiantuntijoita kuullen, julkista keskustelua asiasta käyden, pitäen kiinnostuneen yleisön informoituna. Sen sijaan saatiin hyvin pikaisesti ja ilman siirtymäaikaa tehty lakkauttamispäätös, joka perustui liiketaloudellisiin perusteisiin ja jonka jälkeen delfiinien kohtalo pimitettiin ja siinä päädyttiin valitsemaan ilmeisesti ainoa siedettävissä ollut ratkaisu delfiinien siirrosta, joka sekin koetettiin suorittaa salassa.

Liiketaloudellisen harkinnan ylittävää merkitystä päätösten kontekstilla ja prosessilla on myös siksi, että Särkänniemi on Tampereen kaupungin kokonaisuudessaan omistama osakeyhtiö. Poliittisen vastuun kannalta olennaista on, etteivät tehty valtuusaloite ja kuntalaisaloite kuitenkaan edes vielä 2014 johtaneet toimenpiteisiin. Sen paremmin kaupunginhallitus kuin kaupunginvaltuuston enemmistökään (äänin 45–16) eivät pitäneet tarpeellisena ryhtyä selvityksiin delfinaarion hallitusta alasajosta.39

Valtuustokeskustelun poiminnoista saa (kuten aina) vitsikkään kuvan joidenkin poliitikkojen argumentaation tasosta40. Delfinaarion lakkauttamisen selvittämistä vastustaneiden valtuutettujen retoriikka kuulostaa tutulta, koska samoja latuja kulki osa kansalaiskeskustelusta kaksi vuotta myöhemmin. Valtuustossa puolustettiin delfinaariota laajemman taloudellisen hyödyn vuoksi (keskustelussa viitattiin selvityksiin, joiden arvioiden mukaan delfinaarion vetovoima toi edelleen turisteilta Tampereelle 20 miljoonaa euroa vuodessa), korostettiin delfinaariota delfiineille parhaana elinpaikkana, vähäteltiin huolia, pilkattiin ja ironisoitiin koko keskustelua sekä syytettiin delfinaarion vastustajia irrationaalisesta tunteenomaisuudesta ja kyseenalaisista motiiveista. Muun muassa näin tätä retoriikkaa tiivistää valtuustokeskustelusta tutkielman tehnyt Anni Nousiainen:

”Vähättelydiskurssissa ajatellaan, että aloitteen kannattajien ’intohimo’ delfiinejä kohtaan on ’yliammuttua’, ja samalla innolla pitäisi huolehtia myös ’sängyssä sidottuna’ olevista ’mummuista ja vaareista’. Jälleen siis delfiinien oloja vähätellään nostamalla esiin tärkeämpiä asioita ja karumpia kohtaloita, tunnepitoisten sanavalintojen ja ääri-ilmaisujen avulla. [...] Vähättelydiskurssissa tyypillinen retorinen keino on ääri-ilmaisujen ja muiden vahvojen sanavalintojen lisäksi näkyvä ja selvä ironian käyttö: kuka huolehtii sioista ja pitäisikö laitosteatteritkin lopettaa, kun niissäkin esiinnytään ihmisille? Lisäksi aloitteen kannattajia syytetään liiasta tunteellisuudesta asiaa kohtaan, ja toivotaan asiantuntijalausuntoihin perehtymistä ’mielikuvien’ sijasta. Eettisyyttä siis verrataan arvottavasti tunteellisuuteen ja epämääräisiin ’mielikuviin’, jotka ovat erillään ’faktatiedosta’. Vähättelydiskurssi perustuu kokonaisuudessaan kategorisoinnille ’tärkeän’ ja ’vähemmän tärkeän’ välillä.”41

Kaksi vuotta myöhemmin taaksepäin katsottaessa prosessi kuitenkin osoittaa, että paitsi empaattiset tunteet myös rationaalinen järjenkäyttö olivat nimenomaan aloitteiden edistäjien puolella. Nyt kriittiset kysymykset pitäisi kohdistaa juuri niille 45 valtuutetulle, joiden mielestä ei vielä toissa vuonnakaan ollut tarpeellista käynnistää selvitystä delfinaarion vaihtoehdoista siltä varalta, että lopettamista on vakavasti harkittava. Siihen nähden lakkauttamispäätös tehtiin kuin seinään. Tällainen lyhytnäköisyys on jo puhtaasti taloudellisessakin mielessä taitamatonta toimintaa.

