Olet täällä

Taloudellisen kasvun julmuus

Taloudellisen kasvun julmuus

niin & näin 1/16

Teppo Eskelinen, Sorron rajat. Rosa Luxemburg poliittisen liikkeen, talouden ja siirtomaavallan teoreetikkona. Tutkijaliitto, Helsinki 2015. 151 s.

”Ajat, jolloin poliittisen kehityksen painopiste ja kapitalismin ristiriitojen kiteytymisakseli sijaitsi Euroopan mantereella, ovat kaukana takana. […] Eurooppalaisten ristiriitojen itsensäkin pelikenttänä on Euroopan mantereen sijasta kaikki maanosat ja valtameret.”1

Puolalais-saksalaista Luxemburgia (1871–1919) on käsitelty yllättävän vähän suomalaisessa akateemisessa maailmassa. Vuonna 1995 ilmestyi Demokratian sivistysliiton julkaisema, Suomen Kommunistisessa puolueessa ja SKDL:ssa toimineen Mirjam Vire-Tuomisen parisataasivuinen Kuka oli Rosa Luxemburg? Kahta suomennettua teosta – Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous (1971) ja Sosiaalidemokratian kriisi (1973) – ja Luxemburgin ajattelua on puitu lähinnä sosialistisen ja vasemmistolaisen liikkeen piirissä. Viime syksynä julkaistu yhteiskuntapolitiikan dosentin Teppo Eskelisen Sorron rajat pyrkii selvästikin olemaan aiempaa akateemisempi esitys Luxemburgin näkemyksistä. Teos on laaja esittelevä katsaus, joka tuo esiin myös kriittisiä näkökulmia ja kirjoittajan omaa ääntä: Luxemburgin ajattelu kytketään nykypäivän yhteiskuntafilosofiseen ja taloustieteelliseen keskusteluun.

Luxemburg ei ollut mikään helppo pala saksalaiselle sosialistiselle liikkeelle. Muun muassa hänen ”epäortodoksimarxilainen” Venäjän vallankumouksen kritiikkinsä johti ”vääräoppisen” leimaan. Sosiaalidemokraattien piirissä Luxemburg puolestaan esiintyi kommunistivallankumouksellisena. Yksi Eskelisen teoksen vahvuuksista on Luxemburgin teorioiden kiinnittäminen 2000-luvulla nousseeseen marxilaisuuden uuteen aaltoon. Karl Marxin (1818–1883) ajattelun uudelleenmuotoilijana hänet pelastetaan oppi-isänsä vanavedessä reaalisosialismin alta. Lopulta Luxemburgin rahoitusanalyysi näyttäytyy tärkeänä siltana marxilaisten ja John Maynard Keynesiä (1883–1946) seuraavien keynesiläisten välillä.

Teoksessa kartoitetaan myös tiiviisti mutta kattavasti Luxemburgin elämää ja poliittista toimintaa. ”Historiallisiin tapahtumiin”, Saksan, koko Euroopan ja maailman rakentamiseen, osallistuminen oli Luxemburgille itselleen tärkeämpää kuin lupaava ura akateemikkona. Eskelinen ujuttaa mukaan myös sopivan annoksen saksalaisen vasemmiston historiaa kuvatessaan Luxemburgin kritiikkiä ja eroa Saksan sosiaalidemokraattisesta puolueesta. Suurimmaksi puolueeksi 1912 noussut SPD näyttäytyi Luxemburgille hierarkkisena ja jämähtäneenä: se kannatti siirtomaapolitiikkaa ja sotaa ja vaikutti alkuperäisistä päämääristä huolimatta olevan pitkälti tyytyväinen kapitalismiin.

