William S. Burroughs
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan artikkeli Led Zeppelin -yhtyeestä sen pohjalta, että menisin yhteen konserttiin ja keskustelisin Jimmy Pagen kanssa, en ollut varma pystyisinkö moiseen, koska en tiennyt musiikista riittävästi edes yrittääkseni jonkinlaista musiikkikritiikkiä tai -arvostelua. Päätin vain lähteä konserttiin ja puhua Pagen kanssa. Ehkä artikkeli siitä kehkeytyisi. Jos tarkastelee mitä hyvänsä tietoaineserää ilman ennalta käsitettyä näkökulmaa, tuo näkökulma kyllä työntyy esiin aineksesta itsestään.
Ensimmäisen vaikutelmani sain yleisöstä. Kun soljuimme läpi turvallisuustarkastuksen yksi kerrallaan – kokonainen kymi nuoria, jotka kummasti näyttivät yhdeltä ainoalta eliöltä: yhdeltä hyväkäytöksiseltä siivonoloiselta keskiluokkaiselta kakaralta. Järjestysmiehet vaikuttivat viileiltä ja harjaantuneilta, tuuppivat jäniksiä ulos mitä niukimmin häsläten. Kanavoiduimme juohevasti paikoillemme kolmanteentoista riviin. Konsertin edellä nautitulla leppoisalla illallisella kumppanini Crawdaddy-lehdestä oli sanonut uumoilevansa, että jotakin pahaa on tapahtumassa. Huomautin, että aina voi sattua, kun kokoontuu sankka joukko ihmisiä – esimerkiksi härkätaisteluissa ostetaan portilta olkihattu suojaamaan lentäviltä pulloilta ja muilta ohjuksilta. Siinä minä siirtelin mahdollista uhkaa meksikolaiseen rajataajamaan, jossa kerran matadori kyllä säilyi mitenkuten hengissä, mutta useita katsojia kuoli. Ilmiö tunnetaan ”tienraivuuna”.
Vaan me istuuduimme konserttikatsomoon. Kieltäydyn korvatulpista: olen tottunut Marokossa kovaääniseen rumpu- ja torvimusiikkiin, jolla on aina, kunhan sitä vain taiten esitetään, riemastuttava ja elävöittävä vaikutus minuun. Kun Zeppelinit pääsivät vauhtiin, minä koin tuota samaa riemua, joka oli hallittavuuttaan sitäkin miellyttävämpää: tiesin, ettei mitään pahaa ole tekeillä. Tämä alue oli turvallinen ja ystävällinen – mutta samalla vahvasti ladattu. Esiintyjien ja alati raivoilemattoman ja repeilemättömän yleisön kesken vaihdettiin käsinkosketeltavaa energiaa. Erikoistehosteita käsiteltiin hyvin, liioittelematta.
Muutama tehokeino käy paljon paremmin laatuun kuin liian moni. Näen, kun lasersäteet leikkaavat kuivaa savua. Yleisö palkitsee näyn kiljumalla. Kun Page temppuilee katkenneitten kitarankielien kanssa, vaikutus on todellinen, samoin John Bonhamin rumpusoololla ja Robert Plantin herpaantumattoman elinvoimaisesti tulkitsemilla laulunsanoilla. Esiintyjät panivat parastaan, ja se oli perin hyvää se. Päätösnumero, ”Stairway to Heaven”, yleisö sytyttää tulitikkuja, liekkejä siellä täällä, kaikki käyttäytyvät kunnolla, iloissaan, rakentuu lukion joulunäytelmän tunnelma. Kaiken kaikkiaan hyvä keikka: ei matala eikä mauton. Konserttitalosta poistuessa tuntui kuin astuisi ulos suihkukoneesta.
Ynnäsin vaikutelmani heti konsertin jälkeen muutamaan muistiinpanoon saadakseni pohjaa Pagen kanssa juttelulle. ”Olennainen ainesosa menestyksekkäässä rockyhtyeessä on energia – kyky luovuttaa energiaa, vastaanottaa energiaa yleisöltä ja sitä takaisin yleisölle. Rock-konsertti on itse asiassa riitti, johon kuuluu energian esiin manaaminen ja muuntaminen. Rocktähtiä voi verrata pappeihin; tätä aihelmaa työstettiin Peter Watkinin elokuvassa Privilege [1967]. Tuon filmin rocktähteä käyttelivät taantumukselliset, valtiouskontoa pystyttävät voimat. Näköala tuntuu epätodennäköiseltä: luulen, että poliittisia iskulauseita laulava rockyhtye olisi omiaan jättämään kuulijat oven ulkopuolelle.”
