Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. Gaudeamus, Helsinki 2014. 270 s.
Kuolema on viime vuosikymmeninä herättänyt yhä enenevissä määrin julkista kiinnostusta. Kotimaassamme trendi on näkynyt ainakin radio- ja televisio-ohjelmina, elokuvina, taidenäyttelyinä, yleisöluentoina, yleistajuisina tietokirjoina ja osittain niidenkin lietsomana julkisena keskusteluna. Myös akateemisessa maailmassa on aiheesta innostuttu, mistä kielii erityisesti Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran perustaminen joitakin vuosia sittenKs. Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran kotisivu ja verkkolehti Thanatos.. Samaa kertoo se, että Suomen kulttuurirahasto katsoi ihmisen kuolevaisuuden siinä määrin poikkitieteellisesti kiinnostavaksi ja yhteiskunnallisesti merkittäväksi teemaksi, että se päätti rahoittaa aiheeseen keskittyneen Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin kolmivuotisen hankkeenKs. www.helsinki.fi/collegium/english/projects/mortality/index.htm; < href=”http://blogs.helsinki.fi/human-mortality/”>blogs.helsinki.fi/human-mortality/.. Filosofi Sami Pihlströmin luotsaama projekti järjesti sisätieteellisen toiminnan lisäksi yleisöluentosarjan, jonka pohjalta ilmestyi vuoden alussa Outi Hakolan ja kumppaneiden toimittama artikkelikokoelma Kuoleman kulttuurit Suomessa.
Kuolemasta sieltä & täältä
Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta teoksen 14 kirjoitusta käsittelevät perustellusti, kirkkaasti ja vailla turhaa paatosta jonkin tieteenalan, taiteen tai suomalaisen käytännön suhdetta kuolemaan. Kirjoitukset on koottu kolmeksi kokonaisuudeksi: otsikon ”Hyvä kuolema” alla kuolemaa käsitellään lääketieteen ja hoidon sekä taiteen ja julkisen keskustelun kannoilta. ”Yhteisöllinen kuolema”-osio kuvaa suomalaisen yhteiskunnan tapaa käsitellä yksilön kuolemaa. Kirjoitukset aloittavat suomalaisista kuolemanrituaaleista, koskettelevat vanhustenhoitoa ja perinnönjakoa ja päätyvät kuvailemaan Mika Myllylän poismenon julkista ruodintaa.
Viimeinen osio ”Lopullinen kuolema” on hajanaisin ja tasoltaan vaihtelevin. Osion aloittava, eri uskontojen kuolema- ja kuolemattomuuskäsityksiä kosketteleva kirjoitus on tiivis ja informatiivinen. Sitä seuraavat kirjoitukset eivät ole niin onnistuneita. ”Kuoleman ja kuolemattomuuden biologia” on sekava ja keskittyy lähinnä esittelemään bioalan viimeisiä tutkimuskysymyksiä. Samoin itsemurhaa tarkasteleva teksti on omituisesti painottunut Lauri Rauhalan ihmiskäsityksen esittelyyn. Vaikka tämän psykologi-filosofin aatokset eittämättä ovat käsittelyn arvoisia, silti rauhalalainen näkökulma itsemurhaan näyttäytyy kuolemaan yleisesti keskittyvässä teoksessa omituisen satunnaiselta ja kapealta. Osion viimeisin kirjoitus, Sami Pihlströmin pohdiskeleva teksti kuolemasta ja elämän merkityksellisyydestä, on taas onnistuneempi. Kirjan päättää irralliseksi jäävä ”Epilogi”, jossa oikeushammaslääketieteen konkari Helena Ranta muistelee työtään erinäisten kriisien uhrien tunnistamiseksi.
Kuoleman kulttuurit Suomessa tarjoaa paljon tietoa kalma-asioista ja järkevää pohdintaa niiden ympäriltä. Esineenä kirja on miellyttävä. Vain jotkin paino- ja taittovirheet sekä jokunen vähemmän onnistunut kirjoitus antavat pientä sijaa moitteille, mutta kaiken kaikkiaan teos on hyvin onnistunut ja tarpeellinen kulttuurituote.
Onko kuolemanpelko viisauden alku?
