Olet täällä

Porsliiniapina & kultakala – Warren Zevonin haastattelu

Porsliiniapina & kultakala – Warren Zevonin haastattelu

niin & näin 1/09
Kääntäjä(t): Tuusvuori, Jarkko S.;

Zevon tiskijukka Jody Denbergin jututettavana Austinin KGSR-radiokanavalla 22. tammikuuta 2000

(sisältyy Zevonin postuumin levyn Preludesin (2007) raitoihin)

 

 

Warren, täytät pian 53 vuotta. Olet tehnyt levyjä lähestulkoon 30 vuoden ajan. Viimeisin, yhdeksäs albumisi Life’ll Kill Ya ilmestyi melkein viiden vuoden levytystauon jälkeen. Pelin tässä vaiheessa toivon, ettet sinä suinkaan itse ollut talossa, joka paloi maan tasalle? [Levyn avausraita on ”I Was in the House When the House Burned Down”.]

Kyllähän minä olin, Jody. En saanut kolmannen asteen palovammoja, mutta kärvähdin kumminkin. Eiköhän se ole meille kaikille selvää, että voimme kokea huomattavan osan tuosta laulusta ensimmäisessä persoonassa, ensi käden tietona. Kannattaa panna korvan taakse se, mitä me toistelemme laulunkirjoittamisen kentillä: ei siellä ole erikseen mitään fiktio- ja ei-fiktio -osastoja. Kaikki on sekoitettu.

 

Vaikka olet tehnyt musiikkia kolmisenkymmentä vuotta, Warren Zevon ei vain ole sukeutunut sellaiseksi vakionimeksi kuin Elvis Presley tai Bob Dylan. Miten arvelet keskivertomusiikkidiggarin havaitsevan sinut ja teoksesi?

En minä sitä mieti. Ainakaan yhtään enempää kuin kuka tahansa millä hyvänsä alalla. Sen enempää kuin tv-asentaja tai autonparkkeeraaja tai hammaslääkäri. Syteen tai saveen, se ei kuulu taiteelliseen toimintaan. Se kuuluu tosielämän päivittäisiin kanssakäymisiin siinä missä kellä vain.

 

Luin jostain, että olet syntynyt Chicagossa ja kasvanut Kaliforniassa ja Arizonassa. Missä nykyään asut?

Los Angelesissa.

 

Mutta tämä kiekko, Life’ll Kill Ya, ei kuulosta ”L. A. -levyltä”.

Jaa-a, minusta mikään ei ole koskaan kuulostanut ”L. A. -levyltä”.

 

No, jotkin varhaiset albumisi, joilla Fleetwood Macin ja Eaglesin jäsenet vierailivat laulamassa ja Jackson Browne oli kuvioissa mukana, eikö niissä ollut L. A. -värinää?

Enpä tiedä. Jackson Browne on Losista [3-vuotiaasta lähtien]. Mutta Glenn Frey taas on Detroitista ja [Don] Henley Teksasista. Fleetwood Macit ovat englantilaisia [itse asiassa Stevie Nicks on Arizonasta ja Lindsey Buckingham Kaliforniasta, siinä missä kaksi muuta Zevonin levyillä vieraillutta Fleetwood Macin jäsentä, Mick Fleetwood ja John McVie, ovat englantilaisia]. En nyt yritä tässä mitenkään vältellä leimaa, mutta L. A. on Yhdysvaltain toiseksi suurin kaupunki ja siellä on paljon porukkaa.

 

Olet itseoppinut pianisti – pitääkö paikkansa?

Ei. Kävin pianotunneilla. Olen itseoppinut kitaristi – šokeeraavin tuloksin.

 

Miten vanhana aloit soittaa?

Jotain kolmivuotiaana.

 

Sopisiko sinuun siis termi ihmelapsi?