”Led Zeppelinin keikka riippuu vahvasti äänenvoimakkuudesta, toistosta ja rummuista. Se muistuttaa jollakin lailla Marokossa tavattavaa transsimusiikkia, joka on maagista niin alkuperältään kuin tarkoitukseltaankin – sitä kiinnostaa henkisten voimien esiin loitsiminen ja hallitseminen. Marokossa muusikot ovat myös maagikoita. Gnawa-musiikkia käytetään pahojen henkien häätämiseen. Joujouka-musiikki kutsuu Pan-jumalaa, paniikin jumalaa, joka edustaa todellisia taikavoimia, jotka pyyhkäisevät tekaistun tenhon mennessään. On syytä muistaa, että kaiken taiteen ja taidon – musiikin, maalauksen ja kirjoituksen – alkuperä on maagista ja evokatiivista. Magiaa käytetään aina jonkin määrätyn tuloksen saavuttamiseen. Led Zeppelinin konsertissa tavoiteltu seuraus näyttäisi olevan energian luominen esiintyjissä ja yleisössä. Jotta magia toimisi, sen on ammennettava maagisen energian lähteistä, mikä voi olla vaarallista.”
Haastattelu
Tuntui, että nämä pohdiskelut voisivat pohjustaa keskusteluani Jimmy Pagen kanssa. Toivoin, ettei se saisi haastattelun muotoa. Koko haastatteluformaatissa on vain jotain perustavasti VÄÄRÄÄ. Joku työntää mikin naamaan ja sanoo: ”Hra Page, välittäisittekö jutella kiinnostuksestanne okkulttisiin käytäntöihin? Kuvailisitteko itseänne uskovaiseksi näissä jutuissa?” Älykäskin mikki-naamalla -kysymys tuppaa synnyttämään varuillaan olevan mikki-naamalla -vastauksen. Heti kun Page tuli keskusta-asunnolleni, havaitsin, ettei mikään menisi vikaan.
Juttelimme teetä juoden, ja äkkäsimme meillä olevan yhteisiä ystäviä: kiinteistövälittäjä, joka neuvotteli sopimuksen Pagen ostaessa [okkultistikirjailija] Aleister Crowleyn [1845–1947] huvilan Loch Nessin rannalta; John Michel, lentävien lautasten ja pyramidien asiantuntija; Performance-elokuvan ohjannut Donald Cammell; Kenneth Anger sekä Jaggerin veljekset Mick ja Chris. Magia-aiheen nostivat pöytään Aleister Crowley ja Angerin elokuva Lucifer Rising [1972], johon Page oli säveltänyt musiikin.
Kun kerran sana ”magia” on omiaan aiheuttamaan sekavaa ajattelua, haluaisin täsmentää, mitä minä tarkoitan sillä ja niinsanotun todellisuuden maagisella tulkinnalla. Magian perusoletuksen mukaan ’tahdon’ läpi saaminen on maailmankaikkeuden perimmäinen liikuttava voima: magian syvän vakaumuksen mukaan mitään ei tapahdu, ellei joku tai jokin olento tahdo sen tapahtuvan. Tämä on vaikuttanut minusta aina selviöltä. Tuoli ei liikahda, ellei joku liikuta sitä. Fyysinen ruumiskaan, joka on pantu kokoon paljolti samoista aineksista, ei liiku, jollei sen tahdota liikkuvan. Huoneen poikki asteleminen on maaginen toimenpide. Magian näkökannalta yksikään kuolema, sairaus, vastoinkäyminen, onnettomuus, sota tai mellakka ei ole sattumaa. Magian maailmassa ei ole sattumia. ”Tahto” taas on vain sana elävöitetylle energialle. Rocktähdet näpelöivät lohkeilevaa ainetta, joka voi räjähtää hetkenä minä hyvänsä… ”Jalkapallotulokset ovat tuloillaan pääkaupungista… täytyy teeskennellä kiinnostunutta”, venytteli sanojaan dandyistunut Commandante, kaikessa rauhassa minun kirjani sivuilla. Ja kuten eräs rocktähti sanoi minulle: ”SINÄ istut perseelläsi ja kirjoitat – MINÄ voisin tulla fanieni repimäksi kuin Orfeus.”
Huomasinhan minä, että Page oli yhtä tietoinen massatiedostamattoman halkeilevan aineen käsittelemisen riskeistä. Opin jotain vuosia sitten kahdelta Lifen ja Timen toimittajalta. Toinen hyväkäs kertoi kauhujuttuja – ”Vanha Burns riuhtaistiin ulos rekastaan, väkijoukko nylki hänet, ja kun me ehdimme paikalle kameroinemme, verinen otus kiemurteli vieläkin kuin mato…” – toinen näppäili koko ajan kuvia minusta, KLIK KLIK KLIK, jotta saisi talteen reaktioni. Niinpä minä kerroin Jimmylle, kun illastimme Mexican Gardensissa, tarinan Liman suuresta jalkapallomellakasta 1964.