Luxemburg erosi sosiaalidemokraateista ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän oli perustamassa Spartakus-ryhmää (1915–1918), joka ajoi sotaa vastustavaa yleislakkoa. Luxemburg vangittiin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi, ja joulukuussa 1918 vankilasta vapautumisen jälkeen hän osallistui Saksan kommunistisen puolueen (KPD) perustamiseen. Saksan yleinen sekasortoinen tilanne sekä SPD:n ja KPD:n väliset ristiriidat kärjistyivät kommunistipuolueen masinoimissa katumielenosoituksissa, jotka SPD:n johtama hallitus yritti vaimentaa kansallismielisellä vapaaehtoisarmeijalla, Freikorpsilla. Joukot onnistuivatkin murtamaan levottomuudet. Muutamaa päivää myöhemmin, 17. tammikuuta 1919, Freikorpsit kaappasivat ja murhasivat Luxemburgin.2

Elämän ja politiikan liike

Eskelisen oma ääni kuuluu selkeimmin kirjan loppupuolen talouden, kysynnän ja kansainvälisten suhteiden tarkastelussa. Luxemburgin ajattelua sovelletaan nykypäivän kysymyksiin finanssikriisistä ja kehitysmaiden tilanteesta. Alun poliittisen dynamiikan ja subjektin analyyseissa pitäydytään tarkemmin Luxemburgin ajattelussa. Eskelinen kehystää aihetta esittelemällä SPD:n johdon ja Luxemburgin erimielisyyksiä. Osuus toimii hyvänä muistutuksena poliittisten liikkeiden sisäisistä ristiriidoista ja liikkeiden hajoamiseen johtavista kehityskuluista. Myöskään Luxemburgin ajatuksia liikkeen itseorganisoituvuudesta ei unohdeta. Loppua kohden teos vaikutti osin toisteiselta. Ongelma saattoi kuitenkin olla lukijassa: viimeinen luku on Eskelisen omaa hienovaraista palapelin rakentamista, jossa Luxemburgin teorian toistetut palaset loksautetaan osaksi sata vuotta myöhemmin käytävää keskustelua.

Eskelisen esityksessä Luxemburgista tulee ”reaalisosialismin” arvostelija. Tämä ruumiillistuu kritiikissä sosiaalidemokraattista puoluetta kohtaan: 1875 perustettu SPD oli tullut hierarkkiseksi ja muistutti V. I. Leninin (1870–1924) Venäjälle luomaa sentralistista hallintoa, joka luxemburgilaisittain katsoen ”eliminoi demokratian” (55). SPD oli Luxemburgin mukaan myös hylännyt päämäärän tasa-arvoisesta yhteiskunnasta sekä sosialistisen periaatteen tavoitella todellista tasa-arvoa muodollisen sijaan. Kapitalismissa epätasa-arvo piiloutuu taloudellisiin suhteisiin. SPD:n kannattama reformismi oli Luxemburgista huono idea, sillä se toimi kapitalismin sisällä eikä nähnyt muita vaihtoehtoja. Puolue oletti ortodoksimarxilaiseen historiankäsitykseen nojaten, että kapitalismi tuhoutuisi luonnostaan. Se myös luotti kapitalismin sisäisiin sopeutusmekanismeihin: rahoitusjärjestelmään, kartelleihin ja omistuksen laajenemiseen. Sosiaalidemokraatteja ohjasi Margaret Thatcherinkin (1925–2013) sittemmin 80-luvulla suosima ajatus, että luotto lakkauttaisi kriisit ja ristiriidat, ja kaikista tulisi omistajia, pikku kapitalisteja.

Luxemburgin mukaan luotto kuitenkin tarjosi vain yksittäisille kapitalisteille mahdollisuuden pärjätä, ei kaikille. SPD:n johto oletti virheellisesti talouden yksittäisten toimijoiden summaksi. Viimeisenä, mutta nykyperspektiivistä katsoen tuskin vähäisimpänä näkökohtana: Luxemburg oli epäluuloinen ammattiliittoja kohtaan. Hänelle ne merkitsivät integraatiota kapitalistiseen järjestelmään sekä liikkeen päämäärän muutosta. Sosialismi alkoi näin toimia muodollisen tasa-arvon hyväksi ja unohti todellisen tasa-arvon.

