Olet täällä

Vanha pelargonia ja ajan marssi – Hommage Peter von Baghille (1943–2014)

Vanha pelargonia ja ajan marssi – Hommage Peter von Baghille (1943–2014)

niin & näin 3/14

 

Sata vuotta sitten ensimmäinen maailmansota oli kestänyt muutaman kuukauden. Siitä tuli rajapyykki vanhan maailman ja äärimmäisyyksien ajan välille. Jean Renoirin Suuri illuusio (La grande illusion, 1937) on ehdoton mestariteos ja hienovireisin kuvaus aiheesta, vaikka yhtään juoksuhautaa ei kuvissa vilahdakaan. Jean Gabin, työväenluokkainen luutnantti Maréchal, on elokuvassa eniten esillä, mutta show’n varastaa suurmies Erich von Stroheim läkähdyttävällä tulkinnallaan saksalaisesta aateliskapteeni von Rauffensteinista. Hän hoivaa yksinäistä pelargoniaa – linnoituksensa ainoaa kasvia – kuin mummo akkunallaan. Herrasmieshortonomi bondaa vihollisuuden yli sotavankinsa, niin ikään aatelisen ranskalaiskapteeni de Boeldieun (Pierre Fresnay), kanssa ja suo tälle erivapauksia, koska aateluus yhdistää ja velvoittaa. De Boeldieu huomauttaa luutnanttiensa Maréchalin ja vauraan juutalaisperijä Rosenthalin olevan myös kelpo sotilaita. ”Ranskan vallankumouksen somia lahjoja”, tuhahtaa sarkastinen saksalaisaristokraatti ja manaa maailmansodan lopputuloksestaan riippumatta merkitsevän vonrauffensteinien ja deboeldieuiden vääjäämätöntä tuhoa. Alati tyyni de Boeldieu hymyilee vinosti: ”Pelkäänpä, ettette te enkä minä voi pysäyttää ajan marssia.”

***

Ajan marssi, aikakauden päätös ja aristokratian loppu läikkyvät mielessä, kun kontemploin Peter von Baghin (1943–2014) poismenoa. Tämän vuoden Sodiksessa tuskastuin festivaalijohtaja von Baghin ja perustajajäsen Kaurismäen aamukeskusteluun paikoin niin pahoin, että piti välillä käydä pubiteltan puolella syömässä porolettu. Nyt tuo viimeinen keskustelu Kitisen koulun salissa näyttää ehkä tarkoituksella koreografioidulta testamentilta, jossa itseoppinut filmihullu halusi varjella elokuvataiteen pelargoniaa turmeluksen ja tietämättömyyden rikkaruohoilta, media- ja digivallankumouksen ”somilta lahjoilta”. Von Bagh ei suinkaan ollut Suomen eikä koko maailmankaan ainoa elokuvatietäjä, mutta epätodennäköiseltä tuntuu, että nykypolvien olisi edes mahdollista saavuttaa taiteenlajista niin holistista ja ehdotonta tuntemusta. Vertailu on sikälikin mahdoton, että von Bagh Jörn Donnerin ja muiden 60-lukulaisten kanssa oli itse juurruttamassa ja rakentamassa elokuvakulttuuria Härmälandiaan. Kotikenttäetu on ehdoton, vaikka johtoasema lie osittain itse sementoitu jyrkällä julistamisella ja kärkkäällä kiistakirjoittelulla.

Ehkä taistelu ja torailu kuuluvat nuoreen elokuvakulttuuriin. Ranskalaiselle cinéfilialle ohittamaton hahmo, elokuva-arkiston perustaja Henri Langlois (1914–1977) joutui kevättalvella 1968 niin kipeään konfliktiin kulttuuriministeri André Malraux’n kanssa, että syttyi kokonainen l’affaire Langlois, näkyvä kamppailu, jota pidettiin toukokuussa seuranneiden opiskelijamellakoiden esinäytöksenä. Jean Cocteau nimesi Langlois’n ”lohikäärmeeksi, joka vartioi aarteitamme”. Siinä tapauksessa von Bagh on satujen tietäjä, joka opastaa noiden aarteiden luo – eikä mitenkään enigmaattisesti myhäillen, vaan painokkaasti kunkin kalleuden erikoiskauneutta hehkuttaen. Hän oli elokuvakasvattaja siinä mielessä kuin Alain Bergala konseptin käsittää: joku näkemyksekäs, joka katsoo elokuvia kanssasi ja keskustelee niistä sen jälkeen. Von Bagh myös moitti toistuvasti elokuva-arkistoja siitä, että ne panttaavat esityskopioitaan elokuvakerhojen saavuttamattomissa. Elokuva säilyy parhaiten, kun se löytää aina vain uusia yleisöjä.

