Olet täällä

Walesin fantastinen filosofiasirkus

Walesin fantastinen filosofiasirkus

niin & näin 3/15

How the Light Gets In ‑festivaali Hay-on-Wyen kylässä Walesissa yllätti kokeneenkin konferenssikävijän. Kun kävelin maailmanpyörän ja karusellin ohitse telttapaikalleni, peilisalin takana illan esitystään varten venyttelevä akrobaatti iski viekoittelevasti silmää. Huvipuistoalueen vierestä sai ostaa burgeriaterian, hippien artesaanituotteita ja halutessaan myös makoisan ginijuoman. Baarissa istuessani silmääni pisti ohi pyyhältävä miekkonen kirkkaissa pellehousuissa. Nämä eivät olleet tavalliset filosofiakinkerit, joissa ujot nuoret miehet ja naiset lukevat hiljaisella äänellä monisyisiä argumenttejaan ennen kuin irti päästetään hieman höpsö mutta valloittava plenaristi. Tämä oli sirkus, jossa filosofian tuli yhtä lailla viihdyttää kuin valaista kuulijoitaan.

***

Valitsin ensimmäiseksi kosketuksekseni tapahtuman tarjontaan session otsikolla ”Beyond Words”. Brittifilosofit Hilary Lawson ja Emma Borg sekä yhdysvaltalainen antropologi Daniel Everett keskustelivat kielen voimasta kuvata maailmaa ja välittää siitä totuuksia.

Seitsemättä kertaa järjestetyn How the Light Gets In ‑festivaalin perustaja Lawson vetosi kuulijoita jättämään taakseen vanhanaikaiset referentiaaliset kielikäsitykset, Borg totesi kielellisen käänteen olleen huono idea ja Everett kertoi tarinoita kokemuksistaan Amazonin heimojen parissa: lavalla istui antirealisti, realisti ja kulttuurirelativisti. Sessioiden formaatin mukaisesti jokainen sai muutaman minuutin esittääkseen väitteensä, minkä jälkeen keskusteltiin parista ennalta määrätystä teemasta ennen loppupuheenvuoroja.

Realisti Borg oli väittelyssä helisemässä. Lawson painotti, ettei realisti muutu heti relativistiksi hylätessään ajatuksen maailmasta kielen ja ajattelun ulkopuolella. Realismi oli hänen mielestään jopa vaarallista, sillä realistin ajattelu perustuu yksisilmäiseen näkemykseen totuudesta. Aiemmin lähetyssaarnaajana toiminut Everett komppasi totuuden käsitteen filosofiassa olevan valitettava jäänne uskonnosta. Aisaparin näkemykset olivat yllättävän yksinkertaisia: jätämme suurimman osan asioista sanomatta ja maailma on radikaalisti avoin merkitykselle. Lawsonin oma filosofinen projekti tutkii kuinka rajaamme maailmasta pieniä paketteja rajallisten työkalujemme käsiteltäväksi. Hänen teoriansa kuulosti vakuuttavalta Everettin tuodessa keskusteluun empiiristä tietoa kaukaisten heimojen ajatusmalleista ja eksoottisista maailmankuvista.

Realismi oli raunioina eikä ollut vielä edes lounasaika.

Seuraavissa sessioissa otettiin käsittelyyn moraali ja tiede. Uusiseelantilainen poliitikko ja filosofi Jamie Whyte valitteli moraalin kärsivän byrokraattisista moraalin mikromanagereista ja sanoi haluavansa tuoda takaisin annoksen maalaisjärkeä ja käytännöllisyyttä länsimaiden poliittisen korrektiuden läpitunkemaan julkiseen keskusteluun.

Hän myös kehotti yleisöä suhtautumaan skeptisesti liian yleviä moraalisia ohjenuoria kauppaaviin poliitikkoihin. Lähimoraalin käytännöllisyys näkyi hänen mielestään siinä, että hän välitti enemmän tyttäriensä tulevaisuudesta kuin siitä, mitä tapahtuu vaikkapa Suomen kaltaisessa kaukaisessa maailmankolkassa.

Yhdysvaltalaiset Kenneth Cukier, Steve Fuller ja Lawrence Krauss olivat valinneet otsikokseen ”Everything We Know Is Wrong” ja keskustelivat tieteen ja filosofian suhteesta. Debatti oli eläväistä ja teltta oli täynnä tiedeväkeä, joka oli saanut tuta skeptikkojen raivon taannoisten syöpätutkimuksia käsittelevien artikkeleiden ansiosta. Artikkeleissa paljastui, että jopa 80 % johtavissa vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistuista syöpätutkimusten tuloksista oli mahdotonta toistaa.1 Teltassa oli kritiikistä huolimatta herätysjuhlan tuntua tieteen saadessa anteeksi syntinsä. Yleisössä istunut syöpätutkija tunnusti kollegoidensa virheet ja sanoi samaan hengenvetoon, että tiede marssii nöyryytensä voimin päättäväisesti kohti tulevaisuutta.