Ei. Täytyisi olla hyvä, eikä ainoastaan innokas. Opiskelin pianoa jonkin aikaa. Mutta halusin ennen kaikkea soittaa sitä. Aloin sävellellä klassista ja perehtyä klassiseen musiikkiin sen verran nuorena, että ihmelapseksi olisi saatettu sanoa, jos vain olisin ollut ihmeellisen lahjakas tai menestynyt jotenkin julkisesti.

 

Suhteestasi Igor Stravinskyyn on kirjoiteltu. Onko sitä liioiteltu?

Aina sitä liioitellaan. Mutta se on asiain luonto. Joskus sitä vaan ottaa etäisyyttä ja myhäilee ja antaa liioittelun tapahtua. Se mairittelee. Mutta kyllä minä hänet tunsin, ja se taitaa olla epätavallista. Ei kai ole liiaksi meitä rockmuusikoita, jotka tunsivat Stravinskyn. Kävin hänen luonaan. Olin vieraana hänen talossaan. Minut otti jollain lailla siipiensä suojiin hänen tuttunsa, suurenmoinen kapellimestari ja suuri musiikkikirjoittaja ja -arvostelija Robert Craft.

 

Sävelsitkö ikinä omaa sinfoniaa?

Joo. Olen soittanut sitä joillekuille siihen kamaan vihkiytyneille. Soitin heille, no, voit varmasti kuvitella, sellaisen syntsasämpleriversion.

 

Mitäpä tykkäsivät?

Tykkäsivät. 1900-luvun klassista, tosi modernia musiikkia. Hassu juttu. Kun koko asiaa ajattelee yhden elämän mittaisen lumoutumisen ja harrastumisen kulmasta, onhan se kiintoisaa. Mutta täytyy nyt sanoa loppujen lopuksi, että jos keskivertohenkilö kuulee katkelman musiikkia ja kokee sen todella luotaantyöntäväksi, niin ei ole mitään kriteerejä, joiden nojalla hänen voi sanoa olevan väärässä.

 

No, siirrytään kokonaan muuhun, urasi aiempiin, urasi alkupuolen töihin. Julkaisit muutaman singlellisen duettoja. Teit mainosmusiikkia. The Turtles levytti muutaman sinun tekemän laulun. Työskentelit studiomuusikkona. Soitit pianoa Everly Brothersien kiertueella. Tiesitkö aina, että lopulta kuitenkin löydät oman tiesi laulaja-laulunkirjoittajana?

Ei minulla tainnut olla paljon valinnanvaraa. Tuumin, että sinnittelisin tavalla tai toisella muusikkona. Minua totta vie onnisti, koska aina ilmaantui jonkinlaista puuhaa, viime minuutilla vähintään. Ja aina pystyin jotenkin elättämään itseni musiikilla. En ikinä kunnolla rikastunut. Ja ehkä se oli onnekkuutta sekin.

 

Miten niin?

Koska tulee käytettyä vähemmän aikaa rikkaana olemisen asioihin, jotka muistuttavat kuuluisana olemisen asioita. Ne eivät ole oikeita asioita, eivätkä siis oikeaa elämää.

 

Jää enemmän aikaa luovuudelle?

Bussipysäkillä on enemmän vaihtoa – inhimillistä ajatustenvaihtoa, tunteiden vaihtamista – kuin puhelimessa kirjanpitäjän kanssa. Ja jos on rikas, tulee vietetyksi koko lailla aikaa puhelimessa oman kirjanpitäjänsä kanssa. Se on uskoakseni välttämätöntä. Tiedänpähän vain, että olen onnellinen, ja se kai tarkoittaa, että minua on onnistanut. Sen minä tiedän.

 

On pianolla soitettuja Zevon-kappaleita ja kitaralla soittettuja Zevon-kappaleita. Päätätkö intuitiolla, mitä instrumenttia soitat kussakin kipaleessa?