Kosketuspinta ja koskettavuus näkyvät myös muistokirjoitusten ja sosiaalisen median spontaanimman kommentoinnin määrässä. Leimallista muistelijoille on oman elokuvakatsojuuden alkujuurille palaaminen. Kun näyttelijä tai ohjaaja – Robin Williams, Lauren Bacall, Alain Resnais – kuolee, mielessämme aktivoituvat heidän tekemänsä elokuvat. Kun Suomen kuuluisin Katsoja (sillä Katsoja von Bagh on mielestäni myös kompilaatiodokumentaristina: oivaltava katse suomalaisen kulttuurin äärellä) kuolee, virittyy muistoissa koko kavalkadi kinokokemuksia. Tämä on lohduttava ajatus: 46-vuotiaan Filmihullun perustaja näyttää esimerkillään, että elokuvista kirjoittaminen, festivaalien järjestäminen ja muu kulttuurihuseeraaminen jättää painokkaan muistijäljen ja jatkaa elämäänsä yli tomumajamme rajallisuuden.

Rinnastus Suuren illuusion elitistiseen von Rauffensteiniin on sikäli epäreilu, että von Bagh saksalaisperäisestä komeasta nimestään huolimatta oli juuri kansanomaisen kulttuurin puolestapuhuja. Yksi von Baghin suurista saavutuksista on osoittaa, että ”kevyistä” aiheista – elokuvasta, iskelmästä, länkkäreistä, Chaplinista, Elviksestä, Lavin Vepasta ja Virran Olasta – on sallittua, jopa suotavaa, kirjoittaa kynä sauhuten. Eikä pelkästään kirjoittaa: ohjaajan lukuisat kompilaatiodokumenttielokuvat osoittavat, miten arkistojen aarteet ovat enemmän kuin osiensa summa, kun ne asetetaan soimaan assosiatiiviseksi kokonaisuudeksi.

Nyt kun akateeminen media- ja kulttuurintutkimus on asettunut yliopistoihimme, populaarin lumon legitimaatio tuntuu itsestäänselvyydeltä, mitä se ei vielä 50 vuotta sitten ollut. Intomielisyys ja -himoisuus ovat yhä jotain epäilyttävää ja kulmakarvoja nostattavaa, vaikka ne ovat mitä oivinta sytykettä elävälle esseistiikalle: innostunut ihminen on myös haavoittuvainen. Ylisanat ja ylilyönnit ovat vaarallista aluetta, mutta oma, naiiviltakin vaikuttava kiihko voi generoida energiaa, joka vuorostaan tarttuu muihin. Vaikka julkikuvaa ja ulostuloja leimasikin kärttyily milloin Suomen elokuvasäätiölle, milloin elokuva-arkistolle, milloin turkulaisille elokuvatutkijoille, pidättelemättömästä innosta haluan von Baghin muistaa ja siitä haluan häntä kiittää. Jos voisin, kysyisin: ”Mikä oli viimeinen elokuva, jonka näit?” Oli mikä hyvänsä, toivottavasti se oli fantastinen. Uskallan myös luottaa, että se kuuluisa, lähdön hetkellä silmien editse kiitävä elämän filminauha todella oli filmiä komeimmillaan, eikä pikselöitynyt digisuttu.

***

Kun kapteeni de Boeldieu uhrautuu alempiarvoisten luutnanttiensa pakoreitin turvatakseen, von Rauffenstein kunnioittaa ryhdikästä kuolemaa leikkaamalla vaalimansa pelargonian ja asettaa kukan hellävaroin aristokraatin rinnalle. Petterikin on pelargoniansa ansainnut. Me muut, maréchalit ja rosenthalit, jatkamme omaa marssiamme lumessa, kohti seuraavia taisteluita tai turvapaikkoja, vajavaisuuksinemmekin.

 

Asiasanat: elokuvat, muistokirjoitus
Teema/osio: Verkkotekstit
Henkilöviitteet: Bagh, Peter von

Jaa tämä