Lakkauttamispäätöksen jälkeen delfiinien kohtalo valmisteltiin hiljaisuudessa ja tiedotuspimennossa, johon valaistusta saatiin eläinoikeusjärjestöjen haalimien tietojen ja aktiivisuuden kautta. Ratkaisuksi paljastui siirto kreikkalaisen eläinpuiston delfinaarioon. Särkänniemi vetosi siirron oikeutuksena siihen, että ”eurooppalainen uhanalaisten lajien suojeluohjelma EEP” osoitti Attica Parkin siirtokohteeksi, ja ”EEP:n kanta sitoo Särkänniemeä”42. Kuulosti vakuuttavalta, kuten järjestön nimikin. Mutta toisin kuin nimi antaa ymmärtää, kyseessä ei ole eläinoikeusjärjestö eikä yleinen eläintensuojeluohjelma, eikä ylipäätään mikään riippumaton julkisrahoitteinen asiantuntijataho tai virallinen kansainvälinen elin. Se on yksinkertaisesti eurooppalaisten eläinpuistojen ja vesieläinpuistojen kattojärjestön EAZAn43 oma ohjelma, joka antaa suosituksia mm. näissä puistoissa pidettävien eläinten lisääntymisestä ja siirroista jäsenpuistosta toiseen. Se on toisin sanoen kaupallisten eläinpuistojen oma yhteistoimintaelin.

On totta, että uuden sijoituspaikan etsiminen oli varmasti hankalaa, eikä delfiinien rauhoitettuja eläköitymisalueita ole vielä ainuttakaan valmiina maailmassa. On kuitenkin olemassa eläinpuistoja ja delfinaarioita, joissa on kreikkalaista Attica Parkia suuremmat vesialtaat ja joissa näytöstoiminta on pienemmässä roolissa. Miksi mikään tällaisista puistoista ei ollut mahdollinen siirtokohde, siitä ei ole saatavilla tietoa. Ehkä mikään muu puisto ei ollut valmis vastaanottamaan delfiinejä sellaisilla ehdoilla, jotka olisivat olleet Särkänniemi-yhtiön mielestä taloudellisesti mahdollisia. Mutta koska harkinta ja prosessi etenivät pimennossa julkisuudelta, yleisöllä ei ole mahdollisuutta tietää, millaisia vaihtoehtoja oli esillä. Valtuustokeskustelut tallennetaan, kuten edustukselliseen demokraattiseen prosessiin olennaisesti kuuluu, mutta kaupungin omistaman osakeyhtiön hallituksen käymiin keskusteluihin ja päätösten taustoihin ei kuntalaisilla ole pääsyä. Tämän merkitystä kannattaa miettiä myös laajemmin Sote-uudistuksen ja muiden kunnallisten palveluiden yksityistämisen viitekehyksessä.

Tähän mennessä ei ole julkisuuteen tullut ainoankaan riippumattoman (Särkänniemestä tai mainitusta kaupallisten eläinpuistojen kattojärjestöstä riippumattoman) asiantuntijatahon arviota Särkänniemen tekemästä ratkaisusta, lukuun ottamatta eläinoikeusjärjestöjen kriittisiä näkemyksiä. Selvää on kuitenkin, että julkista keskustelua, laajaa asiantuntijapaneelia tai avoimuutta ratkaisun etsinnässä ei Särkänniemi-yhtiö halunnut käyttää. Salamyhkäisyyden seurauksena ei myöskään annettu delfiineihin kiintyneelle yleisölle mahdollisuutta tietää delfiinien kohtalosta tai jättää näille jäähyväisiä tavalla tai toisella. Tällä salailulla Särkänniemi-yhtiön hallitus petti siis myös ne asiasta kiinnostuneet ihmiset, jotka olivat delfinaariotoiminnan ystäviä ja jotka olisivat toivoneet delfinaarion jatkavan Tampereella.