Meitä kiidätetään areenalle VIP-vieraina, [Leni Riefenstahlin dokumenttielokuvan] Tahdon riemuvoitto [1935] kuuluisaksi tekemään tyyliin. Sotilasmusiikki – pitkät rivistönäkymät – patsasmainen poliisisto liekanarukoirineen – väki hyörii, kuumassa ilmassa väreilee uhkaavaa sähköisyyttä – harmaat pilvet Liman yllä – ihmiset luimistelemassa levottomina taivaalle… Viimeksi Limassa satoi suuren maanjäristyksen aikaan, maanvyöryt nielaisivat kokonaisia kaupunkeja. Yksi kyttä hakkaa ja potkii jotakuta, puskee tätä päin poistumistietä. Voi onnenpekkaa. Koirat urisevat enteellisesti. Ottelusta tulee tiukka. Tilanne on tasan viimeiseen neljännekseen saakka, kunnes saadaan typerryttävä ratkaisu: uruguaylaistuomari hylkää Perun voittomaalin. Yleisö ulvoo raivosta, sitten muuan valtava musta mies nimeltä La Bomba, joka oli aloittanut kolme edellistä jalkapallomellakkaa ja jolla oli 23 viiltoa pommissaan, ryntää alas areenalle. Kannattajien aalto seuraa Pommia – uruguaylainen erotuomari pötkii pakoon ketterästi kuin rotta tai paha henki – poliisi ampuu kyynelkaasua ja päästää irti urisevat hurttansa, jotka ovat hysteerisiä pelosta ja vihasta ja hulluina kaasusta. Ja sitten kantautuu ääni, on kuin vuori sortuisi, kun muutamat sadepisarat alkavat pudota.
”Olen minä ajatellut tuota. Me kaikki olemme. Tärkeintä on säilyttää tasapaino. Kersat tulevat paikalle päästäkseen sekaisin musiikista. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että on hauskaa eikä ongelmia.”
Muistaako kukaan Storm-yhtyettä? Se soitti jollain tanssihallilla Sveitsissä… syttyi tulipalo… varauloskäynnit lukossa… kolmekymmentäseitsemän kuollutta, heidän joukossaan kaikki esiintyjät. Jos nyt joku esiintyjä ei ole koskaan ajatellut tulipaloa ja paniikkia, hän ei ajattele ollenkaan. Paras tapa estää mitään pahaa tapahtumasta on huolehtia asioista etukäteen: eikä mitään huomaa, jos kieltäytyy kohtaamasta koko mahdollisuutta. Tuossa tanssipaikassa oli taatusti raskaanpuoleisia huonoja viboja. Jos esiintyjät olisivat olleet herkillä ja hereillä, he olisivat tarkistaneet ennakkoon, että hätäovista pääsee ulos.
Tätä ennen, parin fingerporillisen viskien äärellä Franklin Streetin luukussani, olin kertonut Pagelle majuri Bruce MacMannawaysta, parantajasta ja meediosta, joka asuu Skotlannissa. Majuri löysi parantajan kykynsä II maailmansodassa, kun hänen rykmenttinsä lääkintähuolto petti ja hän joutui vain laittamaan kätensä haavoittuneitten päälle… ”No, herra majuri, homma on luullakseni pelkkää potaskaa, mutta minä olen valmis kaikkeen.” Eikös osoittaudu, että majuri on kävelevä ruisku. Amiraliteetti arvosti hänen meedionkykyjään niin, että hänet kutsuttiin paikantamaan uponneita sukellusveneitä, eikä hän erehtynyt kertaakaan.
Minä osallistuin majurin kanssa ryhmämeditointiseminaariin. Se osoittautui intialaiseksi köysitempuksi. Ennen istuntoa majuri kertoi meille jotakin ryhmämietiskelyn mahdollisesta voimasta. Hän oli nähnyt sen nostavan 300-kiloiset urut ilmaan viiden jalan korkeuteen. Ei minulla ollut mitään syytä epäillä tätä, hän kun ei ilmiselvästikään pystynyt vääristelemään. Sessiossamme, jahka joitakin alustavia harjoitteita oli tehty, majuri pyysi meitä näkemään huoneen keskipisteessä valopatsaan. Sitten hän nosti meidät sen läpi tasangolle, jossa tapasimme mukavan ystävällisiä ihmisiä. Siinä oli totisesti raput taivaaseen. Tarkoitan, että SIELLÄ me tosiaankin olimme.
Käännyin Jimmy Pagen puoleen: ”Tämä nyt tietysti on meditaatiota – vanha mestarin johdolla muutama ihminen johdatetaan tieten tahtoen transsitilaan. Pinnalta katsoen tällä näyttäisi olevan vähän yhteistä rock-konsertin kanssa, mutta pohjimmainen voima on sama: inhimillinen energia ja sen potentiaalinen keskittäminen.” Totesin, että hetki, jona taivastiestä tulee jotakin tosiasiallisesti MAHDOLLISTA yleisölle, olisi myös suurimman vaaran hetki. Jimmy ilmaisi olevansa yhtä tietoinen massakeskittymisen voimasta ja vaarasta sekä tarvittavasta taidosta ja tasapainosta vaarojen välttämiseksi… vähän kuin kuljettaisi nitroglyseriinilastia.