Luxemburg ei pitänyt kapitalismin itsetuhoa todennäköisenä. Se kykeni säilymään maantieteellisen laajentumisen ja militarismin keinoin: esimerkiksi siirtomaavalta ilmensi tätä laajentumistendenssiä. Ainoa tapa, jolla kapitalismi voisi tuhoutua, oli Luxemburgin mukaan se, että työväenluokka ottaisi poliittisen subjektin paikan. Kun työläiset tulevat tietoiseksi luokastaan ja yhteiskunnallisista ristiriidoista, heidän tietoisuutensa kasvaa ja johtaa toimintaan lakkojen ja kapinoiden muodossa. Vallankumouksen oli oltava ”itseään vahvistavan massaliikkeen toiminnan tulos” (52). Vallankumouksella Luxemburg tarkoitti historiallista muutosta ja uuden järjestelmän alkua: prosessissa ”valta kumotaan” ja yhteiskunnan sosiaalinen pohja eli tekniset, tuotannolliset ja sosiaaliset suhteet määritellään uudelleen.

Kapitalismin rajat

Yksi Marxin tärkeistä teoreettisista kysymyksistä koski sitä, miten yhteiskunta uusintaa materiaalista perustaansa: reproduktion muoto kertoo, millainen yhteiskunta on. Kapitalismissa ”uusintamisen ehto on aina kasvu” (60). Jopa Marx uskoi, että osa voitoista siirretään investointeihin. Luxemburg kuitenkin katsoi, ettei Marx käsitellyt tätä riittävästi Pääomassa. Marxin teoria ”laajennetusta uusintamisesta” ei kykene osoittamaan kenelle tämä laajennettu tuotanto menee (63). Mistä investoijat tietävät, että tuotteille on kysyntää? Ja tärkeimpänä: miksi kapitalismin on jatkuvasti laajennuttava?

Luxemburgin tavoitteena oli täydentää Marxin teoriaa. Kapitalistinen kasvu vaatii uusia kuluttajia, sillä työläiset eivät voi ostaa loputtomasti tuotteita, vaikka saavatkin palkkaa kapitalisteilta. Marxin mukaan pääoman haltijat itse kuluttavat lisäarvon. Tällainen ei Luxemburgin mukaan kuitenkaan toimi, sillä ”säästäminen ja ylellinen kuluttaminen toimisivat hetken, mutta johtaisivat kierron katkeamiseen” (66). Marx ei osannut huomioida teknologista kehitystä ja työn tuottavuuden kasvua. Tämän ansiosta kulutushyödykkeiden määrän kasvu on nopeampaa kuin hän oletti. Eskelinen tuo kuitenkin hyvin esille, että myös Luxemburgin ajattelussa oli ongelma: vaikka hän olikin perillä murroksista, hän ei huomioinut kysyntää lisäävänä tekijänä työläisten palkkojen nousua.

Lopputulemana on joka tapauksessa, että kapitalismin kasvuun tarvitaan ulkoinen taho. Marx oli olettanut teoriassaan kapitalismin universaaliksi. Luxemburg piti tätä virheenä, hänelle kapitalismi oli ”vain yksi monista taloudellisista logiikoista”, joka olettaa monia erilaisia ”yhteisöllisyyden, hoivan, solidaarisuuden ja muun vaihdannan logiikan muotoja” (69). Kapitalismi käykin jatkuvasti kamppailua niin sanottuja esikapitalistisia talouksia vastaan. Tässä tulee esiin Luxemburgin toinen tärkeä marxilaisen teorian täydennys: kapitalistisen tuotannon imperatiivien suhteuttaminen kapitalismin maantieteelliseen laajentumistendenssiin. Juuri tämän takia Luxemburg piti siirtomaapolitiikan vastustamista tärkeänä: kolonisoivan isäntämaan työläisten hyvinvointi ei voinut riippua toisten ihmisten riistämisestä.

