Olet täällä

Sukupuolieron ajattelijat – keskeisiä teemoja ja käsitteitä

Sukupuolieron ajattelijat – keskeisiä teemoja ja käsitteitä

niin & näin 3/13
LiiteKoko
PDF icon netn133-14.pdf1.58 MB

 

Sukupuoliero

Ero ja erilaisuus ovat feministisen sukupuolta tutkivan ajattelun keskeisimpiä, joskin myös kiistellyimpiä käsitteitä. Sukupuoliero liitetään niin sanottuihin ranskalaisiin (sukupuoli)eron feministeihin, joista tunnetuimpia ovat Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva. He ovat eri tavoin tutkineet uudenlaisia, ei-hierarkkisia tapoja jäsentää eroa. Sukupuolieron feministinen tutkimus nousi Ranskassa psykoanalyyttisen teorian feministisen kritiikin ja kehityksen piiristä. Käsitteenä sukupuoliero onkin leimallisesti psykoanalyyttinen, koska se viittaa subjektiuden rakentumiseen eron kautta. Kaikki ranskaksi kirjoittaneet feministit eivät tietenkään ole olleet kiinnostuneita sukupuolierosta, ja vastaavasti kaikki sukupuolieroa teoretisoineet eivät kuulu ”ranskalaisiin feministeihin”.

 

Luce Irigaray sukupuolierosta

”Meidän pitää tutkia omaa historiaamme kohta kohdalta voidaksemme ymmärtää, miksi sukupuolierolla ei ole ollut toteutumisen mahdollisuutta, ei empiiristä eikä transsendentaalista. On selvitettävä, miksi sukupuolierolta on puuttunut etiikka, estetiikka, logiikka ja uskonto. [...] Selitys tähän on ilman muuta se, että ruumis ja sielu, seksuaalisuus ja henki on erotettu toisistaan.”[1]

”Suoranainen eettinen velvollisuus on tarkastella uudelleen, teoreettisesti ja käytännössä, naisille historiallisesti annettua roolia.”[2]

 

”Toukokuun kapinan tyttäret”[3]

Ranskalainen intellektuaalinen elämä ei ole erotettavissa ”hullun vuoden” 1968 hengestä ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksista. 1970-luvulla keskeisiksi feministisiksi liikkeiksi muodostuivat Mouvement de Libération des Femmes (MLF) ja aborttioikeutta ajanut Choisir. Feministisessä teorianmuodostuksessa tärkeässä roolissa olivat erilaiset marxilaiset ja sosialistiset suuntaukset, psykoanalyysin uudelleentulkinnat sekä jälkistrukturalistisiksi kutsutut vaikutteet. Cixous’n, Irigarayn ja Kristevan lisäksi keskeisiä ajattelijoita ovat olleet muun muassa Catherine Clément, Antoinette Fouque, Sarah Kofman, Annie Leclerc, Michèle Le Dœuff ja Monique Wittig.

 

Julia Kristeva feminismistä

”Niin kauan kun libertaarinen liike[4], feminismi mukaan luettuna, ei analysoi omaa suhdettaan valtaan eikä luovu uskosta omaan identiteettiinsä, se on vaarassa joutua vallan tai peittelemättömän uskonnollisten tai maallisten spiritualismien anastamaksi. Feminismi on jopa spiritualismin viimeinen toivo. Ratkaisu? – Se on ääretön, sillä pelissä on siirtymä patriarkaalisesta luokkien ja uskonnon yhteiskunnasta, toisin sanoen esihistoriasta, kohti... kuka tietää mitä? Joka tapauksessa tässä prosessissa kuuluu käsitellä sitä, mikä on tukahdutettu diskurssissa, reproduktiivisissa ja produktiivisissa suhteissa. Kutsutaan sitä sitten ’naiseksi’ tai ’sorretuksi luokaksi’, kyse on samasta taistelusta, eikä ensimmäistä ole koskaan olemassa ilman toista. Nähdäkseni feministisen liikkeen tärkein tehtävä on saada ideologiset ja poliittiset koneistot ymmärtämään tämä keskinäinen osallisuus. Mutta tähän liittyy se, että me muutamme tyyliämme: että siirrymme hieman ulospäin ’naisten keskuudesta’ ja että kukin meistä taistelee omilla aloillaan sosiaalisia ja kulttuurisia arkaismeja vastaan.”[5]

 