Heti siirron ja syntyneen kohun jälkeen Särkänniemen hallitus piti kokouksen, jossa päätettiin, että toimitusjohtaja nauttii täyttä luottamusta. Tampereen pormestari Anna-Kaisa Ikonen (kok.) puolestaan piti selvitystä riittävänä.44 Episodi käsiteltiin siis pikatahtiin näennäisesti pois päiväjärjestyksestä, eivätkä toimittajatkaan yrittäneet saada tämän enempää irti vastuuhenkilöistä. Särkänniemen edustajat esittivät julkisuudessa, että ”tiedotus epäonnistui” eli ettei viestintää toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä lienee nykyään kaikkein tavallisin tapa vältellä vastuuta ja kieltäytyä myöntämästä, että itse asian suhteen olisi voitu toimia toisin tai että ratkaisuissa olisi mitään kaduttavaa tai kritisoitavaa. Hieman karrikoiden sanotaan siis, että ”toiminnassamme ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta emme vain saaneet muita ymmärtämään itseämme”.

Tästä ei kuitenkaan ollut kysymys. Tiedotuksen ei voi sanoa epäonnistuneen, jos valittuna strategiana oli, ettei tiedoteta lainkaan. Lisäksi Särkänniemen johto toistuvasti vältteli vastuuta ratkaisuistaan väittämällä julkisuudessa esimerkiksi, että tiedotussulku olisi ollut poliisiviranomaisten suositus (minkä viranomaiset kiistivät) tai että delfiinien siirto Attikaan oli ainoa vaihtoehto, koska Särkänniemeä sitoi EEP:n kanta (vaikka vesieläinpuistojen yhteisjärjestön suositukset eivät voi suoraan sitoa itsenäisiä osakeyhtiöitä).

Toisekseen varsinainen kriittinen kohta ei ollut vain tiedotuksessa, salailussa ja vastuunkannon pakoilussa, vaan koko prosessissa eli juuri mainitussa varsinaisessa toiminnassa ja vastuullisten tekemissä päätöksissä. Kuvattu prosessi ei vastannut kansalais- ja valtuustoaloitteen ehdotuksia eikä eläinoikeusjärjestöjen vaatimuksia, vaan Särkänniemi-yhtiö toimi pikemminkin päinvastoin. Aktivistien tai delfinaarion toimintaa kritisoineiden paikallispoliitikkojen syyttäminen on siten tietämättömyyttä ja ajattelemattomuutta. Särkänniemi-yhtiön taloudellisista ratkaisuista, delfinaarion heikosti suunnitellusta lakkauttamisesta ja alasajon pikaisuudesta vastuun kantavat yhtiön hallitus sekä Tampereen kaupungin päättäjät. Heitä oli kuitenkin hyvin vaikea saada julkisuuteen vastaamaan.

Moraalisesta vatuloinnista

Suomen Kuvalehden artikkelissa kesällä 2014 koetettiin saada selvyyttä, oliko delfiinien eläköitymisen suhteen ylipäätään suunniteltu edes jotain45. Särkänniemi-yhtiöstä vakuuteltiin silloin toimittajalle, että suunnitelmia oli olemassa, mutta tenttaamisen jälkeenkään niistä ei saatu irti mitään konkreettista, ainoastaan kiertelyä ja korukieltä moraalisesta vastuusta. Särkänniemen edustajien vastaukset pikemminkin paljastivat, ettei ajatusta delfinaarion toiminnan hallitusta lopettamisesta oltu otettu edes vakavasti huomioon:

”Eli kolmannen kerran: mitä delfiineille tapahtuu, kun ne eivät enää jaksa esiintyä?
– Meillä on sekä moraalinen että eettinen vastuu näistä eläimistä, sekä nyt että tulevaisuudessa. Niistä pitää pitää hyvää huolta. Sitä selvitellään koko ajan ja kerätään tietoa, mitkä ovat parhaita tapoja.
Seppälä uskoo, että ’tämänhetkisen tilanteen valossa’ delfinaarion toiminta jatkuu vielä pitkään. Vaikka asiaa ei sanota suoraan, ei tarvitse olla nero ymmärtääkseen, että Veeran ja Leevin syksyllä syntyvä poikanen voi ratkaista paljon. Jos se jää henkiin, delfinaariolla tuskin on intressiä ryhtyä ajamaan toimintaa alas.
Särkänniemen hallituksen puheenjohtaja on kokoomuksen kansanedustaja ja tamperelainen kuntapoliitikko Sofia Vikman. Hän kieltäytyy ensin kommentoimasta delfinaarion toimintaa mitenkään, mutta vastaa pienen patistelun jälkeen sähköpostitse.
– Kysymys delfinaarion sulkemisesta ei ole tällä hetkellä ajankohtainen, koska meillä on moraalinen ja eettinen vastuu nykyisistä eläimistä, mikä ei pääty niiden esiintymisikään, vaan jatkuu koko eliniän. Delfiinien siirto mereen ei ole vaihtoehto, ja se on myös eläinsuojelulain vastaista. Kokeneet Särkänniemen delfiininkouluttajat ja eläinlääkärit tuntevat delfiinit ja pitävät eläimistä parempaa huolta kuin kukaan muu.
– Luonnollisen poistuman kautta tapahtuva alasajo voi tulla mahdollisesti ajankohtaiseksi 10–20 vuoden aikajänteellä, mutta yhden tai kahden eläimen pitäminen ei ole oikein delfiineille, vaan silloin tulisi pohdittavaksi esimerkiksi niiden siirto Ruotsiin.”46