Imperialismi ja kansainvälinen rahoitus

Luxemburg kiinnostui siirtomaista ja siirtomaapolitiikasta erityisesti kapitalismin laajenemistendenssiä analysoidessaan, aikana jolloin kolonialistinen politiikka aiheutti syviä ristiriitoja sekä Euroopan sisällä että maailmanlaajuisesti. Taustalla oli ajatus kapitalismin tarvitsemasta kasvusta, jota työntekijät eivät voi tarjota kapitalisteille loputtomasti. Kapitalistisen valtion rajojen sisällä ei ole myöskään kasvun kannalta tärkeitä tuotannontekijöitä, raaka-aineita tai kysyntää.

Kapitalismin onkin laajennuttava toisaalle: kansallisvaltio ei ole enää paras keino palvella ”riistoa ja pääoman kasautumista […] vaan valloitusvaltio” (86). Kapitalismi siirtyy näin isäntämaasta ”periferiaan”, esimerkiksi siirtomaihin, tai nykyisiin ”kehitysmaihin”. Laajeneminen tapahtuu kuitenkin isäntämaan tarpeiden mukaan, eikä siis vapaaehtoisesti. Kapitalismin puolustajat yleensä vetoavat siihen, kuinka kehitysmaan asukkaat haluavat uudistusta. Eskelinen huomauttaa, että tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ainakaan missään laajassa mielessä. On totta, että primitiiviset riiston muodot ovat yleensä julmempia kuin kapitalistinen hyväksikäyttö, mutta kapitalismi myös hyödyntää juuri tätä riistoa laajentuessaan ja toimiessaan. Todellisuudessa kapitalistisen isäntämaan hyödyntämä siirtomaan eliitti tekee päätökset ja korjaa itselleen mahdolliset kakunmurut. Kapitalismin kansainväliset järjestelyt vaativat, että alusmaissa on johtajia, jotka ovat, Eskelisen sanoin, ”kansainvälisten yritysten luottomiehiä ja toimintaympäristön takaajia” (133).

Kapitalismin ilkikurisuus piileekin juuri siinä, ettei se pakota kuluttamaan, vaan alkuperäisen vaihdantatalouden tilalle on tullut ”markkinoiden logiikka”, jolloin paikallisilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Ihmisten on hankittava rahaa, jotta vaihto onnistuisi. Luxemburg ymmärsi, että klassinen taloustiede ajautuu harhaan ohittaessaan ”mekanismit, jotka alun perin tuottavat ja mahdollistavat vaihdannan” (94). Tällainen järjestely ei ole missään nimessä vapaaehtoista, vaan kapitalismin laajenemiseen kuuluu aina väkivaltaa, josta militarismi ja siirtomaapolitiikka ovat hyviä esimerkkejä. Mutta mistä alusmaan uudet kuluttajat saavat rahansa? Luxemburgin vastauksena olivat kansainväliset lainat: ”Raha on kapitalistien itsensä realisoimaa lisäarvoa, jota lainataan kansainvälisille ostajille”. (101) Siirtomaille siis tarjotaan lainoja pääomakapitalistien tuotteiden ostamiseen, jotta ne voisivat kehittää taloudellista ja tuotannollista infrastruktuuria käytännössä niin, että niistä tulisi kapitalistisen isäntämaan talouden palvelijoita ja kuluttajia.