Maskuliininen kieli ja nainen

Jacques Lacanin työllä on ollut suuri vaikutus joukkoon ranskalaisia feministejä. Lacanin teoria, jossa (vääjäämättä) maskuliininen kieli on kaiken perusta, ei ole ristiriidaton lähtökohta feministiselle ajattelulle. Pia Sivenius on kuvannut: ”Mielenkiintoista on se, että Lacanin teoria, joka poissulkee naisen ja perustuu maskuliiniseen haluun, on kerännyt ympärilleen huomattavan joukon naisteoreetikkoja.”[6]  Tähän haasteeseen voi vastata erilaisin tavoin: esimerkiksi Kristeva on kehittänyt psykoanalyyttista teoriaa, kun taas Irigaraylle ja Cixous’lle lacanilainen psykoanalyysi on tärkeä tausta. He kuitenkin kyseenalaistavat ja hylkäävät monia sen perustavia sitoumuksia, koska katsovat niiden edustavan mieskeskeistä maailmankuvaa.

 

Hélène Cixous kirjoittamisesta

[S]en myöntäminen, että kirjoittaminen on ennen muuta liikkumista välissä, saman ja toisen välisessä prosessissa, jota ilman ei ole elämää, ja tämän prosessin tutkimista, kuolemantyön kumoamista, tarkoittaa ennen kaikkea kahden – ja molempien – haluamista, yhden ja toisen sekä molempien muodostaman kokonaisuuden, jossa osapuolet eivät ole jähmettyneet jatkuvaan taisteluun, toisen ulossulkemiseen tai surmaamiseen vaan jossa niitä vie loputtomiin eteenpäin alituinen vuorovaikutus yhden ja toisen, kahden erilaisen subjektin välillä, jotka eivät tutustu toisiinsa ja ryhdy tekemisiin keskenään kuin toisen elävällä äärellä: moninainen matka, ehtymätön tuhansissa kohtaamisissaan ja saman muodonmuutoksissa toiseksi ja välissä olevaksi, matka jonka varrella nainen saa muotonsa (ja mies, mutta se taas on hänen toinen tarinansa.)”[7]

 

Speculum. De l’autre femme

Vuonna 1974 ilmestynyt Irigarayn väitöskirja, jonka vuoksi Lacan savusti hänet ulos Vincennes’n yliopiston psykoanalyyttiselta laitokselta. Välirikko takasi teokselle legendaarisen maineen – yhdessä teoksen sisällön kanssa. Väitöskirjassa perataan esiin naiselle jäänyttä paikkaa miesten kirjoituksissa Freudista Platoniin. Irigaray onkin haastattelussa ilmaissut hienoisesti kyllästyneensä teokseen kohdistuvaan sammumattomaan mielenkiintoon ja muistuttanut kirjoittaneensa useita muita kirjoja Speculumin jälkeen.

 

Irigaray filosofiasta

”Länsimainen filosofia, kuten ehkä kaikki filosofiat, on aloittanut singulaarisesta subjektista. [...] 1800-luvun loppupuolelta lähtien huomio on tietenkin kääntynyt entistä enemmän kysymykseen toisesta. Filosofisesta subjektista, josta on tähän mennessä tullut luonnoltaan sosiologisempi, on tullut hieman vähemmän imperialistinen. [...] Kuitenkin ihmisenä olemisen perustavanlaatuinen malli jäi muuttumattomaksi: yksi, singulaarinen, yksinäinen ja historiallisesti maskuliininen. [...] Moninaisuus käsitettiin ja elettiin täten edelleen hierarkkisesti, monien ollessa aina alisteisia yhdelle. Toiset eivät olleet muuta kuin jäljennöksiä miehen ideasta. [...] Näitä jäljennöksiä ei kuitenkaan ole määritelty niiden omista lähtökohdista.”[8]

 

Irigaray in Italia

Italiassa kiinnostus belgialaissyntyisen Irigarayn töihin on ollut suurta 1970-luvun alkupuolelta lähtien, ja hänen kirjoituksiaan on käännetty nopeasti italiaksi. Irigaray onkin vuosikymmeniä tehnyt yhteistyötä italialaisten marxilaisten feministien ja vasemmistolaisten toimijoiden kanssa, ja hänen vaikutuksensa italialaiseen feministiseen teoriaan näkyy sukupuolieron ajattelun, pensiero differenza sessualen, keskeisyydessä. 1990-luvulla Irigaray kirjoitti teoksia italiaksi sekä teki yhteistyötä italialaisen europarlamentaarikko Renzo Imbenin (Democratici di Sinistra) kanssa hahmotellen ehdotusta sukupuolisten oikeuksien turvaamisesta EU:ssa.