Ja mitä sitten tapahtuikaan: ”Veera-delfiinin poikanen syntyi 8. lokakuuta 2014. Se kuoli ’äkillisesti ja odottamatta’ 16. lokakuuta 2014.”47

Delfinaarion loppukierre oli nopea. Särkänniemen tappiollisuus lisääntyi. Seuraavan kesän alkupuolella yhtiössä vielä vakuuteltiin delfinaarion pysyvän osana Särkänniemeä. Kesäkuun lopussa ilmestyi Long Playn kriittinen artikkeli paljastuksineen ongelmista ja salailuista. Syyskuussa todettiin delfinaarion kulurakenne kannattamattomaksi, käynnistettiin yt-neuvottelut ja lakkautettiin yleisötoiminta. Vajaan vuoden päästä delfiinit siirrettiin pois. Delfiinien poistamisen tahti olisi ollut vieläkin nopeampi, jos se olisi ollut kiinni vain Särkänniemi-yhtiöstä, sillä heti viime vuoden syksyllä uutisoitiin, että delfinaarion tilalle tulee sisähuvipuisto jo täksi kesäksi48. Viimeisimmän tiedon mukaan SuperPark avautuu joulukuussa49. Särkänniemi-osakeyhtiön hallitus leikkasi pois delfinaarion kustannukset, toimitti delfiinit muualle ja vuokrasi tilan tuottavampaan käyttöön.

Delfiinien ”koko eliniän” kestävä ”moraalinen ja eettinen vastuu” oli siten tyypillinen halpa puhekupla, joka lausutaan jotta päästään toimittajasta eroon, mutta jonka takana ei tarvitse seistä edes ollessaan korkeimmassa päättävässä asemassa. Selvästi se oli myös hätäisesti yhdessä sovittu fraasi, jonka toimittajalle toistivat niin toimitusjohtaja kuin hallituksen puheenjohtaja. Harmi, ettei toimittaja ollut hereillä ja keksinyt kysyä, mitä eroa on ”moraalisen” ja ”eettisen” vastuun välillä. Siihen vastaaminen tuottaisi vaikeuksia ammattifilosofillekin, sillä tuollaisessa käyttöyhteydessä sanat ovat käytännössä synonyymeja toisilleen – toki ne voi myös tarvittaessa erotella, hieman eri perusteilla moraalifilosofisista puhetavoista riippuen. Ilmeisesti haastateltavista tuntui jollakin tapaa vakuuttavammalta ja painokkaammalta toistella molempia termejä.

Tampereen Särkänniemi -osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana ylintä valtaa yrityksen päätöksissä käyttää siis kokoomuksen kansanedustaja Sofia Vikman. Hallituksen enemmistö muodostuu tamperelaisista kunnallispoliitikoista, jotka toimivat roolissaan omistajan eli Tampereen kaupungin mandaatilla. Vastuullisia on siis myös muissa puolueissa. Tapaus kietoutuu monin tavoin tamperelaiseen kunnallispolitiikkaan. Osakeyhtiön hallituksessa myös valtuutettu Erkki Axén ja ulkopuolinen jäsen vuorineuvos Kari Neilimo ovat kokoomuslaisia. Hallitukseen kuuluvia kaupunginvaltuutettuja ovat lisäksi Tarja Jokinen (sd.) Ilkka Järvelä (vas.) ja Irene Roivainen (vihr.). Ulkopuolisia jäseniä ovat Neilimon lisäksi EVAn johtaja Matti Apunen, Linnanmäen entinen johtaja Risto Räikkönen ja SAK:n asiantuntija Auli Korhonen. Julkisuudessa Särkänniemen hallitus – toimintastrategian varsinainen vastuutaho – ei esiintynyt oikeastaan lainkaan Vikmanin muutamia vältteleviä ja hermostuneita haastatteluita lukuun ottamatta. Vastausvastuun epäkiitollinen osa siirrettiin lähes täysin toimitusjohtaja Miikka Seppälälle, joka on poliittisena nimityksenä paikkansa saanut kokoomuslainen (ja hänkin entinen kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen).