Rosa Luxemburg kotonaan Berliinissä 1901. Kuva: Wikipedia

Lainat muuttavat tai tuhoavat alusmaita monin tavoin. Ensinnäkin lainan avulla muunnetaan ei-kapitalististen ryhmien rahaa pääomaksi. Se asettuu sitten osaksi kapitalistisen pääoman kiertoa. Näin kaikesta pääomasta tulee yhteismitallista ja globaalia. Ongelmaksi nousevat myös alusmaihin kohdistuvat liian suuret sijoitusten tuotto-odotukset. Tämä taas johtaa velkakriisiin, jonka kautta velkaantunut maa joutuu organisoimaan koko rakenteensa niin, että se tuottaa sellaista, mitä velkojamaa haluaa. Kriisin jatkuessa velat lopulta sosialisoidaan kiristämällä verotusta. Julminta on, että velkaloukkuun ajettu valtio on jo ”täyttänyt tehtävänsä”, eli toisin sanoen tarjonnut kysyntää kehittyneiden kapitalististen valtioiden tuotteille. Sama logiikka toimi Luxemburgin tuntemassa historiallisessa tilanteessa, ja jatkuu kehitysmaiden tilanteessa nykypäivänä. Eskelinen tiivistää Luxemburgin esimerkin 1800-luvun Egyptistä, jonka politiikkaa ja ”orjataloutta” eurooppalaiset skitsofreenisesti kritisoivat ja samalla tukivat. Hallitsija Isma’il Pashan (1830–1895) jättihankkeet rahoitettiin kansainvälisellä lainarahalla, ja hän saikin seistä Euroopan johtajien rinnalla suurmiehenä. Loppujen lopuksi lainat maksatettiin talonpojilla: he antoivat maansa, työnsä ja rahansa (veroina), jotta Suezin kanava kukoistaisi.

Luxemburgin analyysissa kapitalismin rajoiksi määrittyvät lopulta luoton rajat. Eskelinen esittääkin mielenkiintoisesti, että esimerkiksi 1870-luvulla lainaaminen koki takaiskuja, kun alusmaat eivät kyenneetkään maksamaan lainojaan. Lainaaminen ei kuitenkaan loppunut. Eskelisen mukaan ”kapitalistin oli parempi lainata riskillä kuin pitää suurta säästöastetta”, sillä ”säästetty raha on kuollutta rahaa” (107). Lisäksi Luxemburg korosti, että yksityinen pankki saa valtiolta velkomisen avuksi armeijan: ”kansainvälisessä lainaamisessa näkyy epäoikeudenmukainen riskien poliittinen jako” (108).

Luxemburgin muiksi ansioiksi marxilaisen teorian kehittämisessä Eskelinen nostaa rahoituksen dynamiikan analysoinnin sekä ’kysyntäteorian’ ennakoinnin. Perinteisemmin marxilaisessa teoriassa finanssitalouden nähtiin heijastavan tuotannollista taloutta. Tällaisessa ajattelussa finanssikriisit voivat saada alkunsa vain reaalitaloudesta. Eskelinen huomauttaa, että viimeistään viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet finanssikriisin voivan nousta myös finanssitalouden omasta piiristä. Luxemburgille kansainvälinen lainaaminen oli järjestelmää ohjaavaa dynamiikkaa. Tämä loi viime kädessä kysynnän ja kapitalistisen uusintamisen. Finanssikriisin varjolla toteutettu velkojen sosialisointi oli riistomekanismi, joka ei edes tarvitse tietynlaisia tuotannollisia suhteita toimiakseen, finanssipääoma ja poliittisesti organisoitu tapa kerätä velat riittävät. Eskelisen mukaan juuri tämä sama mekanismi tuhoaa maailmantaloutta tänäkin päivänä.

Nykypäivästä ei ole vaikea löytää viitepisteitä Eskelisen ja Luxemburgin muotoiluille. Nykyinen Suomen hallitus leikkasi kehitysapua, mutta sitoutui investoimaan kehitysmaiden yrityksiin Finnfundin (tai suomalaisittain Teollisen yhteistyön rahasto oy:n) sekä Finnveran kautta.3 Kehitysapu on muuttunut länsimaisen, tässä tapauksessa suomalaisen, rahan tunkeutumiseksi kehitysmaihin. Työpaikkoja voi tulla, mutta millä perusteella työntekijöiden oikeudet taataan? Lisäksi omistajuus, eli valta, säilyy suomalaisilla sijoittajilla. Kysymys on taas kerran siitä, kuinka kapitalismin logiikan pitäisi automaattisesti pelastaa apua tarvitsevat. Apu – jos sellaista lopulta edes tulee – on vain sivutuote, aivan kuin paikallisen infrastruktuurin rakentaminen. Tällaiselta kannalta katsottuna nyky-Suomi näyttää olevan esimerkkimaa Luxemburgin sata vuotta sitten hahmottamasta kapitalistien ja valtion kulkemisesta käsikkäin.