Arvatenkin. Soitin lapsena pianoa, vakavasti ja opetellen – soitin teknisesti korrektisti ja niin pois pain, ja sitten pääsin pianonsoittohommiinkin. Siksi se ei ollut koskaan niin hauskaa kuin kitaransoitto. Ikävä sanoakin. Olihan siinä muutakin, pianot pääsivät loppumaan, eikä minulla oikeastaan ollut omaa akustista pianoa siitä pitäen, kun, huoh, [Walter] Mondale hävisi [vuoden 1994 presidentinvaalit], aina tähän päivään saakka. Näistä määräytyi kirjoittamieni laulujen laji, sillä eihän sähköisiin koskettimiin pysty solmimaan kunnon suhdetta, olipa se muuten vaikka kuinka vikkelä. Phil Everly pestasi minut vähän [Late Show With David Lettermanin bändinjohtajan] Paul Schafferin tapaiseksi musiikinjohtajaksi yhteen tv-ohjelmaan, jota hän veti joskus vuoden ’70 tienoilla. [Johnny Cash Presents the Everly Brothers Show, ABC, vii–ix/70.] Ja sehän oli hieno ohjelma. Kerran vieraana oli [Kris] Kristofferson. Mukana oli monia muitakin, koska jengi kunnioitti häntä, selvä se, Everly Brothersien takia, ja poppoo rentoutui hänen seurassaan, koska hän oli aimo isäntä. Se tuli yhden kauden verran aina myöhään illalla. Outoa, että edes muistan. Ja minä siis olin se pianohemmo. Ja muistan, kun yksi kundi tuli paikalle. Ja hän oli suurin piirtein samaan tapaan pukeutunut kuin minäkin. Hän tuli sisään ja istuutui pianon ääreen improvisoimaan. Ja sehän oli Billy Joel. Olen kertonut tätä tarinaa Billylle vuosien varrella. Hän alkoi nimittäin soittaa sellaista klassista rock-pianoa, mitä ei soittanut kukaan muu kuin minä, niin luulin jylhimmissä unelmissani. Ja kuten Billylle kerroin, minä seisoin hänen takanaan viisi minuuttia, kunnes käännyin ja kävelin kulissien poikki suoraan studiosta ulos. Tässä on todennäköisesti yksi niistä syistä, miksi en ole viipynyt pianon kimpussa niin paljon kuin aioin.

 

Warren, sinä olet vuosien saatossa kirjoittanut enemmän kuin oman sievoisen osasi aseista ja väkivallasta, useita lauluja lainsuojattomuudesta ja vakoilusta. Sinua aikoinaan tuottanut Jackson Browne kutsui lajityyppiäsi song noiriksi, mustaksi lauluksi. Onko se, että elämä tappaa, synkeää fatalismia?

Ei minusta. Silkka tosiseikka se on, että elämä tappaa. Se on fakta. Ei tämä albumi mielestäni käsittele ikääntymistä. Minulle se ei ikääntymislevy, koska minulla on onneksi ollut lapsia jo nuoresta pitäen. Olen ollut iät ajat isukki. Jollain lailla olin vanha jo 24-vuotiaana. Sen vuoksi en ajattele itseäni siihen tyyliin, että ”voivoi, kynnys on ylitetty, vanhuus iskee”. Kuten Michael Caine tässä hiljan sanoi: ”En koe itseäni keski-ikäiseksi. En tunne ketään 106-vuotiasta.” Ei se ole jujuna tässä.

 

Minusta tuo laulu käsittelee enemmänkin kuolleena olemista. Luulen, että täytyy viettää hyvän aikaa tajutakseen, että tulee olemaan kuollut, niin että muistaa nauttia kaikesta mahdollisesta joka hetki, kun ei ole kuollut. Aina sitä yrittää kertoa tästä jutusta nuoremmille, mikä on kovin vaivalloista, koska eiväthän he sitä oikeastaan kuule, heistä kun tuntuu niin kuin elämä olisi langetettu heidän päälleen pysyväisluontoisesti. Ja totta kai he ovat ehdottomasti oikeassa. Mutta silti sitä haluaa kertoa, ”hei, tiesittekös, on kaikenlaista – kaikkea hauskaa on”. Hyvää kaikki tyynni, it’s all good. Kuten Snoop Doggy Dogg ja oma isäni ovat tavanneet sanoa: It’s all good.