”Yleisöstä on kuin onkin vastuussa”, hän sanoi. ”Emme me halua, että jotain pahaa tapahtuisi noille nuorille – emme halua päästää valloilleen mitään sellaista, mitä emme osaa käsitellä.”
Me puhuimme magiasta ja Aleister Crowleysta. Jimmy sanoi, että tätä oli haukuttu mustaksi maagikoksi, vaikkei magia ole valkoista eikä mustaa, ei hyvää eikä pahaa – se on yksinkertaisesti sitä, mitä se on: totista juttua, ihmisten todellisesti tuntemaa ja haluamaa ja olemaa. Minä väitin, että kristinusko oli pukenut päällemme joko–tai -pakkopaidan: kaikesta magiasta tuli mustaa magiaa. Tieteilijät jatkoivat siitä, mihin kristillisyys lopetti, ja länsimaista ihmistä on tukahdutettu ei-maagisessa maailmankaikkeudessa nimeltä ”niin kuin asiat ovat”. Rockmusiikki voidaan nähdä yritykseksi murtautua ulos tästä kuolleesta, sieluttomasta maailmankaikkeudesta asettamaan jälleen voimaan maagisen maailmankaikkeuden.
Jimmy kertoi minulle, että Aleister Crowleyn talossa oli todella hyvät värinät kelle tahansa, joka oli rento ja vastaanottavainen. Yhteen aikaan talossa oli nähty valtava kananpoikahuijaus, johon sotkeutui myös elokuvanäyttelijä George Sanders, kunnes pystyi karistamaan yltään kaikki rikossyytteet, mutta vain päätyäkseen itsemurhaan Barcelonassa. Me muistimme molemmat Sandersin jäähyväissanat maailmalle: “Minä jätän teidät tänne suloiseen lietelanta-altaaseen.”
Sanoin Jimmylle, että häntä onnisti muuttaa taloon, jonka edustalla kummitteli. Jimmy uskoi Loch Nessin hirviön olemassaoloon. Minua mietitytti, löysikö se riittävästi ravintoa itselleen, tuskin – ei minua huoleta hirviöiden epätodennäköisyys vaan niiden ylöspito. Oliko Aleister Crowley ollut asiasta jotain mieltä? Mitä ilmeisimmin hän ei ollut ilmaissut kantaansa.
Me puhuimme transsimusiikista. Jimmy oli kuunnellut Brian Jonesin Joujoukassa [1968] äänittämää levyä [Brian Jones Presents the Pipes of Pan at Joujouka, 1971]. Keskustelimme mahdollisuudesta syntetisoida rockmusiikkia joihinkin vanhan transsimusiikin muotoihin, joita oli vuosisatojen varrella kehitetty tuottamaan voimakkaita, toisinaan hypnoottisia vaikutuksia kuulijoissa. Tuollainen synteesi mahdollistaisi sen, että vanhat muodot erkanisivat kansanperinteen muotista ja tarjoaisivat uusia tekniikoita rockyhtyeille.
Juttelimme myös konsertissa käytetyistä erikoistehosteista. ”Tottahan valot, laserit, kuivajää”, hän sanoi”, ”ovat hienoja – mutta jonkinmoisesta tasapainosta on huolehdittava. Keikan on kannateltava itse itseään, se ei saa varata liian raskaasta spesiaalikeinoihin, olivatpa ne kuinka näyttäviä tahansa.” Minä otin esiin infraäänen, alle 16 hertsin eli ihmiskorvan erottelukyvyn tuolle puolen painuvan äänen (ultraäänihän taas on ihmiselle liian korkealla taajuudella). Professori [Vladimir] Gavreau kehitti infraäänen Ranskassa sotatarkoituksiin. Voimakas infraäänikeskitys voi, niin hän väitti, tappaa kaiken viiden mailin säteellä, kaataa seinämuurit ja rikkoa ikkunat. Infraääni surmaa asettamalla ruumiiseen sellaisia vibraatioita, että Gavreaun sanoin ”tuntuu kuin kaikki sisäelimet alkaisivat hankautua toisiaan vasten”. Laitesuunnitelman saa Ranskan patenttivirastosta, eikä infrapunageneraattoreita ole kallista rakentaa. Turha sanoakaan, että sotilaskäyttö ei tässä niinkään kiinnosta, vaan kiehtovammat ja hyödyllisemmät mahdollisuudet, jotka ulottuvat paljon kauemmaksi kuin kymmeneen kilometriin.