Aiheesta jatkettiin Hannah Dawsonin, Hilary Lawsonin ja John Searlen noustessa lavalle sessiossa ”After the End of Truth”. Nyt oli antirealistin vuoro tutista pöksyissään, sillä brittihistorioitsija Dawson ja realisti Searle eivät aikoneet luopua faktoistaan ja objektiivisista totuuksistaan. Videolinkin kautta paikalle laskeutunut virtuaali-Searle oli mainiossa iskussa korkeasta iästään huolimatta ja pyöritteli tottuneesti Lawsonia: ”En tietenkään ole edellisen puhujan kanssa samaa mieltä yhtään mistään.”

Hän vastasi Lawsonin realismikritiikkiin, että oli virhe olettaa pelkän perspektivismin johtavan automaattisesti realismin tuhoon. Tulkitsemmehan kaikki totta kai todellisuutta tahoillamme. Hänen mielestään kaikki perspektivismi on triviaalisti totta, mutta se ei tarkoita, etteikö objektiivisia totuuksia olisi olemassa.

Searle lievensi kantaansa hieman toteamalla Wittgensteinin olleen oikeassa huomauttaessaan, että ei ole olemassa ei-kielellistä positiota, josta voisimme arvioida kielen suhdetta maailmaan. Siitä huolimatta hän painotti, että emme voisi mitenkään toimia maailmassa olettamatta jonkinlaista realismia. Lawsonin kädet viuhuivat jo tuttuun tapaan, mutta ilkikurisesti hymyilevä Searle toisti alkuperäistä väitettään: ontologisesti subjektiivinen perspektiivi ja epistemologisesti objektiiviset totuudet eivät olleet hänen mielestään toisensa poissulkevia käsitteitä. Realismi oli pelastettu. Dawsonin kysyessä oliko holokausti antirealistien mielestä historiallinen fakta vai ei, piti Lawsoninkin painottaa välillä uskovansa ihmismielen ulkopuolella olevan jotain kamaa.

Päivän kruunatakseni päätin suunnistaan illalla ”Je suis Charlie” -keskusteluun, joka tosin oli pettymys. David Aaronovitchin ja Myriam Francois-Cerrahin lisäksi lavalla istui valkohapsinen filosofi Brian Klug, joka esitti joitain mielenkiintoisia argumentteja sananvapaudesta ja erotteli taitavasti käsitteitä: hän kannatti ilmaisunvapautta ja -oikeutta, muttei lämmennyt oikeudelle loukata toista sanallisesti, vaikka vapaus siihen olisi olemassa.

Suurimman osan ajasta hän kuitenkin katsoi yleisön kanssa hämmentyneenä Aaronovitchin ja Francois-Cerrahin lapsellista kinastelua. Satiirin yhteiskunnallisesta roolista käyty nokkapokka ei johtanut yhtään mihinkään. Tämä oli harmillista, olihan aihe varmasti yksi tärkeimmistä, joita festareilla käsiteltiin. Sitä varten olisi kaivannut kypsempää otetta tai edes paria vakavamielistä aikuista analysoimaan Charlie Hebdo ‑tragedian taustoja ja implikaatioita. Onneksi illan saapuessa saimme nauttia kabaree-esityksistä, ruoasta ja juomasta ja unohtaa menetetyn tilaisuuden. Parakkisuihkun kautta telttaansa tiensä haparoinut juhlija sai kellistää päänsä suhteellisen tyytyväisenä.

***

Seuraavana aamuna ohjelmistossa oli kaksi luentoa. Daniel Everett kertoi lisää kokemuksistaan Amazonin Pirahã-kansan parissa. Hän oli viihdyttävä ja sympaattinen luennoitsija, vaikka hänen esimerkkinsä heimon seksuaalikäyttäytymisestä saattoivatkin järkyttää herkimpiä. Steve Fuller puolestaan esitelmöi otsikolla ”The Future Is Now” ja yritti muljauttaa yleisönsä käsitystä progressiivisen historiankirjoituksen vääjäämättömästä marssista kohti valaistuneempaa tulevaisuutta. Fullerin mukaan kertomuksellistettu marxilainen ennustus proletariaatin kapinasta teki vaikutuksen Otto von Bismarckiin (1815–1898), joka päätti tehdä asialle jotain: hän rajoitti marxilaisen vallankumouksen teollistumattomiin maihin luomalla hyvinvointivaltion. Bismarckin historiallinen proaktiivisuus marginalisoi marxilaisen ajattelun lepyttämällä kansaa sosiaalietuuksilla ja ‑avustuksilla.