 

Mimetismi – jäljittelyn tyyli

Irigarayn kuuluisa analyysitapa, jossa hän omaksuu naiselle (tai äidille, luonnolle, ruumiillisuudelle) miesfilosofien teksteissä jäävän paikan jäljittelemällä naiselliseksi määritellyn osaa. Mimeettisyys ei kuitenkaan merkitse naisen alisteisen aseman hyväksymistä. Jäljittely toimii kumouksellisena operaationa, joka mahdollistaa maskuliinisen diskurssin sisäisten ristiriitojen paljastamisen – se paljastaa, että naisen ”paikka” on mahdoton, eräänlainen statistin osa, sillä nainen ei ole koskaan läsnä omaehtoisesti vaan toimii peilinä miehelle.

 

Irigaray Simone de Beauvoirista

”Kuka nainen ei ole lukenut Toista sukupuolta? Kuka nainen ei ole kokenut sitä innoittavaksi? [...] Vaikka luin Toisen sukupuolen, emme olleet ikinä läheisiä Simone de Beauvoirin kanssa. [...] Sen lisäksi, että suhteessa akateemisiin instituutioihin kohtasin ongelmia, jotka olivat hänelle tuntemattomia ja joita hän ei näin voinut ymmärtää, oli hänen pidättyvyyteensä muitakin syitä. Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre suhtautuivat varauksellisesti psykoanalyysiin. Olen koulutettu psykoanalyytikko, mikä on tärkeää teoretisoidessani identiteettiä sukupuolisena. Minulla on myös tausta filosofiassa, missä psykoanalyysi tarjoaa aseman ymmärtää tietoisuuden kehitystä ja historiaa, erityisesti niiden sukupuolista määräytyneisyyttä. Kouluttautuneisuus kummallakin alalla on tarkoittanut sitä, että ajatukseni naisten vapautumisesta on suuntautunut kauemmas kuin vaatimukseen sukupuoltenvälisestä yhtäläisyydestä. Tämä ei kuitenkaan estä minua osallistumasta mielenosoituksiin, joissa vaaditaan naisille tiettyjä oikeuksia, kuten oikeutta ehkäisyyn tai aborttiin, laillista avustusta julkisen tai kodissa tapahtuvan väkivallan sattuessa, oikeutta ilmaisunvapauteen tai muihin asioihin, joita myös eron keskeisyyttä painottavat feministit yleisesti kannattavat.”[9]

 

Parler-femme

”Naispuhe” tai ”puhua nainen” on Irigarayn lähestymistapa sukupuolieron mahdollistamiseen kielessä. Hänen mukaansa naiset tarvitsevat oman kielen, mikä ei niinkään merkitse vaatimusta kehittää uutta kieltä (uutta esperantoa), vaan haastetta tutkia ja muuttaa kielen mahdollistamia puhujan positioita. Irigarayn mukaan monoseksuaalinen kieli, joka on näennäisesti sukupuolineutraali mutta todellisuudessa maskuliininen, kietoo puhujan verkkoonsa. Tällöin ”Kuka puhuu?” on mahdoton kysymys.

Koska ihmiset ovat sukupuolisia ja ruumiillisia, kielikin on väistämättä sitä. Kun tämä tunnustetaan, on mahdollista edetä kohti aidosti dialogista kieltä, jossa toista ei alisteta kielen resurssiksi. Yrittääkö Irigaray sulloa kaikkien naisten kielenkäytön yhden määritelmän alle tai väittääkö hän kaikkien naisten puhuvan samoin? Pikemminkin päinvastoin – hänen päämääränään on vapauttaa naiset alisteisesta suhteesta maskuliiniseen kieleen, jossa naiset voivat näyttäytyä vain yhdenmukaistettuina toisina.

 

Muukalainen Pariisissa

Tunnetun anekdootin mukaan bulgarialaissyntyinen Julia Kristeva saapui Pariisiin jouluna 1965 mukanaan ainoastaan viisi dollaria sekä Louis-Ferdinand Célinen ja Maurice Blanchot’n teokset. Usein askeleen verran feministisen ajattelun ulkopuolella pysytellyt Kristeva on monissa haastatteluissa sekä erityisesti artikkelissaan ”Naisten aika”[10] korostanut feministisen liikkeen ongelmia ja poliittisen toiminnan vaaraa muuttua dogmaattiseksi. Omassa työssään hän keskittyi lopulta kehittämään psykoanalyyttista teoriaa ei-feministisestä näkökulmasta, ja erityisesti toiseuden ja muukalaisuuden kysymykset ovat olleet hänen tuotannossaan keskeisessä asemassa. Artikkelikokoelmassa Seule une femme (2007) muukalainen piirtyy kuitenkin jälleen nimenomaan sukupuolieron kautta.