Infraääni pistää ruumiin ja hermojärjestelmän väräjämään. Tarvitseeko näiden vibraatioiden välttämättä olla haitallisia ja epämieluisia? Kaikki musiikki millä tahansa voimakkuuksilla panee kuulijan ruumiin ja hermoston tutajamaan. Siksi ihmiset kuuntelevat musiikkia. Niin kuin muistetaan, [Enrico] Caruso saattoi rikkoa shampanjalasin huoneen toisella laidalla. Erityisen kiinnostavia tässä ovat infraäänen rytmiset pulssit: sillä MUSIIKKI ON INFRAÄÄNTÄ. Sitä ei kuule, mutta sen tuntee.
Tämä oli Jimmysta kiintoisaa, joten annoin hänelle kopion infraääntä käsittelevästä sanomalehtiartikkelista. Vaikuttaa siltä, että kuolettavin taajuus on seitsemän hertsiä. Kun siihen päästään vaikka vain pienelläkin volyymilla, kaikki sen vaikutuspiirissä olevat altistuvat. He ahdistuvat, voiva pahoin, masentuvat ja huudahtavat lopulta: ”KAAMEA olo!” …rock-konsertissa tuo on viimeinen, mitä kaivataan. Mutta infraäänen liepeillä on hyvinkin turvallinen taajuuksisto. Buddhalaiset mantrat toimivat asettamalla ruumiin värähtelemään. Voisiko tämän tehdä paljon voimakkaammin mutta turvallisesti käyttämällä infraäänirytmejä, joita tietysti voisi yhdistää kuultavissa olevaan musiikkiin? Ehkä infraääni lisäisi rockiin uuden ulottuvuuden.
Sukeutuisiko jotain vastaavaa kuin delfniinien ääniviestintä, jossa välitöntä äänikokemusta välitetään ilman mitään symbolista kääntämistä? Mainitsin Jimmylle, että olin jututtanut tohtori [Hank] Trubya, joka taas oli ollut nauhoittamassa delfiinien ääntelyä John Lillyn kanssa. Tri Truby on lajienvälisen viestinnän erikoistuntija, tutkii asiaa valtion apurahalla – niin että kun meidän kaikkien lapset syntyvät venuslaisiksi, me ymmärrämme heitä, kun he alkavat puhua. Ehdotin hänelle, että KAIKKI kommunikaatio, niin kuin me sen tunnemme, on itse asiassa lajienvälistä viestintää, ja että asia on näin kielellisen ja symbolisen viestinnän luonteen vuoksi, koska sen täytyy olla epäsuoraa.
Onko delfiineillä kieltä? Mitä kieli on? Minä määrittelen kielen viestintäjärjestelmäksi, jossa tietoainesta edustavat puhutut tai kirjoitetut symbolit – symbolit, jotka EIVÄT OLE NIITÄ OBJEKTEJA, joihin ne viittaavat. Sana ”tuoli” ei ole itse esine, tuoli. Niinpä mikä hyvänsä tuollainen kommunikointisysteemi on aina toisen käden ja symbolinen järjestelmä, siinä missä me OSAAMME käsittää viestintäsysteemin, joka olisi välitön ja suora, symbolien tarpeen poistava. Ja musiikki tulee taatusti lähemmäksi tuollaista suoraa viestintää kuin kieli.
Voisiko musiikillisen viestimisen saattaa täsmällisemmäksi infraäänellä, niin että se veisi musiikkia kaikkineen eteenpäin toisen radikaalin askelen verran? Ensimmäinen askel otettiin, kun musiikki tuli ulos tanssihalleista, majataloista ja yökerhoista Madison Square Gardeniin ja Shea-stadionille. Rockmusiikki vetoaa massayleisöön, se ei ole suhteellisen harvojen aficionadojen toimiala. Voiko rock edistyä vielä askelen vai onko se itseään rajoittava muoto, jota massayleisön vaateet lujittavat? Kuinka paljon radikaalista uutta massayleisö pystyy sulattamaan? Palasimme kysymykseen tasapainosta. Kuinka paljon massayleisö voi kelpuuttaa uutta ainesta? Voiko rockmusiikki edistyä jättämättä faninsa taakseen?
Me puhuimme Wilhelm Reichin orgoniakkumulaattorista [ks. The Orgone Energy Accumulator, Its Scientific and Medical Use, 1948]. Minä näytin Jimmylle suunnitelmat akun kokoamiseksi. Olin saanut ne Reichin tyttäreltä. Laite on perustaltaan hyvin yksinkertainen: se koostuu rauta- tai teräsvillasta sisäpinnalla ja orgaanisesta aineesta ulkopinnalla. Se oli mielestäni perin tärkeä keksintö. Hiljattain muuan NASA:n tutkija ilmoitti syövän ”sähkösolu”-teoriastaan, joka on lähestulkoon yhtä ja samaa kuin Reichin 25 vuotta sitten esittämä syöpäteoria. Tutkija ei myönnä minkäänlaista velkaa Reichille. Minä näytin Jimmylle täällä kotonani olevaa orgonilaatikkoa, ja me olimme yhtä mieltä siitä, että pyramidinmuotoiset ja/tai magnetisoidusta raudasta valmistetut orgoniakut saattaisivat olla paljon voimakkaampia.