 

Pukkaa yllättämään, kun sanot, ettei tämä levy käsittele ikääntymistä. Minusta näyttää, että ajatukset omasta kuolevaisuudestasi kiusaavat sinua nyt enemmän kuin silloin, kun lauloit ”I’ll Sleep When I’m Dead”.

Ei. Ne eivät vaivanneet silloin, eivätkä ne kiusaa nykyäänkään. Asia on yhtä totta kuin nyt. Ei se ole turhan… Olisikohan vielä todempaakin? Taitaa olla. Katsohan, kun Jackson puhui song noirista, tiedän kyllä, että hän tarkoitti sen kohteliaisuudeksi ja viittasi siihen tyyliin – tai otteeseen, jota oli 40-luvun Los Angelesin kovanaamadekkareissa, joita minä en ollut lukenutkaan, ennen kuin minua verrattiin niihin. Mutta en minä varsinaisesti ajattele omia kappaleitani erityisen väkivaltaisiksi. Oma suosikkikirjailijani kaikista kirjailijoista taitaa olla Aiskhylos. Ja hän oli väkivaltaisempi 2 500 vuotta sitten kuin mikään tämän päivän kaapelitelevisiossa. Niin oli Shakespearekin. Kaiken aikaa. Tosi väkivaltainen. Tarkoitan, todella, todella väkivaltainen. Sanan joka merkityksessä. Minusta populaarimusiikki, niin kuin ymmärsimme pitkän aikaa, rajautui eräänlaiseen – no, ei se rajoittunutta ollut, mutta se tarkoitti lauluja tietyistä asioista. Enimmäkseen rakkauslauluja. Ja Rogers ja Hart kirjoittivat suuria rakkauslauluja. Ja J. D. Souther kirjoitti – ja kirjoittaa suurenmoisia rakkauslauluja. Ja minä nyt en vain puuhannut aivan samaa, siinä kaikki.

 

Life’ll Kill Ya ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun sinä olet laulanut karmasta ja jälleensyntymästä. Lauluissasi on tavan takaa ollut uskonnollisia viittauksia, aina ”Mohammed’s Radio” -stygestä uuden levyn kappaleeseen ”Ourselves to Know”. Kasvatettiinko sinua tietyin uskonnollisin uskomuksin, jotka sittemmin ovat hiipineet mukaan sanoituksiisi?

Joo, kasvatettiin, niin, kyllä minut kasvatettiin uskonnollisin uskomuksin. Kristillisin uskomuksin. Mutta se nyt on, hei vaan, näitä elämän suuria etsintöjä, enkä minä tykkää puhua siitä. En halua puhua siitä enempää kuin puhun julkisesti omissa lauluissani.

 

Hyvä on, vaihdetaan otetta. Ehkäpä perimmäinen Kristus-kielikuva ja varoittava tarina kaikille niille, jotka saavat mainetta ja mammonaa, on Elvis Presleyn elämä. Olet aiemmin kirjoittanut Elviksestä kappaleessasi ”Jesus Mentioned”. Ja minusta tuntuu, että hän on nyt innoittanut uuden laulun nimeltä ”Porcelain Monkey”.