Vastuun välttelystä ei voi syyttää pelkästään Tampereen kunnallispolitiikan kokoomuslaisia tietysti siksikään, että aiempina vuosikymmeninä Särkänniemessä – myös delfinaariota perustettaessa – ääntä käytti perinteinen tamperelainen demareiden ja kokoomuksen aseveliakseli.  Eivätkä harvat julkiset ulostulot antaneet mairittelevaa kuvaa muidenkaan hallituksen jäsenten kyvystä osallistua keskusteluun. Kuvaavia olivat demarivaltuutettu Jokisen kommentit hänen päivitellessään ”älytöntä kohkaamista neljästä eläimestä, joita on maailmassa miljoonia”50. Niissä kiteytyy hyvin ihmisten eläinkäsitysten ristiriitaisuus sekä kyvyttömyys hahmottaa itse aiheutettujen moraaliongelmien merkitysyhteyksiä.

Särkänniemi-osakeyhtiö käytti kolme vuosikymmentä moninaisia markkinoinnin keinoja luodessaan kuluttajille – etenkin lapsille – elämyksellisen kiintymyssuhteen delfinaarion tähtiin, teki näistä tamperelaisen symbolin, joka esiintyi logoissa, leluissa ja mainoksissa, ja jota hyödynnettiin myös huvipuistoon liittymättömissä Tampereen kaupungin imagotarpeissa ja muissa paikallisissa yhteyksissä, kuten nuorten kansainvälisesti tunnetun koripalloturnauksen nimessä51. Yhtiön hallituksessa istuva poliitikko ei silti osannut oivaltaa, miksi yleisöllä on erityinen tunnesuhde juuri näihin nimettyihin, inhimillistettyihin ja ikonisoituihin yksilöihin miljoonien muiden sijasta... Lausahdus on toki harkitsematon lipsahdus, jollaiset ovat tulleet some-aikana poliitikoille tavallisiksi. Mutta samalla se paljastaa, että juuri ne vastuuhenkilöt, joiden olisi olettanut aihetta viime vuosina perusteellisesti pohtineen, näyttivät täysin valmistautumattomilta hahmottamaan asian ulottuvuuksia ja näkemään siinä moraalista vakavuutta.

Vatulointi tarkoittaa suomen kielen murteissa muun muassa köysien ja verkkojen selvittelemistä sekä muuta hidasta ja vaivalloista tekemistä52. Moraalisten ongelmien ulottuvuudet ovatkin usein erittäin sotkuisia, joten tarvitaan paljon aikaa niiden setvimiseen ja pohtimiseen53. Tällaista vatulointia ei Särkänniemen hallitus ollut siis selvästikään harjoittanut. Toisaalta sanalla voidaan viitata (kuten pääministeri Sipilän käytössä) yksinkertaisesti vitkutteluun ja aikaansaamattomuuteen. Ja siinä merkityksessä delfinaariopäättäjät juuri syyllistyivät vatulointiin, sillä he eivät päättäväisesti ja tarmokkaasti tarttuneet delfinaarion tulevaisuuden vaihtoehtojen kartoittamiseen silloin kun sen aika oli jo selvästi tullut.

Kritiikin ydin nimittäin on ja sen pitää olla siinä, että Särkänniemen hallitus, Tampereen kaupunginhallitus ja kaupunginvaltuuston enemmistö eivät halunneet tehdä ajoissa, ennakoiden ja huolella suunnitelmia delfinaarion toiminnan hallitusta lakkauttamisesta ja siirtymäajasta – vaikka sitä nimenomaan heiltä julkisesti ja toistuvasti vaadittiin. Eläinten hyvinvointiin perustunut kritiikki ei siis liikuttanut toimimaan pitkäjänteisesti tavalla, jolla monipuolinen ja perusteellinen moraalinen harkinta olisi tullut edes mahdolliseksi.

