Olet täällä

Rock! Rock! Rock!

Markku Roinila

 

Joe Carducci, Rock and the Pop Narcotic. Testament for the Electric Church. 3rd edition. Redoubt, Centennial, Wyoming 2005.

 

Rock-kirjoihin pätee useimmiten sääntö: kun olet lukenut yhden, olet lukenut kaikki. Joko kirjassa käydään läpi jonkin bändin tarina enemmän tai vähemmän unettavasti tai esitellään jokin lajityyppi sisäsiittoisesti ja omahyväisesti. Alun perin vuonna 1990 julkaistu Rock and the Pop Narcotic on aivan erilainen kuin kaikki muut rock-kirjat. Niin hyvässä kuin pahassa.

Aikakautena, jolloin rockmusiikkia tarkastellaan yleensä jonkin skenen, marginaaliryhmän, itseilmaisuna tai soundtrackina, Carducci sanoutuu irti yhteiskuntatieteellisesti leimautuneesta kirjoittelusta. Hän lataa: ”Rock muistuttaa pikemminkin filosofista kuin poliittista pyrkimystä.” Carducci ottaa lähtökohdakseen estetiikan ja pyrkii ymmärtämään musiikkia sen omilla ehdoilla. Samalla hän pistää myös lukijan miettimään, miksi tämä pitää siitä rockista (tai popista) josta pitää. Teoksen tarkoituksena on selittää mitä rock on tiettynä tapana esittää musiikkia. SST-levy-yhtiön ja muun muassa Black Flagin taustavoimana ansioitunut Carducci tekee tämän sekä teoriassa että käytännössä tavalla, joka on herättänyt paljon vastalauseita, mutta on yhtä kaikki kiehtovaa luettavaa. Ja aika vitun rock.

 

Riffi

Carduccin keskeinen argumentti on se, että ensinnäkin rock on erotettava popista (Pop never dies because it’s merely the top of the charts whatever that may be), toiseksi rock on parempaa kuin pop ja kolmanneksi rock elää ja voi hyvin lähinnä uudella mantereella (Just as Americans went to the moon for all mankind, so too they kick out the jams for all mankind.). Kirjan takakannessa ei turhaan lue luokitteluohjetta: File under rock.

Carduccin perusväittämät tulevat esille jatkuvasti eri yhteyksissä. Rockin edellytyksenä on se, että musiikki esitetään bändimuodossa. Siinä on oltava kitaristi, basson taitaja ja varsinkin hyvä rumpali, muuta ei välttämättä tarvita. Rockin on oltava raskasta. Mitä raskaampaa rock on, sitä voimallisempi on bändin mystiikka, Carducci väittää. Rockissa pitää olla asennetta, mutta myös musikaalisuutta (”When you hear a band that lacks melodic facility, you’re dealing with fans who formed a band, not musicians. These bands’ rhythm section ought to split to find a musical guitarist.”).

Teoria – tai oikeastaan vyörytys – esitetään ykkösosassa, jonka nimi on The Riff. Ensimmäisessä luvussa ”The Thing Of It & The King of Thing” Carducci esittää kolmiyhteyden, jota hän kutsuu termillä Anatomic Warfare. Siihen kuuluvat pyhät rummut, basso ja kitara. Sota jatkuu seuraavissa neljässä luvussa muun muassa kriitikkoja, radiota ja televisiota vastaan, jotka eivät arvosta rockia tai ylipäätään musiikkia riittävästi. Tämä koskee varsinkin kriitikoita, jotka lähestyvät rockia väärästä suunnasta, jonkinlaisena sosiologian jatkeena. Vielä pahemmin metsässä ovat kriitikot, jotka nostavat popin rockin yläpuolelle nurinkurisen semiologisen estetiikan perusteella. Osansa saavat tunnetut jenkkikriitikot toinen toisensa jälkeen, eikä Carducci peittele antipatioitaan varsinkaan Dave Marshia kohtaan.

Esille tulevat myös popmusiikin valtamaiden, USA:n ja Englannin, erot. Siinä missä Britannia on lähinnä yhden kaupungin ja sen popteollisuuden hiekkalaatikko, Yhdysvalloissa on valtava määrä erilaisia alakulttuureita, joilla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Osittain tähän perustuu Carduccin näkemys siitä, että USA:ssa on aidompi, musiikista itsestään ponnistava rock-kulttuuri. Englantilaisen popmusiikin heikkoutena on ymmärtämättömyys paitsi rockista itsestään (juurien puute), myös riippuvuus musiikkilehdistöstä ja hype-kulttuurista. Toki poikkeuksiakin on, ja tärkein niistä on Black Sabbath.

 

Soolo

Kirjan toinen osa, jonka nimi on Solo ja ainoa luku ”The Psychozoid Hymnal”, on 150-sivuinen, äärimmäisen subjektiivinen käsikirja siitä, mikä on rockia ja mikä ei. Käsittämättömällä perusteellisuudella Carducci käy läpi lähes kaiken 50-luvulta 90-luvulle. Laajasti ja rönsyilevästi kommentoidut listat ovat erittäin kiinnostavia ja sisältävät satoja minulle ennestään tuntemattomia suuruuksia, joita tsekkaillessa saa hyvinkin kulutettua muutaman rockvuoden. Lukua ei turhaan ole sanottu kaikkien aikojen laajimmaksi esitykseksi rockin ytimestä. Carduccin asiantuntemus ja taustatyö ovat yksinkertaisesti aivan uskomatonta. Jopa mannereurooppalaiset ja suomalaiset (Kansanturvamusiikkikomissio eli KTMK) bändit huomioidaan.