”Porcelain Monkey”, joo, paha mennä kiistämään. Kirjoitin laulua yhdessä erään vanhimmista ja parhaista ystävistäni, jonka kanssa olen myös tiuhimmin tehnyt yhteistyötä, Jorge Calderonin kanssa. Me työstimme yhtä ihan toista biisiä. Totta vie väkivaltaista ja kauheaa laulua. Turhan kaameaa tässä juteltavaksi. Silloin minä sitten huomasin, kun me työskentelimme ja tuskailimme siinä sohvalla minun luonani, että hänellä oli lauluntekomuistikirjan lehtien välissä postikortti Gracelandista, [Elviksen huvilan] tv-huoneesta, missä kahvipöydällä istui posliininen apina jonkinmoisine ilveksensilmineen. No, sehän innoitti meitä. Minä sanoin: ”Mikäs se tuo on?” Hän sanoi: ”Sehän on Elviksen porsliiniapina.” Ja sen jälkeen meiltä kului viikko tai kaksi uuden viisun tekemiseen. Jorgen kanssa puhutaan vähän väliä. Melkein päivittäin, sanoisin. Ja eilisiltana minä sitten soitin Jorgelle, ja hänen tyttärensä vastasi. Jorge ei ollut paikalla, tytär alkoi kertoa: ”Arvaa mitä, kaverini palasi juuri Memphisin-matkalta ja kehui käyneensä Gracelandissa. Minä sanoin sille, että justjoo. Se jatkoi: ’Silmiinpistävintä koko paikassa oli Elviksen posliiniapina.’”

 

Valitsit Life’ll Kill Yan tuottajiksi kaksi veijaria, Paul Q. Colderien ja Sean Sladen. Heidän tunnetuimpia tuottamisiaan ovat olleet levyt sellaisten bändien kanssa kuin Radiohead, Hole, The Mighty Mighty Bosstones. Ei nyt ehkä aivan semmoista porukkaa, joita ajattelisi sinun ykkösvaihtoehdoksesi omaa uutta albumiasi tuottamaan.

Ja ykkösvaihtoehto kumminkin, heti kun kuulin, että he olivat tuottaneet Radioheadia. En minä muuta suositusta kaivannut. Radiohead on suosikkibändejäni, tarkoitan kaikkien aikojen kahden, kolmen suosikkibändini joukossa.

 

Sinä siis todella pidät Radioheadista ja heidän levyistään, siinä missä Life’ll Kill Yalla ei paljon instrumenteilla tuhlailla. Levy ei tunnu sidotulta mihinkään tiettyyn aikaan. Miksi pidit kaiken niin karuna?

Äänitin itse pääosat joka laulusta. Meinaan siis laulut ja kitarat ja pianosäestykset, kaikki kotona, vuosien mittaan. Ja niin olen tehnyt ennenkin – toimin samaan tapaan viime levylläni. Ja nautin koko touhusta mielin määrin. Mutta kaikenlaista mukavuudenhaluista tuli puuhattua. Ei sitä oikein voi välttää, kun on omissa nurkissa pienoisstudio. Halusin nyt pitää kaiken hyvin yksinkertaisena, alkuun ainakin. Niin että jos sitten siirtyisin isoon studioon, en vain olisi luonut yhtä sun toista, mistä ei enää pääsisi eroon.

 

Halusin simppeliyttä, koska pidän itseäni – tai viime vuosien aikana olen ollut olemukseltani vähän niin kuin heavy metal folk-laulaja. Soitan omin päin. Taloudellisista syistä, siksi että olen epäsosiaalinen ja siksi että niin tulee pidetyksi vähemmän meteliä. Syitähän riittää. Mutta minä nyt vain soitan yksin ja haluan kirjoittaa lauluja, jotka osaan soittaa yksikseni tuottamatta ihmisille pettymystä, siis pettämättä heidän odotuksiaan, kun he ovat kuulleet levyltä kitarasoolon tai fonisektion tai mitä vain. Siinä taas yksi syy.

 

Ja viimeinen syy saattaa olla se, että olen vain aina pitänyt älyttömän paljon [Bruce Springsteenin] Nebraskasta [1982] ja [Bob Dylanin] John Wesley Hardingista [1967] ja niiden tapaisista levyistä. Ei sitä nyt välttämättä halua itse yrittää samaa, mutta olen tainnut aina tykätä levyistä, jotka ovat oikeastaan olleet pelkkää yhtä persoonaa. Ja pidän myös konserteista, jotka ovat todella yhtä henkilöä. Minä muistan Bob Dylanin soolona. Se oli jotain se. ”Mr. Tambourine Man”, hän laulamassa, minä kuulemassa ensimmäistä kertaa. Muistan Jackson Brownen soolojutut, ja ylivetoja nekin olivat.