Kun Fulleria pyydettiin ennustamaa tulevaisuutta, hän sanoi haluavansa osuutensa rahoista, joita Googlen kaltaiset yritykset tahkoavat myymällä henkilökohtaisia tietojamme. Hyvinvointivaltion purkamisen vastustamisesta kyselleet saivat kuulla, että tarvitsemme Marxista version 2.0 estääksemme täystuhon. Valitettavasti vapaaehtoisia tai ehdotuksia Marxin toisen tulemisen henkilöitymäksi ei yleisön joukosta löytynyt.

Lounaan jälkeen lauteille kipusivat brittikirjailijakirjailija Warren Ellis, fyysikkolegenda Sir Roger Penrose ja koneälyproffa Sir Nigel Shadbolt aiheenaan tekoälyn uhkakuvat ihmiskunnalle. Kolmikko oli yksimielinen: tekoäly ei ole mahdollinen emergentti ominaisuus pelkkiä laskutoimituksia tekevissä koneissa, ja tietokoneiden ohjelmistojen uhat ovat fantasiaa ja projektiota. Penrosen ja kumppaneiden kanta oli pienoinen yllätys, sillä Stephen Hawking oli juuri kertonut mediassa näkemyksiään tekoälyn mahdollisista vaaroista.

Hawkingia opettanut Roger Penrose on luultavasti yksi harvoista tiedeyhteisön jäsenistä, jolla on tarpeeksi auktoriteettia todeta Hawkingin olevan väärässä. Ellis tuumasi koneiden osaavan oppia, mutta niiden oppiminen on terminaattoriskenaarioita huomattavasti tylsempää tekoälyä. Penrose suostui siihen, että pikkuaivoja olisi ehkä mahdollista mallintaa, sillä siellä tapahtuva toiminta ei ole tietoista. Itse tietoisuuden luonteesta ei tullut selkeyttä, mutta Penrose tarkoitti selvästi mekaanisesti opittuja taitoja, jotka muuttuvat harjoituksen myötä automaattisiksi. Herrat totesivat vielä johtopäätöksissään, että tekoäly ei ole vaaraksi ihmiskunnalle, mutta ihmiset voivat olla vaaraksi sekä toisilleen että mahdollisesti tulevaisuudessa syntyvälle heikollekin tekoälylle.

Ehkä tietokoneet tarvitsevat suojelua ihmisiltä eikä päinvastoin. Lopuksi mietittiin, pitäisiköhän meidän huolestua enemmän koneiden humanisoinnin sijaan siitä, että ihmisiä dehumanisoidaan.

Moraalista ohjenuoraa etsivä saattoi seuraavaksi hakeutua sessioon ”The Really Real”, jossa pohdittiin moraalifilosofian ja ontologian huteraa suhdetta Simon Blackburnin, Phillip Blondin ja Myriam Francois-Cerrahin seurassa. Keskustelu alkoi lupaavasti. Blackburn totesi varovasti ontologisesti toden olevan nykyisin harvinainen perusta eettiselle keskustelulle. Blond oli puheittensa perusteella hegeliläinen ajattelija, joka puolusti moraalisten universaalien käyttöä etiikassa. Francois-Cerrah tyytyi haukkumaan kaikkia eurosentrisiksi elitisteiksi. Blackburn totesi, että tämä oli latteus, jonka hän oli jo maininnut alkupuheenvuorossaan: meillä kaikilla on omat näkökulmamme ja ennakkoluulomme moraalisiin kysymyksiin. Blond kyseli, miksi käytämme edelleen universaalien kieltä, jos universaalit moraaliset positiot eivät enää päde nykymaailmassa.

Lavalla oli kolme sooloilijaa, joista kokenein filosofi vetäytyi keskustelun edetessä kuoreensa. Oli masentavaa huomata, että Blackburn oli ”Je suis Charlie” -session Brian Klugin tavoin väärässä paikassa väärään aikaan. Molempien luennointia aiheistaan olisi varmasti ollut ilo kuunnella, mutta herrat jäivät mediaseksikkäiden mutta muuten turhanpäiväisten öykkäreiden jalkoihin. Tilasin turhautuneena baarista bloody maryn ja siemailin sitä seuraavassa sessiossa unohtaakseni edellisen. Margaret Heffernanin, Angie Hobbsin ja Mark Rowlandsin tähdittämä ”Forgetting to Be Me” käsitteli muistia ja yleisö sai lohdullisesti kuulla, että muisti ei ole koskaan niin tarkka kuin luulemme ja että joskus repressio on trauman jälkeen tärkeä puolustusmekanismi.