Uusi uljas nykyisyys

Eskelisen mukaan imperialismin historiasta voidaan yleisesti ottaen erotella kahdenlaista tulkintaa. Toinen käsittelee kapitalismia vapauttajana ja kukoistuksen tuojana, kun toinen taas pitää kapitalismia ”maihin nousevana pakkovaltana” (117). Kriittisissä analyyseissa huomioidaan usein, että siirtomaapolitiikan aikojen kova valta on nykypäivänä vaihtunut pehmeäksi vallaksi. Modernit rahoitusinstituutiot kurittavat velkaantuneita maita ilman sotavoimia. Luxemburgin ajatteluun nojaten Eskelinen toteaa, että kehitysmaat ”eivät koskaan ole olleet ’itsenäisiä’ missään aidon suvereniteetin mielessä, vaan kansainvälisen kapitalismin lainalaisuudet säätelevät niiden poliittisia mahdollisuuksia” (121). Muodollisen vapauden ja taloudellisen alistamisen rinnakkaiselo on elimellistä kapitalismille. Teollisuustyöt ovat siirtyneet yhä enemmän ja enemmän matalan palkkatason maihin ja kulutuskysynnästä huolehtiminen korkean palkkatason maihin.

Sorron rajoissa Eskelinen sitoo taitavasti yhteen Luxemburgin ja nykykeskustelun. Usein hän itse väläyttää nopeasti kriittisiä kärkiä, joilla Luxemburgia voi näpäyttää. Teoksessa myös huomioidaan nykypäivän ja Luxemburgin ajattelun historiallisen kontekstin erot ja tuodaan esille, tosin yleisellä tasolla, mahdollisia anakronismeja. Eskelinen mainitsee esimerkiksi 1900- ja 2000-luvulla nousseet uudenlaiset, ekologiset ja kulttuuriset kapitalismin rajat. Ekologinen kriisi on loogista seurausta kapitalismin uusintamismallista: tasainen kasvu vaatii jatkuvasti enemmän ja enemmän luonnonvaroja. Ironisesti kapitalismi tavallaan tuhoaa itse omat tulevaisuuden mahdollisuutensa. Eskelinen tähdentää, ettei Luxemburg kyennyt huomioimaan esimerkiksi sitä, että finanssikapitalismin avulla voidaan myös ”luoda riistettäviä alueita”, erityisesti ”tulevaisuuskuvien kommodifikaatiolla” (126–127). Tämä tarkoittaa siis käytännössä markkinoiden luomista esimerkiksi erilaisin trendein, mutta myös koko prosessia, jossa palvelusta tai tavarasta tehdään hyödyke antamalla sille taloudellista arvoa. Kapitalismi ei myöskään välttämättä jatkuvasti levittäydy uusille alueille, niin kuin Luxemburg ajatteli, vaan näin tapahtuu vain kriisien aikaan.

On kuitenkin ihme, ettei Eskelinen luo vahvempaa siltaa Luxemburgin ja marxilaisen feminismin välille. Hän toteaa muun muassa, että ”Luxemburgin teoriassa ei ole esillä [...] laajempia kysymyksiä, kuten naisten, seksuaalivähemmistöjen ja etnisten vähemmistöjen oikeudet” (116). Riiston mahdollisia muotoja pyritään esittämään laajempi kirjo kuin Marxilla, mutta näkökulman laajennus on lähinnä taloustieteellinen. Eskelisen Luxemburgin ajattelusta piirtämän kuvan tarkempi arvosteleminen vaatisi teoksen tarkoituksen täyttämistä: yhä tarkempaa ja analyyttisempaa perehtymistä Rosa Luxemburgin teksteihin. Toisaalta erityisesti nykykeskustelua ruotivalle osuudelle feminismin huomioiminen olisi ollut tärkeää. Lisäksi Luxemburg-asiantuntijoiden erilaisia tulkintoja olisi voinut esitellä tarkemmin.