Tietenkin juuri tässä luvussa Carduccin heitot voivat nostaa eniten verenpainetta, mutta sivallukset ovat usein myös oivaltavia. Esimerkiksi sopii Eric Clapton, josta Carducci sanoo: ”Clapton haluaa soittaa bluesia ja päästä silti taivaaseen […] kenen kanssa hän haluaa jamitella siellä, The Osmondsien?” Myös historiankirjoitukseen tulee uusia uria, joita on vaikea ainakaan äkkipäätä kiistää – niinpä Carduccin mukaan Deep Purplen ja Black Sabbathin tärkein vaikuttaja olikin itse asiassa jenkkibändi Vanilla Fudge.

Englantilaisten bändien ongelmaksi nousee toistuvasti tekijän mukaan se, että niiden suhde musiikilliseen ympäristöön on käsitteellinen, ei musiikillinen. Siksi amerikkalaisbändien musiikki on luonnollisempaa ja orgaanisempaa. Tämä ei tosin estä sitä, etteikö englantilaisbändien musiikki voisi olla voimakkaampaa tai dramaattisempaa. Brittibändien rooli onkin kaanonissa vähäisempi kuin yleensä – armon saavat esimerkiksi Beatles, Black Sabbath, Sex Pistols ja The Fall. Homorock (!), kuten T. Rex, Mott the Hoople, Queen, Bowie, saa sen sijaan osakseen pelkkää irvailua.

 

Helmiä & hetteikköä

Carducci on loistavan persoonallinen ja piikikäs kirjoittaja, jonka huomiot ovat yleensä luotettavia ja oivaltavia, vaikka niistä olisikin eri mieltä – tuskinpa kukaan joka suhteessa miehen kanssa samaa mieltä onkaan! Varsinkin kirjan alkupuolella lähes joka sivulta löytyy helmi jos toinenkin. Toisinaan Carduccin mielipide tulee ilmi juvenaalin sananvääntelyn kautta, joka on kieltämättä hölmöä, mutta hauskaa. Niinpä brittibändien nimet saattavat saada sellaisia muotoja kuin Ned’s Atomic Horseshit, Soft Order, New Cell, Depeche Ballet, Spandau League ja Human Mode.

Miehen tinkimätön tyyli aiheuttaa toisaalta sen, että teksti on hyvin tiivistä ja latautunutta. Yksi sivu voi tuntua monelta, ja vähän yli neljäsataasivuinen kirja tuntuu välillä loputtomalta. Carducci ei anna mietteidensä rajoittua jonkin tietyn teeman alle: kirjassa on jatkuvaa rönsyilyä, sivupolkuja seurataan mieluusti eikä alkuperäiseen asiaan aina edes palata. Tämä on tavallaan erittäin inspiroivaa, mutta samalla hiukan turhauttavaa. Näin on laita varsinkin laajimmassa luvussa ”The Psychozoid Hymnal”, jossa loputtomat listat bändeistä uuvuttavat nopeasti ja teksti tuntuu toisinaan kiertävän ympyrää. Jälkisanoista en suoraan sanoen ymmärtänyt juuri mitään.

 

Rockin surma

Carduccin vuoden 1990 sanoma on selvä: rock alkaa olla pirun harvinaista. Konemusiikki, brittiläisen popin nousu ja elementaarisempana kaikesta, bändien korruptoituminen, tappavat rockin. Hän sanoo ykskantaan: ”Rock loppuu, kun bändin lauluntekijä lähtee soolouralle paremman kontrollin ja tuoton toivossa.”

Jääkausi alkaa, kun kitarat häviävät ja bändittömät musiikintekijät ottavat vallan: ”If the cradle is to keep rocking then the first stage in the recording process – the playing – is going to have to in fact be played by a band of musicians; I’m sorry.” Sitten kirjan ensimmäisen laitoksen kehitys tässä suhteessa on tietysti mennyt vielä pidemmälle, ja olipa Carducci sitten oikeassa tai väärässä, argumentti ei ainakaan ole vanhentunut.

Metallin ja klassisen rockin nousu, jota heijastavat sellaiset lehdet kuin Mojo ja Uncut, on toisaalta tasapainottanut tilannetta. Ehkäpä Carduccin standardien mukaista rockia on määrällisesti jopa enemmän nyt kuin 90-luvun alussa.

Carduccin ajatukset voisivat herättää vastakaikua Suomessa, jossa sellaiset käsitteet kuin kitara, heavy, proge ja pitkät soolot eivät ole koskaan olleet niin kauan pois muodista kuin Englannissa. Toisaalta Rock and the Pop Narcotic on niin leimallisesti yhdysvaltalainen kirja, että sen suomentamista tuskin kukaan harkitsisi tosissaan.

 

 

Jaa tämä