 

Kun nyt sitten lähdet kiertueelle Life’ll Kill Yan kanssa, esiinnytkö ypöyksin?

Toistaiseksi.

 

Sinulla on vuosien mittaan ollut vähän kaikkia vierailemassa lauluillasi, Bob Dylanista R.E.M.iin ja Chick Coreaan. Vältitkö nyt oikein tarkoituksella vierailijoiden kiinnittämistä uudelle levylle?

Ei se ollut niinkään minun vaan Seanin ja Paulin tarkoitus. Minulla oli pari ideaa. Heistä vain tuntui, että minä nyt en ole ylimalkaan muutamiin vuosiin tehnyt levyä ihmisten kuunneltavaksi. Siksi riittäisi, kun minä, [basisti] Jorge ja [rumpali] Winston [Watson] hoitaisimme asiat levyllä. Ei siinä tarvita kuuluisuuksia. Ei tarvita mitään vierailevia tähtiä. Ja minä arvostin heitä… arvostin tuota asennetta.

 

Sinun biisejäsi ovat laulaneet, huomattavimpia esimerkkejä sanoakseni, niin Linda Ronstadt kuin myös kantrilaulaja Teri Clark sekä Shawn Colvin, Flaco Jimenez, Dwight Yokam ja Stevie Nicks. Näyttäisi siltä, että monikin näistä uusista kappaleista, erityisesti nuo levyn keskellä olevat puoliksi naamioidut rakkauslaulut, on kypsää kauraa muittenkin tulkittaviksi. Oliko sinulla ketään mielessäsi, kun kirjoitit näitä?

En juuri koskaan lähettele lauluja muille. Oman kokemukseni mukaan Tin Pan Alleyn idea on, ainakin minulle itselleni, pelkkä myytti. Minulta on koveroitu erittäin epätodennäköisiä biisejä. Harvoissa tapauksissa olen lähettänyt lauluja jollekulle. Muutama albumi sitten lähetin yhden kappaleen George Jonesille. ”Kirjoitin tämän sinulle.” Ei tapahtunut mitään. Nolla. Sitä miettii, no, paljonko levyjä noin oikein myydään. En usko koko juttuun. Ajattele, olen joskus kokeillut moista jostain oudosta oikusta tai puuhastellut pahojani salaa. Olen miettinyt kaikessa hiljaisuudessa, usko pois, että voi pojat, Jennifer Warnes voisi laulaa tämän zibaleen. Mutta sitten vain kirjoitan sen loppuun ja pidän sen itsekkäästi omanani. Tavallaan tein laulun ”I Was in the House When the House Burned Down” ystävälleni Chris Whitleylle, koska keikkailin hänen kanssaan. Ajelin Wal-Martiin kai tunnin ajomatkan päässä Austinista, pohjoispuolella, rankkasateessa keskellä yötä. Hahmotatko paikkaa? Joku Pflugerville tai sinne päin. Ja sain idean laulua varten. Ja tuumasin, että hitto vie, jospa värkkään mukavan slidekitara-sävelmän Chrisille. Vaan kuinka kävikään: kun laulu oli valmis, ja minä kirjoitan niitä niukasti ja tarvitsen niitä epätoivoisesti, että enhän minä niitä ystävilleni jaa. Siispä tarrasin tähänkin itse.

 

Jos ei lasketa mukaan cover-levyä Hindu Love God [1990], sinä et pahemmin versioi muitten lauluja. Mikä kypsytti sinut päätökseen tehdä uudelleen Steve Winwoodin ”Back in the High Life Again”?

No, totta kai se tuntui ironiselta, mutta minä myös rakastan sitä laulua. Rakastan Steve Winwoodia. Kaikki ihmisolennot rakastavat Steve Winwoodia.

 

Kun kuulin ensimmäistä kertaa sinun versiosi, mietin, laulatko sitä tosissasi vai ironisesti. Mikä oli tulokulmasi?