Kolmipäisten paneelien ja luentojen lisäksi festivaaleilla oli mahdollisuus osallistua pienimuotoisiin seminaareihin. Valitsin näistä Richard Bentallin vetämän hallusinaatiotyöpajan, jossa esiteltiin uusinta tutkimusta aiheesta. Hänen teoriansa trauman ja dissosiaation suhteesta hallusinaatioihin kuulosti aluksi palturilta, mutta parin tunnin suostuttelun jälkeen mahdollisesti ihan pätevältä.

Keskustelimme seminaarin annista uusien tuttavien kanssa pitkälle iltaan. Kellon lyödessä yksitoista meidät keskeytti joukko karnevaalivarustukseen sonnustautuneita hulluja. Jahka heidän tanssinsa ja kakofoninen soittonsa oli saanut väkijoukon huomion, he ilmoittivat olevan ”Midnight Mayhem” ‑session vuoro. Löysimme pian itsemme täpötäydestä kynttilöin valaistusta teltasta, jonka päädyssä istui kaksi tunnettua filosofia ja pullo punaviiniä. Pimeydestä ilmestyneet satyyrit ilmoittivat pienessä maistissa oleville filosofeille, että illan aihe oli ”Beauty or Brains”. Filosofien tehtävänä oli huvittaa bakkanaalista joukkoamme puolustamalla joko estetiikkaa tai tieteellisiä faktoja. Kepeiden loukkausten ja naljailun lomassa raikuivat nauru ja aplodit. Laseja kohotettiin moneen otteeseen. Poliittisen korrektiuden airueen loukkaannuttua ja poistuttua melodramaattisesti teltan tunnelma keveni entisestään. Viinipullon vetäessä viimeisiään ei ollut selvää, kumpi väsyneistä filosofeista oli voitolla. Ehkä voittajia olivat pimpparautaa kilistellyt hevosnaamioinen narri ja keskiaikaiseen hörhelöasuun pukeutunut huilisti, jotka katosivat soitellen takaisin Hayn yöhön.

***

Olin nähnyt vain pienen osan festivaalin tarjonnasta ja näkemättä jääneet puheet ja keskustelut kalvoivat mieltä. Ennen paluuta ehdin kuitenkin vielä yhteen esitelmään ja paneelikeskusteluun.

Ted Honderich luennoi otsikolla ”Actual Consciousness” ja esitteli samannimisessä kirjassaan kehittämäänsä teoriaa tietoisuudesta. Ärtyisä professori läksytti järjestäjiä puuttuvista monisteistaan ja liian lyhyestä keskusteluosuudesta.

Paneelikeskustelu ”Rethinking Capital” käytiin brittimarxisti Alex Callinicosin, John Majorin hallituksessakin vaikuttaneen Stephen Dorrellin ja Paul Krugmanin välillä. Taloustuntijoiden maalailut olivat tuttuun tapaan synkkiä, mutta vasemmalle kallistuneet Callinicos ja Krugman löysivät tilanteesta jotain aihetta optimismiinkin. Jos Kreikka lopulta eroaa eurosta ja menestyy, herrat tuumasivat, vasemmiston nousu Euroopassa on taattu. Tiedossa on heidän mukaansa aitoa poliittista ja taloudellista nahanluontia jos ja kun tilanne päästetään tarpeeksi pahaksi. Talouden nobelisti Krugmania kuunnellessani mietin Steve Fullerin kaihoisaa kutsua uudelle Marxille.

Rataliikenteen lakko oli uhannut maata konferenssin ensimmäisen viikon ajan, mutta saimme kuulla lakon peruuntuneen lähtöpäiväksi. En ollut ehtinyt käydä maailmanpyörässä, karusellissa tai liukumäessä. Sirkusesityskin jäi näkemättä muiden kiireiden takia. Filosofiaa sen sijaan näin ja kuulin runsaasti. Jäin junamatkalla miettimään mihin filosofiakonferenssi tarvitsee sirkushuveja, jos se tarjoaa kävijöilleen maailman johtavien filosofien ja ajattelijoiden mietteitä. Tulin siihen johtopäätökseen, että maailmanpyörät pystytettiin toteemeiksi muistuttamaan meitä ulkomaailman tahmaisesta kourasta, joka yrittää aina tunkeutua filosofian reviirille tekemään tuhojaan. Festivaali kesti kymmenen päivää, mutta ehdin nähdä niistä vain kolme. Luoja tietää millaiseksi meno yltyi kemujen todella päästessä vauhtiin.

Viite & Kirjallisuus

Jaa tämä