Monet teemat toistuvat läpi teoksen, ja useammat niistä ansaitsisivat laajan käsittelyn. Keskityn kuitenkin yhteen, kuoleman pahuuteen ja pelkoon, jota kuolema synnyttää. Akatemiatutkija Mikko Salmela erittelee kolmenlaisia mahdollisia syitä ilmeisen universaalille vaikeudelle kohdata kuolevia ja ajatusta omasta kuolemasta: ensinnäkin voi olla vaikeaa tuntea empatiaa kuolevaa kohtaan ja samastua hänen asemaansa, koska useimmat ihmiset eivät aktiivisesti koe tai ole koskaan kokeneet oman kuolemansa läheisyyttä. Toisaalta omaa kuolemaansa on hankalaa jatkuvasti pitää mielessä, koska silloin sitoutuminen oikeastaan mihinkään on useimmille psykologisesti ylivoimaista. Meillä on Salmelan mukaan jopa biologisperäisiä taipumuksia vältellä oman kuolemamme ajattelemista. Kolmanneksi erinäiset kulttuuriimme kuuluvat uskomukset kuoleman jälkeisestä elämästä tai elottomuudesta voivat tavalla tai toisella aiheuttaa kuolevan läheisille itselleen ahdistusta.
Edellisten selitysten lisäksi Salmela viittaa Martin Heideggerin ajatukseen, jonka mukaan oman kuolevaisuuden hyväksymien on ainoa tie ”omimpaan eksistenssiin”. Salmela tulkitsee saksalaissuuruutta niin, että ”[o]man kuolevaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen voi myös tarjota ainoan kestävän lähtökohdan, josta ihmisen on mahdollista tukea kuolevia lähimmäisiä” (59). Teoksen muissa kirjoituksissa mainitaan toinenkin heideggerilaissävyinen, joskin uskoakseni Heideggerista riippumattakin varsin yleinen miete: elämäni ja kokemukseni ovat asioita, joita voin ajatella ja ymmärtää, mutta kuolema on niiden puuttumista, enkä siksi voi edes periaatteessa ymmärtää omaa kuolemaani. Tämän välttämättömän vierauden pitäisi sitten aiheuttaa meissä kauhua.
Nämä ovat varmasti viisaita ajatuksia. Oman rajallisuutensa tunnustaminen on kaiketi välttämätöntä, jos haluaa ylipäätään tulla omaksi itsekseen. Liian syvällisiä selityksiä ei kuitenkaan koskaan tulisi ottaa liian helposti liian todesta – edes kuolemasta puhuttaessa. Toki inhimilliseen eksistenssiin kuulunee erottomasti jonkinlainen alati uusiutuva transkendentiaalis-münchhausenilainen välttämättömyys kannatella itse itseään, ja tarve pohdiskella omaa kuolemaa on eittämättä yksi niistä tavoista, joilla tämä välttämättömyys ilmenee. Silloin kun niin käy, eksistentiaalifilosofia varmastikin auttaa ymmärtämään oman ja muiden kuoleman herättämää kauhua.
Siltikin tekee mieli kysyä, eikö kuolevan kohtaamisen vaikeus selity jo pitkälti sillä, että kriisissä olevien ihmisten kanssa toimiminen on vaikeaa. Kuoleminen kun on luultavasti useimmille suurin ja vaikein kriisi, jonka he joutuvat kohtaamaan ja josta ei eräässä aika tärkeässä mielessä edes voi selvitä. Ja toisaalta eikö olisi mahdollista, että oman kuoleman ajattelun välttely johtuu toisinaan siitä, että yksinkertaisesti tykkää elää ja että tässä nyt on vielä kaikenlaista kesken? Ehkä kuoleman mietiskely on usein vain aika turhaa, koska käytännössä kuolema on hyvinvoivalle länsimaalaiselle todennäköisesti aika kaukainen asia. Banaalia, mutta eksistentiaaliajattelun rinnalla käypä selitystapa tämäkin.