Anna kun vastaan näin: kirjoitin muutama vuosi sitten laulun suurenmoiselle, ainutlaatuiselle yhdysvaltalaiselle elokuvaohjaajalle Alan Rudolphille. Kirjoitin laulun ”Searching for a Heart” yhteen hänen elokuvaansa [Rudolphin kirjoittamaan ja ohjaamaan Love at Largeen, 1983, suom. Rakkaus karkuteillä], joka ei menestynyt kovinkaan häävisti. Ja kumma kyllä, kun Alan Rudolphin leffoista puhutaan, tätä varten järjestettiin koenäytäntöjä koeyleisöille jossain kauppakeskusteatterissa L. A.:n laaksossa. Yleisö nauroi ja mylvi, mutta luulenpa, että se nauroi väärissä kohdissa tai jotain semmoista. Se ei… Se ei menestynyt. Fokusryhmän arvioijat voivat saada viisi taalaa, he haukkuvat saadakseen korvausta. En minä tiedä. Mutta siinä minä seisoin teatterin ulkopuolella Alan Rudolphin kanssa ja sanoin: ”Luulen, arvelen, arvaan, että he eivät tiedä, onko pätkä ironinen vai ei. He eivät tiedä, yritätkö sinä olla hauska, Alan, vai etkö sinä yritä olla hauska.” Hän vastasi: ”No, kyselevätkö he samaa [näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja] Neil Simonilta?”

 

No, anna minä kysyn näin: onko Warren Zevonilla noin niin kuin laulumielessä jakaantunut persoonallisuus: herkkä balladeeri vastaan kolkko kertoja?

No, jos minulla olisi jakaantunut persoonallisuus, tietäisin vain… minä tietäisin sen vain joka toinen hetki, eikö niin? Meinaan vaan, että kaikki kunnia Alanis Morissettelle, joka minun mielestäni on todella, todella hyvä, ironia on nähdäkseni jotain sellaista, että jos määrittelee olevansa ironinen, ei itsetoimivasti olekaan ironinen. Ja päinvastoin, mitä ikinä se tarkoittaakaan. [Morissetten läpimurtolevylle Jagged Little Pill (1995) sisältyi kappale ”Ironic”.]

 

Kun nuo kaksi osatekijää sinun lauluntekijäpersoonassasi ovat yhdessä ja samassa kappaleessa, siis tunteilija-Warren ja paatuilija-Warren, jotka tapaamme esimerkiksi uuden albumin kappaleissa ”For My Next Trick I’ll Need a Volunteer” ja ”Hostage-O”, onko sinun vaikeampi saada sanomasi läpi kuin silloin, kun teet selkeästi sentimentaalisen balladin tai selkeästi humoristisen biisin?

Ellen satu olemaan jonkinlaisen myrkyllisen tunteen vallassa, en tiedä, onko ikinä täysin selvää minulle tai yhtään kellekään, mitä he yrittävät sanoa tai mitä he haluavat. Samaten, sekin vielä, omat vanhempani olivat taustoiltaan niin uskomattoman erilaisia, ja me olemme kaikki keskenämme niin erilaisia, että luulisin minussa aina olleen kaksi puolta. Niin ainakin minulle sanotaan. Ja tuon ihmiset näyttävät panevan minussa merkille, mutta sanonpa nyt vielä uudelleen, että minä yritän käyttää mahdollisimman vähän aikaa sen tarkkaamiseen, miten ihmiset minut kokevat.

 

Eikäpähän laulun välttämättä tarvitsekaan saada läpi mitään selkeää suoraviivaista sanomaa. No, sinulla on tällaisia kuvaelmia aina joskus, viskon niitä nyt takaisin sinulle päin: ”sentimentaalihygienia” [”Sentimental Hygiene”, 1987], ”apinapesu ja aasilinkous” [”Monkey Wash Donkey Rinse”, 1995], ”epäpätevä kampaus” [”Life’ll Kill Ya”, 2000] ja oma uusi suosikkini ”en, kuule, mielisty siihen, miten änget käpäläsi pääni sisään ja sekoitat ensisijaisuusjärjestykseni” [”I’ll Slow You Down”, 2000]. Mistä tämä tavara oikein kumpuaa?