Me puhuimme Performancesta ja cut-up -tekniikasta tässä elokuvassa. Brion Gysin oli soveltanut menetelmää kirjoittamiseen 1959: hän sanoi, että kirjoittaminen oli 50 vuotta maalaamista jäljessä. Hän hyödynsi montaašia kirjoituksessa. Se on tosiasiassa paljon lähempänä havainnon tosiasioita kuin representoiva maalaustaide. Jos esimerkiksi kävelisi Times Squaren halki ja sen jälkeen siirtäisi näkemänsä kankaalle, tulos olisi montaaši… puolikas ihminen, jonka auto on halkaissut, kuvajaisia näyteikkunoista, fragmentteja katukilvistä. Antony Balch ja minä teimme yhdessä elokuvan The Cut-Ups [1967]; siinä filmiä leikeltiin viipaleisiin ja järjestettiin sitten mielivaltaisesti uudelleen. Nicholas Roeg ja Donald Cammell näkivät koe-esityksen vähän ennen kuin valmistivat [1968] Performancensa [1970].
Earl Browne ja muut modernit säveltäjät ovat käyttäneet musiikillisia cut-upseja. Se ei ole sama asia kuin potpuri: cut-upiin tulee jossain kohtaa sattumanvarainen osa. Jos esimerkiksi valmistaa potpurin ottamalla 30 sekuntia useasta eri sävelmästä ja järjestelee nämä mielivaltaiset yksiköt, siitä tulee cut-up. Cut-upseista kehkeytyy usein ytimekkäämpiä merkityksiä kuin nonsensesta. Tässä on esimerkiksi lause, joka on saatu tämän artikkelin cut-upista: ”Palkitsee kiljumalla kolmanteentoista riviin laserjäniksiä näen.” (Itse asiassa järjestysmiehet eristivät yhden jäniksen meidän edessämme olleelta riviltä – en muistanut tapausta, ennen kuin näin tämän cut-upin.)
Mexican Gardensin illallisellamme yllättyin, ettei Jimmy Page ollut koskaan kuullutkaan [James] Petrillosta, joka perusti [1919] ensimmäisen muusikkojen ammattiyhdistyksen ja edisti ehkä enemmän kuin kukaan muu yksittäinen ihminen muusikkojen taloudellista asemaa suojelemalla näiden tekijänoikeuksia. Aprikoida sopii, olisiko rockmusiikki voinut päästä siivilleen ilman Petrilloa ja ay-liikettä, jotka veivät muusikoita suuren rahan tuloluokkaan ja houkuttelivat paikalle managerit, mainosmiehet ja massayleisön.
Musiikki, kuten kaikki taiteet ja taidot, on alkuperältään maagista ja seremoniaalista. Voiko rockmusiikki palata näille seremoniajuurilleen ja viedä fanit mukanaan? Voiko rockmusiikki käyttää vanhempia muotoja kuten marokkolaista transsimusiikkia? Nykyään nuorten keskuudessa ollaan laajalti kiinnostuneita okkulttisista asioista ja kaikista tavoista laajentaa tietoisuutta. Voiko rockmusiikki vedota suoraan tähän pyyteeseen? Lyhyesti sanoen lukuisat hajapyrinnöt vain odottavat syntetisoimistaan. Voiko rockmusiikki liikuttaa ja ajaa tätä synteesiä?
Katkenneet kitarankielet, John Bonhamin rumpusoolo, Robert Plantin vitaalisuus – kun näin moni ihminen saadaan tajuamaan ne, hyvä on. Osta olkihattu portilta – yleisö sytyttää tulitikut. Viileät harjaantuneet lasersäteet kanavoivat yleisöä jouhevasti. Liekit hajalla. Uhka meksikolaiseen rajataajamaan. Aloimme keskustella kupittelun ohessa massatiedostamattomasta – leikataan jalkapallomellakkaan Limassa. Uruguaylaistuomari yhtenä rocktähtenä. Ääni kuin vuori sortuisi riskeineen. Meidän hommamme on nähdä hankaluudet ja tasanko keskellä huonetta – muista taivastie Sveitsiin? Tulipalo todella siellä. Et näe, jos kieltäydyt – sama perusvoima. Tarkoitan, että me soitimme tanssihallia taivaaseen hetkellä, jona tosiasiassa mahdolliset portaat yleisölle lukitsematta.
Sana sanalta – Burroughs & Page
Minä todella, todella nautin konsertista. Minusta sillä on tosiaan varsin paljon yhteistä marokkolaisen transsimusiikin kanssa.
Niin, niin.