Moraalisten ja poliittisten valintojen vaihtoehdoista

Kuten todettua, olemassa olleista annetuista vaihtoehdoista Särkänniemen edustajat väittivät Attica Parkia parhaaksi, joskin tämänkin väitteen arvioinnin suhteen ollaan tyystin Särkänniemen (ja EAZAn) vakuuttelujen varassa. Moraalisesti ja poliittisesti viisaasti harkitseva ja vastuullinen toiminta ei kuitenkaan ole passiivista valitsemista annetuista vaihtoehdoista vaan aktiivista pyrkimystä muokata vaihtoehtoja ja avata uusia mahdollisuuksia54.

Ei vaadi paljonkaan mielikuvitusta visioida muita mahdollisia toimintamalleja. Delfinaarion lakkauttamisen siirtymäajaksi olisi voitu asettaa useita vuosia, joiden aikana Särkänniemi olisi yhdessä muiden toimijoiden kanssa tukenut aktiivisesti sijoituspaikan rakentamista eläköityville delfiineille. Samalla delfinaarion näytöksiä olisi voitu jatkaa (hyväksyen aluksi vaikka lievä tappiollisuuskin), muuttaa delfinaarion toimintaa aidosti valistavaan ja opetukselliseen suuntaan ja tehdä koko prosessista avoin, julkinen ja hyvin dokumentoitu, esimerkillinen hanke. Kun ottaa huomioon, miten paljon keskustelua aiheesta parhaillaan maailmalla käydään, koko prosessi olisi ollut Särkänniemen imagolle jopa huomattavaksi eduksi. Itse asiassa voi hyvin arvella, että jos tällainen proaktiivinen ja kunnianhimoisempi hanke olisi laitettu liikkeelle, myös maksava yleisö olisi saatu laajasti sen taakse – suunnitelmille ja toiminnalle olisi voitu tavoittaa yhtenäinen ja vahva tuki, joka olisi voitu kääntää myös taloudellisesti kannattavaksi. Delfinaarion tutkimus- ja opetustoiminta olisi joka tapauksessa jo kauan sitten kaivannut aitoa panostusta. Kuten Long Playn artikkelista käy ilmi, varteenotettavaa tutkimusta delfinaariossa ei enää harjoitettu (vaikka sellaista julkisuudessa esitettiin) ja jos mitään voi päätellä delfinaarion verkko-opetussivuista, ei myöskään opetuspuoleen oltu satsattu vuosiin55.

Nyt Särkänniemi vetosi ratkaisunsa perusteeksi siihen, ettei sijoituspaikkoja ollut tarjolla. Jonkun muun olisi siis pitänyt tarjota vaihtoehto valmiina.

On ironista, että löytyi sellaisiakin kommentaattoreita, jotka muissa asioissa ovat vahvasti puoltamassa ajatusta Suomesta ”innovaatioiden” edelläkävijänä, mutta jotka tässä tapauksessa kokivat kunnianhimottoman minimiratkaisun ehdottomasti riittäväksi. Innovatiivisuuden merkitys havaitaan siis silloin kun sillä voidaan tienata tai säästää rahaa, mutta eettisesti parempien ratkaisujen etsimistä ei huomata riittäväksi innovatiivisuuden kannustimeksi. Poliittisessa lähihistoriassamme kutsutaan ”suomettumiseksi” sitä ajanjaksoa, jolloin ajateltiin, ettei ”pienellä maalla ole varaa moraaliin”. Lausahdus tuntuu usein yhä osuvalta suomalaisessa yhteiskunnassa, ei tosin enää geopolitiikkaan vaan suoremmin taloudellisiin etuihin ja kustannuksiin viitaten. Suomessa ei ole varaa kulkea moraalisten kysymysten edelläkävijänä – paitsi jos se sattuisi olemaan tuottoisaa tai ainakin riskitöntä.