Globaalin kapitalismin prosessien tilalle tarvitaan Eskelisen sanoin ”demokraattisempi idea edistyksestä” (137). Tähän uudistukseen täytyy myös sisältyä ”velkasuhteiden syventämisen tarpeen uudelleenarviointi” (138). Luxemburgia mukaillen Eskelisen toiveena onkin ylikansallisen demokratian lisääminen, sillä globaalin kapitalismin riisto koskee käytännössä kaikkia maailman ihmisiä. On myös korostettava demokraattisuuden ja solidaarisuuden käytäntöjä.

Kuten on helppo huomata, ei Luxemburgin käsitys ylikansallisesta liikkeestä ole jotakin Euroopan unionin (”Euroopan Yhdysvaltojen”4) kaltaista, ainakaan sen nykyisessä poliittisesti ja taloudellisesti kriisiytyneessä muodossa. Todennäköistä on, että poliittisen hallinnon näkökulmasta EU ilmentäisi Luxemburgille pikemminkin Leninin sentralistisen hallinnon kaltaista epädemokraattista organisaatiota. Poliittista taloustiedettä tutkinut Huw Macartney on esittänyt, että EU:n ”päättäjät” tasapainoilevat kansainvälisen pääoman, finanssitalouden ja eurooppalaisen yhteisön myöntämän legitimaation välillä. EU-projekti on lähtökohtaisesti perustunut markkinaimperatiiveille, ja kehityksen pysyvä suunta on ollut hävittää demokraattista poliittista lainsäädäntöprosessia. Ei olekaan ihme, että myös Macartney tarjoaa Luxemburgiin viitaten ratkaisuksi muun muassa ylikansallisia poliittisia liikkeitä.5

Lopuksi

Sorron rajat on osuva ja ajankohtainen muistutus sekä Marxin että Luxemburgin teorioiden mahdollisuuksista nykykeskustelussa. Luxemburgin analyyseista voisi olla hyötyä taloustieteen lisäksi monilla yhteiskuntatieteen aloilla, esimerkiksi sosiologian ja sosiaalityön sekä kehitysmaatutkimuksen leikkauspisteissä. Eskelisen tarkoitus ei ole missään nimessä toistaa ”ortodoksimarxilaisuuden” sudenkuoppaa: ottaa teoriaa annettuna dogmina, joka siirretään historiasta nykypäivään muuttumattomana. Tarkoitus on antaa eväitä ennen kaikkea ”kapitalistisen todellisuuden kokonaisuuden ymmärtämiseen” ja siihen, ”miten kapitalismi tarvitsee erilaisia ja eri tavoin organisoituja alueita” (133). Näin esimerkiksi kapitalismin tuottama hyvinvointi ja kasvu kytkeytyvät kehitysmaiden riistoon.

Erityisesti nykypäivän vapaakauppasopimuskeskustelun valossa Luxemburgin huomio vapaasta kaupasta talouden kehityksen historiassa poikkeuksellisena kuriositeettina on mielenkiintoinen. Tätä vapaakauppavaihetta seuraa usein sääntöjen ja rajoitusten rakentuminen. Eskelinen ei ota kantaa siihen, voiko tällaista pitää eräänlaisena kapitalismin ”sisäisenä laajentumisena” (”metalaajentuminen”). Tukkeuduttuaan kasvua ja kysyntää turvaamaan muotoutuneista säännöistä ja rakenteista on kapitalismin nollattava kaikki paniikinomaisesti, jotta loputon ”kasvu kasvun takia” voisi jatkua? Tai ehkäpä tämä on vain toinen tapa määritellä kapitalismille olemuksellinen kriisiytyminen?