Tokko te tietoisesti sitä käytitte…
No, kyllä mukana on se kummallinen ”Kashmir” – se basson kiskoma raita – vaikkei kukaan meistä ole käynytkään Kashmirissa. Me vain olemme kaikki olleet niin mukana tuollaisessa musiikissa. Minä olen perehtynyt etniseen musiikkiin kaikkialta maailmassa.
Oletko käynyt Marokossa?
En, se on hyvin surullista myöntää. Olen ollut vain Intiassa ja Bangkokissa ja muissa paikoissa siellä kaakossa.
No, minä taas en ole koskaan matkannut Ateenasta itään.
Siihen aikaan, kun kaikki reissasivat Marokossa, painoivat pitkin etelää, omille tripeilleen Istanbuliin, minä opiskelin taidekorkeakoulussa, mistä siirryin lopulta suoraan musiikkiin. Minä jäin siis oikeastaan paitsi kaikesta tuosta matkailusta. Mutta tunnen kyllä muusikoita, jotka kävivät siellä ja ryhtyivät tosiaan soittamaan arabien kanssa.
Hehän ajattelevat musiikkia läpikotaisin maagisesti.
Niin.
Ja heidän musiikkiaan käytetään nimenomaan maagisiin tarkoituksiin. Esimerkiksi gnawa-musiikkia pahojen henkien pois manaamiseen ja joujoukaa hyvän Pan-jumalan esiin kutsumiseen. Kaikki muusikot siellä päin ovat maagikoita, tieten tahtoen.
Ajattelin massaenergian keskittymistä popkonsertissa. Jos nyt sitä sitten sanokaamme kanavoisi jollakin maagisella tavalla… raput taivaaseen… siitä voisi tulla hyvinkin tosiasiallista.
Tiedän. Tavoitelluista energioista on niin tietoinen, että voisi hyvin helposti… Tarkoitan esimerkiksi sitä, kun tässä yhtenä iltana soitimme Philadelphia Spectrumissa, joka on todellinen musta aukko konserttitaloksi… Turvatouhu siellä on rumempaa kuin muualla Valloissa. Näin yhden välikohtauksen, joka melkein oksetti. Jos oikeastaan olisin soittanut jotain muuta kitaraa kuin sitä, mitä soitin, se olisi päätynyt jonkun päälakeen. Se oli korvaamaton kaksikaulaiseni, joutuisi odottamaan taas uudet yhdeksän kuukautta, ennen kuin Gibsonilla olisi uutta valmiina.
Siinä kävi niin, että joku tuli lavan reunaan ottamaan valokuvaa tai jotain ja joku taisi sanoa: ”Menes nyt siitä.” Eikä hän lähtenyt. Sitten yksi hemmo kävi päälle, sitten toinen, sitten toinen ja taas toinen, kaikki kasautuivat yhteen… näkyi nyrkkejä… kaikki tämän yhden yksinäisen tyypin kimpussa. Ne raahasivat häntä hiuksista ja potkivat häntä. Se oli kuvottavaa. Yritän kai tässä sanoa, että… Meidän väkemme, ihmiset, jotka tulevat katsomaan meitä, pitävät hyvin jöötä. Se ei ole mitään Alice Cooper -tyyliä, jossa todella YRITETÄÄN saada porukka sekoavaan tilaan, niin että saadaan juttua aikaan tästä, tuosta ja kaikesta muusta. Yksi väärä sana voisi iskeä kipinän vaikka minkälaiseen roihuun.
Jonkinlaista tasapainoa täytynee vaalia.
Joo, näin on.
Yleisö käyttäytyi oikein hyvin minun näkemässäni konsertissa.
Käytättekö lasereita kaikilla keikoilla?
Kyllä, täällä soittaessamme.
Perin vaikuttavaa.
Minusta niitä pitäisi olla enemmänkin, eikö vain? Jotain kolmekymmentä! Tiesitkö, että meidän kojeellamme on ammuttu säteitä kuuhun. Onhan sitä sitten kondensoitu… mutta se on se sama, jota käytettiin kuussa. Se teki minuun suuren vaikutuksen.
Eihän tuo laite mitään vahinkoa pääse aiheuttamaan…
Nooh, kyllä se aiheuttaa, jos katsoo suoraan sen sisään.
Niin, tarkoitin, että… se ei polta reikää…
Ei… sitä on heikennetty. Minä odotan sitä päivää, kun saadaan hologrammit… päästää nkolmiulotteisiksi. Haluaisin tehdä myös Van de Graaff -kiihdyttimen. Niitä näki ennen vanhoissa kauhuleffoissa.
Niinpä näkikin… Frankensteinit sun muut.
*
Kun tulimme ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin… kutsuntakiista kävi todella kuumana ja mitä kaikkea… jos vietti täällä yli puoli vuotta, saattoi joutua kutsuntoihin, ne vaan kiskoivat mukaansa suoraan kutsuntoihin.
Tuota en tajunnutkaan.