Kuolema ja elämän merkitys
Ajatus kuoleman roolista elämän merkitystä ymmärrettäessä nousee esiin myös Sami Pihlströmin kuoleman pahuutta pohtivassa kirjoituksessa, jossa hän esittää Todd Mayn muotoileman kuoleman paradoksin: ”niin (väistämätön) kuolemani kuin (illusorinen) kuolemattomuuskin tekee (tai tekisi) elämästäni merkityksettömän” (225). Idea on siinä, että toisaalta voidaan väittää, että minun elämälläni ei ole merkitystä, koska vääjäämättä lopulta kuitenkin kuolen, minut unohdetaan ja kaikki, mitä olen saanut aikaiseksi, tuhoutuu. Ja toisaalta on väitettävissä, että itse asiassa juuri kuoleman puuttuminen ja ikuinen elämä tekisi elämästä ja kaikesta toiminnasta merkityksetöntä, koska silloin kaiken voisi aina tehdä myöhemmin ja tarve tehdä yhtään mitään nyt häviäisi. Koskaan ei siis olisi syytä tehdä mitään, ja kaikki olisi merkityksetöntä.
Pihlström esittää lyhyessä tilassa ansiokkaan selkeästi kohtuullisen vaikeitakin ajatuskulkuja. Itse ajatukset eivät vain vaikuta kulkevan kovin ansiokkaasti. Ensinnäkin on epäuskottavaa, että ”[ä]ärettömän pitkän ajan kuluessa kaikki mahdollisuudet toteutuisivat” (223) ja siis että edes kuolematon voisi aina tehdä kaiken joskus myöhemmin. Toisaalta ei ole myöskään mitenkään selvää, mistä kuolemattomien motiivit riippuisivat. Ehkä heidän toisinaan on tehtävä tarpeensa ja juuri silloin, kun aivan pakottava tarve sattuu iskemään. Ylisummaan kuolemattomuutta viljelevä ajatuskoe näyttäisi – niin kuin ajatuskokeilla on usein tapana – sortuvan omaan abstraktisuuteensa ja fantastisuuteensa. Sen perusteella on vaikea sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen.
Uskoakseni ongelman ydin on silti paremminkin ilmeisen yleisessä taipumuksessa ajatella asioiden merkityksellisyyttä jossain määrittelemättömässä, asioita itseään suuremmassa mittakaavassa. Tällöin merkitys tulee aina jostain ylempää, jostain isommasta. Tämä on ongelmallista, koska kaikki näyttäisi olevan vääjäämättä jollain tapaa rajallista – koska elämä loppuu ja koska maailmankaikkeuskin lienee käytännössä äärellinen. Aina on viimeinen, suurin mittakaava, jolle ei ole enää taustaa, joka kykenisi tarjoamaan merkitystä. Siksi tarve työntää merkityksellisyyden lähde aina vain kauemmas johtaa nihilismiin.
Kenties tällainen ajattelu synnyttää toisinaan esiintyvän kiihkeän halun tallentaa asioita. Kaikki tärkeä halutaan muistaa, äänittää, valokuvata ja dokumentoida, säilyttää joskus myöhemmäksi. Ikään kuin asioilla olisi merkitystä vain, jos ne edes jossain mielessä säilyvät, jos ne saavat ikuisen elämän kuvina tai ääninä. Siltikin lienee selvää, että myös yksityinen tuntemus, ajatus tai vaikutelma, joka hetkessä kiiti tajuntani läpi ja painui sitten takaisin unohduksiin, voi olla merkityksellinen.
En usko, että juuri mikään on kovin merkityksellistä koko kosmoksen mittakaavassa. Koska monet asiat kuitenkin ovat merkityksellisiä, kosmoksen mittakaavalla ei selvästi ole paljonkaan väliä. Samoin minun elämälläni ja useimpien muiden ihmisten elämällä ei ole juurikaan merkitystä koko ihmiskunnalle, mutta se vain osoittaa, että ihmiskunnan mittakaava ei ole kovin hedelmällinen lähtökohta, jos ollaan kiinnostuneita yksittäisen ihmisen elämän merkityksellisyydestä. Ja sama pätee minun koko elämääni ja yksittäisiin askareisiini. Monetkaan puuhani eivät ole merkityksellisiä suhteessa koko elämääni. Silti koko elämäni koostuu paljolti siitä, mitä täällä satun kulloinkin toimittamaan, ja osa näistä askareista on merkityksellisiä. Elämäni ei siis ole vailla merkitystä.
Näin ajatellen Mayn paradoksin väitteet ovat väärin aseteltuja. Ajatus kuolemasta kaiken merkityksellisyyden tuojana tai viejänä tuntuu minusta hullunkuriselta. Jos joskus saan lyhyen elinajanennusteen, saatan tosin muuttaa mieltäni. Mutta miksi silloinen käsitykseni olisi nykyistä oikeutetumpi?