 

Kristeva sukupuolesta

”On lähes yhtä absurdia ja epäselvää uskoa olevansa ’nainen’ kuin uskoa, että ’on mies’. Sanon ’lähes’, sillä naisilla on edelleen päämääriä saavutettavana: oikeus aborttiin ja ehkäisyyn, päivähoito lapsille, työpaikkojen tasa-arvo ja niin edelleen. Meidän onkin edelleen käytettävä ilmaisua ’me olemme naisia’ mainoksena tai sloganina vaatimuksillemme. Syvemmällä tasolla nainen ei kuitenkaan voi ’olla’: naiseus on jotakin, joka ei edes kuulu ’olemisen’ piiriin. Tämän seurauksena feministinen käytäntö voi olla vain negatiivinen, ristiriidassa sen kanssa, mikä on olemassa, jotta me voimme sanoa ’tämä ei ole se’ ja ’tämä ei ole vieläkään se’. Ymmärrän siis ’naisella’ jotakin, mitä ei voida representoida, jotakin, jota ei ole sanottu, jotakin nimistöjen ja ideologioiden tuolla puolen.”[11]

 

La Révolution du langage poétique

Kristevan 1974 julkaistu väitöskirja, jossa hän käsittelee poeettisen kielen erityislaatuisuutta. Kielitieteilijänä ja kirjallisuudentutkijana Kristevalle on ollut tärkeää tuoda ruumiillisuuden sekä subjektin kysymykset mukaan kielen tutkimukseen. Hänen metodinsa, semanalyysin, tavoitteena on tarkastella, mikä on torjuttu kielessä ja yhteiskunnassa. Poeettinen kieli tarjoaa otollisen paikan tälle tutkimukselle, sillä se tuo esiin sanomattomia kokemuksia, joita normaali diskurssi pyrkii tukahduttamaan. Teoksen tunnetun fraasin mukaan ”poeettinen kieli tekee subjektille sen, minkä vallankumous yhteiskunnalle”[12]. Väitöskirjassa Kristevan tutkimuskohteina ovat ranskalaiset (mies)avantgardistit kuten Stéphane Mallarmé ja Comte de Lautréamont, mutta myöhemmin Kristeva on käsitellyt laajasti esimerkiksi Sidonie-Gabrielle Coletten tuotantoa.

 

Semioottinen ja symbolinen

Kristevan keskeisistä käsitteistä ’semioottinen’ viittaa kielen heterogeenisiin ominaisuuksiin: rytmiin, melodiaan, intonaatioon ja muihin merkityksenannon materiaalisiin, ruumiillisiin ja viettiperäisiin puoliin. ’Symbolinen’ puolestaan viittaa kielen rakenteeseen, kuten kielioppiin ja syntaksiin. Molemmat ovat Kristevalla osa merkityksenannon järjestelmää eikä niitä voida irrottaa toisistaan, mikä on aiheuttanut feminististä kritiikkiä Kristevan käsitteitä kohtaan. Semioottista on yhtäältä luettu esimerkkinä jonkinlaisesta kielen ja kulttuurin ulkopuolella toimivasta feminiinisestä ”kielestä”, jolla olisi mahdollisuus romuttaa symbolinen, fallogosentrinen diskurssi. Tällöin se kuitenkin muuntuu essentialistiseksi käsitteeksi. Toisaalta taas semioottisen asema osana kulttuuria, kuten Kristeva sen näkee, alistaa semioottisen osaksi fallogosentristä järjestelmää. Kristevan tapa laajentaa kielen aluetta kohti ruumiillista kuitenkin rikkoo perinteistä luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelua. Tässä mielessä semioottista on pidetty hyödyllisenä käsitteenä myös feministiselle tutkimukselle.

 

Abjekti

Osa Kristevan psykoanalyyttista käsitteistöä, jonka avulla hän teoretisoi subjektin rakentumiseen liittyviä prosesseja. Abjekti on jotakin kuvottavaa ja luotaantyöntävää; se on varhaisessa erottumisessa muodostuva ei-vielä-objekti, jonka torjumisen kautta minuus kehittyy. Äidin (tai maternaalisen funktion) asema torjuttavana abjektina sekä naisen ja abjektin sekoittaminen toisiinsa ovat Kristevan mukaan keskeisiä naisiin kohdistuvan syrjinnän syitä. Hänen pyrkimyksenään onkin ollut avata niitä historiallisia prosesseja, joissa erilaiset syrjinnän muodot syntyvät. Näin luodaan mahdollisuuksia uudenlaiselle, omat sisäiset eronsa ja oman sisäisen toiseutensa tunnustavalle subjektiudelle.