Särkänniemen edelläkävijyys oli siten lähtökohtaisesti suljettu pois mahdollisuuksista. Moraaliset edelläkävijät ovat tässäkin asiassa muualla56. Suomessa varsin tyypillisesti koetaan, että moraalisuuteen riittää, kunhan jonkinlainen minimirima ylittyy. Ja usein moraalinen rimakin tarkoittaa ainoastaan lainmukaista toimintaa tai ratkaisua, jolle jokin auktoriteetti (tuomari, lääkäri) antaa hyväksynnän. Moraalinen ihanteellisuus on kuitenkin nimenomaan pyrkimystä nostaa rimaa, ei mennä yli sieltä, missä se on matalin. Moraalista rimaa nostettaessa myös lakeja, normeja ja auktoriteetteja pitää arvioida uudelleen. Moraalista kehitystä ei voi tapahtua ilman eettisiä ihanteita ja yritystä tavoitella niitä.

Kuten alussa todettua, protesteihin Suomessa puolestaan suhtaudutaan usein kammolla tai epäluulolla. Protestit ovat kuitenkin tarpeellista ja hyödyllistä kritiikkiä, jopa ylilyönteineen, ja suurin osa yhteiskunnallisesta tai moraalisesta edistyksestä maailman historiassa on vaatinut vallitsevien olosuhteiden ja ajattelutapojen kritiikkiä sekä niihin kohdistettuja näkyviä protesteja. Eläinoikeusjärjestöt ja -aktivistit ovat tässä aihepiirissä moraalisen edistyksen edelläkävijöitä ja vaikkei itse haluaisi aktiivisesti osallistua tavalla tai toisellakaan, sellaiselle toiminnalle on syytä ainakin nostaa hattua (sekä esimerkiksi lahjoittaa rahaa). Järjestöjen ja aktivistien retoriikka on toisinaan kärjistettyä, ja joskus tulee tunne, että näkemysten tueksi etsitään tarkoitushakuisesti (hyvää tarkoittaen toki) yksipuolista näyttöä. Mutta ilman tällaista kovaakin kritiikkiä ja protesteja maailma olisi eittämättä huonompi paikka elää.

Vastuullisten tahojen (poliitikkojen, yritysjohtajien) tehtävänä on puolestaan rohjeta kuunnella kritiikkiä ja vastata siihen. Se on aivan olennainen osa heidän vastuuasemaansa. Sen vuoksi tämän vastuun välttely, pimittäminen, valehteleminen ja livistäminen keskustelu- ja vastausasemasta ovat moraalisesti väärin.

Ihanteiden asettamisen, kritiikin ja protestien ohella moraalisen kehityksen mahdollistaa tehtyjä tekoja seuraava tunne siitä, että kaikki ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Kehitystä sen sijaan ehkäisee toimijan itsensä omahyväinen kuvitelma, että parempaan ei olisi voinut tähdätä, ja samoin sivustakatsojien naiivi hyväuskoisuus päättäjien vakuutteluihin, joiden mukaan tapahtunut oli välttämätöntä tai parasta. Näillä lunastetaan itselle hyvät yöunet, mutta moraalista ja yhteiskunnallista edistystä niillä ei ole koskaan pohjustettu. On parempi, että jotain tuntuu jäävän hampaankoloon. Kristinuskossa on puhuttu synnintunnosta, maallisemmin voi puhua syyllisyydentunteesta, katumuksesta tai yksinkertaisesti itsekritiikistä. Oman toiminnan synnyttämien epävarmuuden ja katumuksen tunteiden myönteinen moraalinen merkitys on siinä, että yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunta tiedostavat ja rohkenevat myöntää, että parempaankin olisi voinut ja pitänyt pyrkiä.

Mitä delfiini-gatesta sitten pitäisi oppia? Itseäni häiritsevät ainakin tietyt julkisen keskustelun ja poliittisen kulttuurin piirteet, joita tapaus ilmensi ja joiden soisi muuttuvan. Yhä edelleen moraalisilla näkemyksillä ja perusteilla on kovin vähän painoarvoa politiikan ja yritystoiminnan piirissä, ja liian helposti moraalivastuun kysymykset kierretään esimerkiksi juridisin ja taloudellisin verukkein. Yhä edelleen iso osa suomalaisesta julkisesta keskustelusta (niin kansalaisten kuin ammattitoimittajien puolelta) on kovin auktoriteettiuskoista ja alamaistuntoista tai näennäisneutraalia ja varovaista, jolloin keskustelu monesti harhautuu epämääräisyyksiin sen sijaan, että pidettäisiin mielessä, ketkä olivat vastuussa, mitä he päättivät ja mihin vedoten. Ja yhä edelleen suomalaiset viestimet ovat monen muun maan poliittiseen kulttuuriin verrattuna varsin vaisuja laittamaan poliitikot ja yrityselämän päättäjät avoimesti ja kiertelemättä vastaamaan toiminnastaan julkisesti sekä hitaita tarkistamaan heidän väitteidensä faktoja.