On tosiaan kummallista, etteivät kapitalismin edessä hurraavat näe sen ristiriitoja, esimerkiksi jatkuvan kasvun vaadetta, joka lopulta tuhoaa omat mahdollisuutensa. Eikö tämä prosessi syö myös sen paljon puhuttua ”vapautta”? Vapaus on myös mahdollisuuksia, joita finanssikapitalismin kaikkialle ulottuvat lonkerot kahlitsevat. Näyttää kuin kapitalisti näkisi huuruista unta antiikin kreikkalaisesta sankarieepoksesta, jonka päähenkilö hän on. Kaikki on raskasta, sentimentaalista ja kliseisen ylevää kamppailun ja kilpailun retoriikkaa – me ja barbaarit – jumalten suosiosta. Heikot sortuvat elon tiellä, näin vain tapahtuu kapitalistisen deterministisen labyrintin sokkeloissa, se on kreikkalais-kapitalistinen traaginen eetos. Toisaalta kapitalismi on kuin loppuun saakka tuottunut, lisäarvon tuotannon prosessiin kiinni kasvaneen androidin unissa hidastettuna kirmaava yksisarvinen – kapitalismin siittämä ideologinen lupaus ja uni, luonnottomuuden ja keinotekoisuuden tavaramerkki.

Viitteet & Kirjallisuus

  • 1. ”Entwicklung und die Kristallisationsachse der kapitalistischen Gegensätze auf dem europäischen Kontinent lagen, sind längst vorbei. Zu Beginn des 19. Jahrhunderts und traditionell noch bis zur Märzrevolution lag der Mittelpunkt der internationalen Politik in dem Gebiet des aufgeteilten Polens, an der deutsch-russisch-österreichischen Grenze.“ Rosa Luxemburg, Friedensutopien. Leipziger Volkszeitung 6.5.1911.
  • 2. Freikorps-nimeä (”vapaajoukot”) käytettiin Saksassa jo 1700-luvulla vapaaehtoisista sotilasjoukoista. Napoleon-vastaisuus ja kansallismielisyys leimasivat joukkoja, ja jälkimmäinen periytyikin 1900-luvun alussa muodostettuihin samannimisiin eliittijoukkoihin. Kielin kuvernööri ja SPD:n johtohahmoihin kuuluva Gustav Noske (1868–1946) keräsi kokoon patrioottisia vapaaehtoisia, jotta KPD:n ja erityisesti sen Spartakista-siiven masinoimat mellakat saataisiin kuriin. 5.1.1919 KPD ja SPD:stä aikaisemmin irtautunut itsenäinen USPD kokosivat mielenosoituksen johon osallistui jopa 700 000 ihmistä. Mielenosoituksen tuoksinassa KPD sai Berliinin keskusalueen haltuunsa, jolloin hallitus (jossa SPD:llä oli enemmistö) laillisti Freikorpsit ja ohjasi ne valtaamaan Berliinin keskustan takaisin. Joukot mursivatkin KPD:n blokin ja lopulta murhasivat Spartakista-siiven johtohahmot, Luxemburgin mukaan lukien. SPD pelkäsi kuitenkin itsekin Freikorpseja, ja joukot käskettiinkin lähtemään Berliinistä. Myöhemmin suuri osa Freikorps-joukoista liittyi natsipuolueeseen. Ks. Carlos Caballero Jurado & Ramiro Bujeiro, The German Freikorps 1918–1923. Osprey Publishing, Oxford, 2001, esim. 5–9. Ks. myös Klaus Theweleit, Male Fantasies Volume 1: Women, Floods, Bodies, History (Männer Phantasien 1: Frauen, Fluten, Körper, Geschichte, 1977). Trans. Stephen Conway. University of Minnesota Press, Minneapolis, 1987.
  • 3. Tuomas Niskakangas, Tilastokeskus linjasi valtiolle menotärskyn – Finnfundin 130 miljoonan tukea ei voi määritellä sijoitukseksi. Helsingin sanomat 2.12.2015; Matti Ylönen, Yksityisen sektorin kehitysyhteistyö nousi vaaliohjelmiin. Kepa.fi 8.4.2015.
  • 4. ”Vereinigten Staaten Europas”, Luxemburg 6.5.1911.
  • 5. Huw Macartney, The Debt Crisis and European Democratic Legitimacy. Palgrave Macmillan, Lontoo, 2013.

Jaa tämä