 

Cixous naisesta

”Kirjoitan tätä naisena naisille. Kun sanon ’nainen’, viittaan naisiin heidän väistämättömässä taistelussaan perinteistä miestä vastaan sekä toisaalta ’universaaliin naissubjektiin’, jonka täytyy saada naiset ymmärtämään merkityksensä ja tuomaan tarinansa osaksi historiaa. Mutta ennen kaikkea on sanottava, että huolimatta siitä massiivisesta torjunnasta, jolla naiset on sysätty ’pimentoon’ jotta he hyväksyisivät pimeyden kodikseen, ei ole mitään yleistä naiseuden tyyppiä tai tyypillistä naista – ei tänä päivänäkään. Minä kerron, mitä yhteistä naisilla on – vaikka hätkähdyttävintä onkin heidän yksilöllisten ominaisuuksiensa moninaisuus. Eikä yhtä yhtäläistä, tasalaatuista, jäljitettävää naisen seksuaalisuutta ole olemassa sen enempää kuin yhdenlaatuista tiedostamatontakaan.”[13]

 

Lähellä villiä Clarice Lispectoria

Kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja kirjallisuustieteilijänä Hélène Cixous lähestyy sukupuolieron kysymystä ennen kaikkea kirjallisuudentutkimuksen ja kokeellisen kirjoittamisen kautta. Tutkijanuransa alkuaikoina Cixous keskittyi (mies)kirjailijoiden, kuten James Joycen ja E. T. A. Hoffmanin töihin, koska monen naiskirjailijan tuotannossa ei ollut hänen omien sanojensa mukaan riittävän kiinnostavaa poeettista puolta – he kirjoittivat maskuliinisen diskurssin alaisina. ”Löydettyään” brasilialaisen Clarice Lispectorin tuotannon 1970-luvun loppupuolella Cixous on suuressa määrin omistautunut tämän tekstien tutkimukselle.

 

Centre d’études féminines

Algerialaissyntyinen Cixous oli vuonna 1968 mukana perustamassa Vincennes’n kokeellista yliopistoa (Paris 8) yhdessä Michel Foucault’n ja Gilles Deleuzen kanssa. Vuonna 1974 hän loi yliopistoon Euroopan ensimmäisen naistutkimuksen laitoksen, josta muodostui alan tienviitoittaja. Nykyisin laitos toimii nimellä Centre d’études féminines et d’études de genre – nais- ja sukupuolentutkimuksen laitos.

 

Écriture féminine

Vuodesta 1974 alkaen Cixous on julkaissut useita tekstejä, joissa hän käsittelee naiskirjoituksen (écriture féminine) mahdollisuutta. Naiskirjoituksen käsite ei ole Cixous’lla sukupuoleen sidottu, vaan ”naisella” viitataan ennen kaikkea asemaan maskuliinisen toisena. Kokeellinen kirjoituksen tapa ei ole määriteltävissä tai teoretisoitavissa, mutta Cixous on kuvannut sitä esimerkiksi metaforien, rikotun syntaksin, uudissanojen – kielellisen leikin – avulla sekä tutkimalla diskurssia, joka on sulkenut naisen ulkopuolelleen. Tavoitteena on näin löytää väylä toisenlaiselle tavalle ilmaista.

 

Cixous naiskirjoituksesta

”On mahdotonta ylipäätään määritellä, mitä naiskirjoitus käytännössä on, koska sitä ei voi milloinkaan teoretisoida, lukita tai koodata, mikä ei merkitse että sitä ei olisi olemassa. Se ylittää aina fallosentristä järjestelmää hallitsevan diskurssin; se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan muualla kuin filosofis-teoreettiselle herruudelle alistetuilla aloilla. Sitä pystyvät ymmärtämään vain automatiikkoja rikkovat, reunoilla luo(vi)vat subjektit, joita yksikään auktoriteetti ei pysty kukistamaan.”[14]

 

Biseksuaalisuus

Cixous’n hahmottelemaan naiskirjoitukseen liittyy tiiviisti ajatus biseksuaalisuudesta. Hänen luonnostelemansa biseksuaalisuus ei perustu freudilaisittain ajatukseen kahdesta sukupuolesta, jotka täydentävät toisiaan ja joiden myötä sukupuolten välinen ero katoaa. Sen sijaan cixouslainen ’toinen biseksuaalisuus’ merkitsee jokaisessa subjektissa vallitsevaa sukupuolten moninaisuutta, erojen tunnistamista omassa itsessä.