Sosiaalisen median piirissä kansalaiset panettelevat toisiaan (ja poliitikkoja) asiattomaan sävyyn, vihapuhe lisääntyy ja jopa poliittisen väkivallan kynnys madaltuu. Perinteisen ammattimedian piirissä valtaapitävät voivat sen sijaan varsin pitkään väistellä vastuuta sanomisistaan ja tekemisistään – tai sanomatta ja tekemättä jättämisistään. Asetelma ilman muuta haittaa terävän ja sivistävän yhteiskunnallisen keskustelun käymistä, ja voi miettiä, onko mainituilla seikoilla keskinäinen yhteys. Kansalaisten hyökätessä toisiaan vastaan vastuulliset voivat vetäytyä sivummalle, eivätkä varsinaisten päätösten vaihtoehdot, prosessit ja seuraukset pysy huomion keskipisteessä. Kun poliittisessa valtajulkisuudessa terävä keskustelu ei kohdennu asiakysymyksiin, niiden perusteluihin ja perusteiden esittämisestä vastuullisiin poliitikkoihin, tyytymättömyys purkautuu muita reittejä pitkin.

Nämä haitalliset piirteet eivät koske pelkästään tätä tapausesimerkkiä, vaan kuten parhaillaankin ajankohtaisista keskusteluista huomataan, sama tuntuu toistuvan suomalaisessa julkisuudessa. Nykyisen hallituksen aikana moraalisen ja poliittisen vastuun välttelystä ja haluttomuudesta vastata toimittajille on tullut jopa entistä tyypillisempi maan tapa.

Tässä suomalaisessa ja tamperelaisessa tapauksessa ei enää tule toista mahdollisuutta toimia vastuullisemmin, ihanteellisemmin, aktiivisemmin, rohkeammin ja avoimemmin. Mutta kritiikki ja keskustelu voivat herättää ajattelua ja tuntemuksia, joilla on heijastusvaikutuksia muihin asioihin samoissa aihepiireissä. Ehkä delfiineistä käyty debatti saa yhä useampia ihmisiä muulla tavoin arvioimaan uudelleen suhdettaan eläinten hyväksikäyttöön ja hyvinvointiin. Poliittinen kulttuuri ja julkinen moraalikeskustelu muuttuvat yksilöiden katsomuksia ja elämäntapaa jähmeämmin, mutta sitäkin on vaadittava:

”[E]edustajien pitäisi olla älykkäämpiä ja taitavampia työssään sekä pitää paremmin kiinni sanoistaan; poliitikkojen moraalisten sitoumusten pitäisi olla aitoja ja heidän pitäisi tarvittaessa heittäytyä niiden puolesta, vaikkei se olisikaan itselle aina edullisinta; julkisuuden pitäisi nostaa heidät tehokkaammin tikun nokkaan eikä päästää pälkähästä; opposition pitäisi olla ärhäkämpi ja puuttua tarkemmin hallituspuolueiden edustajien törppöilyyn; poliittisen debatin pitäisi olla tiukempaa, täsmällisempää, puhetaitoisempaa ja älykkäämpää; poliittisessa toiminnassa pitäisi olla enemmän vahvoja normatiivisia sitoumuksia ja vähemmän uraopportunismia.”57

Ihmisnimillä Veera, Delfi, Leevi ja Eevertti tunnettujen tyyppien oikeita omia nimiä emme koskaan saaneet tietää. Heidän suhteensa voi vain toivoa, että kalaa riittää Kreikassakin ja että etelän kirkkaat ilmat ja uusi lauma antavat joksikin aikaa älyllistä ja emotionaalista vaihtelua kolkossa suomalaisessa kaakelihallissa vietettyjen vuosien jälkeen. Terve vaan, ja kiitos teille delfiinit.58

Viitteet

Jaa tämä