Joopa.
Luulin, että kuuluu olla Yhdysvaltain kansalainen.
Ehei. E-ei. Meiltä meinasi mennä pitkäksi. Olin tuottajana, töissä täkäläisissä studioissa, ja kuuden kuukauden päivät olivat täyttymäisillään… se oli siinä ja siinä. Ja minun piti kuitenkin tehdä vielä jokunen päivä töitä ja työstää yhtä pitkäsoittoa.
Tulivatko studiolle paperit ojossa?
Ei nyt sentään, olisihan siinä mennyt jonkin aikaa, mutta ennen pitkää joku olisi tullut… Kyllä ne kuule pitävät ihmisiä silmällä.
*
Oletko ikinä kuullut infraäänestä?
Tjaa, kerrohan lisää.
No, infraääni on ääntä, joka on taajuudeltaan matalampaa kuin kuultava äänenkorkeus. Sen kehitti Ranskassa professori nimeltä Gavreau, sotilasaseeksi. Hänellä oli infraäänilaite, jonka saattoi napsauttaa päälle ja tappaa kaikki viiden mailin säteellä. Sillä saattoi myös murtaa muureja ja särkeä ikkunoita. Se tappaa aiheuttamalla sisäelinten värähtelyä. Minä siinä miettimään, että voisikohan rytmistä musiikkia, joka asettuisi ikään kuin infraäänen rajamaille, käyttää tuottamaan rytmiä yleisössä – sillä tottahan mikä tahansa musiikki saa aikaan vibraatioita. Siihen osin perustuu kokonaisvaikutus.
Hmm.
Ilmeisestikään… ei ole vaivalloista rakentaa näitä infraääniesineitä.
Olen kuullut tuosta, mutta en mitään seikkaperäistä esitystä. Tietyt taajuudet kuulemma saattavat synnyttää fyysistä pahoinvointia.
Aivan. Koko homma voi olla kuolemaksikin. Sitähän ei tässä havitella. Vaan jos sitä hyödyntäisi noitten värähtelyjen tuottamiseen…
Hehheh… Kalmansädekone! Niinhän se taisi olla, että kun radio keksittiin, asemilla oli mielenosoituksia. Eivätkö ne sanoneet: ”Emme tahdo myrkkysäteitä!” [naurua] Joopajoo… tietyt nuotit voivat rikkoa lasia. Niin, oopperalaulajat voivat rikkoa lasia äänellään, eikö totta?
Se kuului Caruson kikkoihin.
Ihan tosi?
Ilman muuta.
En ole koskaan nähnyt niin tehtävän.
En minäkään, mutta tiedän, että niin voi tehdä.
Tahdon laser-NUOTTEJA, niitä minä hamuan! Läpileikkaavia.
Vaikuttaa siltä, että moisen kojeen saisi värkättyä romukaupasta saatavista osista. Se ei ole mikään mutkikas laite rakennettavaksi. Ja patentti taas… se on patentoitu Ranskassa, ja Ranskan lain mukaan patentista saa kopion. Hyvin pientä maksua vastaan.
Hommahan menee niin, että on hyvin työlästä tietää tarkalleen, mitä oikein tapahtuu, mitä menee lavalta yleisöön… Voi vain… Meinaan, että enhän minä tietystikään ole koskaan nähnyt bändimme soittavan. Minä ole osa sitä… Näen sen vain valkokankaalta, tai kuulen. Mutta sen tietää, minkä näkee. Rytmit yleisössä, koko se juttu, kyllä minä myöntyisin. Totta ihmeessä. Ja se on… Musiikki, jossa on riffejä on kumminkin omiaan tuottamaan transsinkaltaisen vaikutuksen, onhan se tosiaan kuin mantraa… Ja meitä on syyteltykin siitä.
Mantra aiheuttaa tiettyjä värähdyksiä ruumiissa, ja niin aiheuttaa mitä ilmeisimmin myös infraääni. Totta kai se menee… se päätyy liian pitkälle. Mietin vain, josko infraäänen rajalla voisi tehdä joitakin kiinnostavia asioita.
Aa.
Viime vuonna soitimme täyden kolmen tunnin pituisia settejä, mikä oli fyysisesti tosi… Siis kun palattiin viime kiertueelta, en tiennyt, missä minä olin. En tiennyt, minne olin matkalla. Päädyimme New Yorkiin, enkä minä osannut suhtautua mihinkään muuhun kuin lavalla odottavaan soittimeen. En vain pystynyt… olin täysin ja tykkänään moisiolla.
Mitenkäs pitkään te nyt soitittekaan? Taisi olla kaksi ja puoli tuntia.
Kaksi ja puoli tuntia, niin juuri. Ennen siinä meni kolme.
Minua ei huvittaisi luennoida kolmea tuntia…
Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori
(alun perin: Rock Magic. Crawdaddy Magazine, kesäkuu 1975)