 

Suomennoksia

Cixous, Hélène, Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Le Rire de la Méduse et autres ironies, 2010). Suom. Heta Rundgren ja Aura Sevón. Tutkijaliitto, Helsinki 2013.

Irigaray, Luce, Sukupuoli joka ei ole yksi (Ce sexe qui n’en est pas un, 1977). Teoksessa Kielletty hedelmä. Toim. & suom. Kaija Anttonen. Helsinki, KSL 1984.

Irigaray, Luce, Onko tieteen subjekti sukupuolitettu? (Le sujet de la science est-il sexué?, 1982). Teoksessa Naisen tieto. Toim. Sara Heinämaa. Suom. Pia Sivenius. Art House, Helsinki 1989.

Irigaray, Luce, Sukupuolieron etiikka (Éthique de la différence sexuelle, 1984). Suom. Pia Sivenius. Gaudeamus, Helsinki 1996.

Irigaray, Luce, Kauppatavaranaisia (Des marchandises entre elles, 1975). Suom. Aura Sevón. Megafoni, 2008.

Kristeva, Julia, Muukalaisia itsellemme (Étrangers à nous-mêmes, 1988). Suom. Päivi Malinen. Gaudeamus, Helsinki 1992.

Kristeva, Julia, Puhuva subjekti. Tekstejä 1967–1993. Suom. Pia Sivenius, Tiina Arppe, Kirsi Saarikangas, Helena Sinervo ja Riikka Stewen. Gaudeamus, Helsinki 1993.

Kristeva, Julia, Musta aurinko. Masennus ja melankolia (Soleil noir, 1987). Suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius. Nemo, Helsinki 1999.

 

Viitteet & Kirjallisuus

1. Luce Irigaray, Sukupuolieron etiikka (Éthique de la différence sexuelle, 1984). Suom. Pia Sivenius. Gaudeamus, Helsinki 1996, 31–32.

2. Sama.

3. Tuva Korsström, Osaako nainen ajatella? Esseitä ja haastatteluja. Suom. Anu Tukala. Like, Helsinki 2003. (Kirjan erään otsikon mukaan.)

4. Kristeva viittaa tässä ranskalaiseen 1960–70 lukujen vasemmistolibertarismiin, mouvement libertaire, joka eroaa nykyään usein viitatusta oikeistolaisesta libertarismin suuntauksesta (libertarianisme). Suom. huom.

5. Julia Kristeva, La femme, ce n’est jamais ça. Tel Quel. No. 59, 1974, 24. Suom. Anna Ovaska.

6. Pia Sivenius, Avautua solmuun. Naisnäkökulma ja miehinen diskurssi. Gaudeamus, Helsinki 1984, 6–7.

7. Hélène Cixous, Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Le Rire de la Méduse et autres ironies, 2010). Suom. Heta Rundgren ja Aura Sevón. Tutkijaliitto, Helsinki 2013, 49–50.

8. Luce Irigaray, Democracy Begins Between Two (La democrazia comincia a due, 1994). Käänt. Kirsteen Anderson. Athlone Press, London 2000, 121–122. Suom. Elina Halttunen-Riikonen.

9. Luce Irigaray, A Personal Note. Equal or Different? Teoksessa Je, tu, nous. Toward a Culture of Difference. Käänt. Alison Martin. Routledge, New York 1993, 1–3. Suom. Elina Halttunen-Riikonen.

10. Julia Kristeva, Naisten aika (Le temps des femmes, 1979). Suom. Kirsi Saarikangas. Teoksessa Puhuva subjekti. Tekstejä 1967–1993. Gaudeamus, Helsinki 1993.

11. Julia Kristeva, La femme, ce n’est jamais ça. Tel Quel. No. 59, 1974, 20–21. Suom. Anna Ovaska.

12. Julia Kristeva, La révolution du langage poétique. Éditions du Seuil, Paris 1974, 14.

13. Hélène Cixous, Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Le Rire de la Méduse et autres ironies, 2010). Suom. Heta Rundgren ja Aura Sevón. Tutkijaliitto, Helsinki 2013, 36.

14. Sama, 48–49.

Jaa tämä