En tiedä.

 

Pidätkö kenties muistivihkoa mukana, jotta voit kirjata kaikenlaisia lausahduksia talteen?

Tietty, joo, niin kuin komedian käsikirjoittaja tai joku vastaava sutkauksen kuullessaan, vaikka puhelimessa, kun juttelee kaverin kanssa, kyllä sitä sanoo, että hei, hou, onko kellään kynää. Että silleen, hyvä höhlyys. En minä oikeastaan pidä muistikirjaa tai paljon muutakaan, koska jos minä saan idean, josta pidän tarpeeksi, voin lähteä töihin, olen taas hommissa. Minähän työstän sitä laulua sitten, kunnes saan kehitetyksi jotain irti siitä alkuperäisestä ideasta.

 

Yksi Life’ll Kill Yan lauluista on täpötäynnä huomionarvoista kuvastoa. Se on lähestulkoon kelttiläistä gospelia. Se nousee esiin senkin tähden, että sillä raidalla kuullaan albumille harvinaista yhteislaulua. Mikä innoitti sinua laulussa ”Fistful of Rain”?

Jorge. Se oli Jorgen idea. Me taisimme nähdä sen buddhalaisena gospelina, lauluna sanotaan nyt vaikka siitä, että mitä ankarammin takertuu asioihin, sitä enemmän ne tuppaavat lipsumaan näpeistä. Ja kuta enemmän ne virtaavat, sitä paremmin ne viipyvät lähellä.

 

Tuplalevyantologia tuotannostasi ilmestyi Rhino Recordsilta 1996 nimellä I’ll Sleep When I’m Dead. Tuntuiko se sinusta kattavalta, ja vaikuttiko se haluusi pitää paussia?

Oli se minusta kohtuullisen kattava, siinä määrin kuin haluttiin. Minä kai ne lähinnä valitsin ne laulut. Mutta ymmärtää sopii, että minä olen halunnut tauolle vuodesta 1965. En ole järin kunnianhimoinen. Etenkään kun en osaa tehdä lauluja enempää kuin saan lauluideoita. Minulle ei ole mitään hyötyä oppia työtapoja näitten sävelmien luomiseen, se luominen itsessään kun on se tärkeä juttua minulle työmiehenä.

 

Oliko siinä joskus Sentimental Hygienen [1987] jälkeen sellainen kausi, jonka aikana oma ydinyleisösi ei enää pysytellytkään kyydissäsi?

En usko, että olisi koskaan ollutkaan mitään suurta yleisöä, joka sitten jättäytyi kyydistä, paremminkin isompi yleisö hyppäsi vahingossa Herra Rupikonnan kyytiin matkalla huvipuistoon, matkalla Michael Jackson -näyttelyyn. Tiedä häntä. Joskus sanoin, että minä nyt vain olen folk-laulaja, ja että pelkästään siksi, että minulla oli ollut yksi hittilevy [single Werewolves of London, 1978], minut jotenkin nähtiin virttyneenä 70-luvun supertähtenä tai jonain, eikä suinkaan varsin menestyneenä folk-laulajana, miten olin tavannut itse nähdä itseni.

 

Life’ll Kill Ya nousee minusta ilman muuta parhaimpien töittesi joukkoon. Ja moni muukin varmaan korottaa tämän joiden vanhempien, Excitable Boyn[1978] aikaisten levyjesi tasalle. Viimeisen kymmenen vuoden albumejasi, Transverse Cityä [1989] tai The Mutineeriä [1995] ei ole kuultu yhtä laajalti. Onko se ollut sinulle pettymys?

Onhan se nyt luonnollisestikin pikku pettymys ollut. Mutta kaipa joitakin kirjoittajia arvostetaan väärin sen perusteella, mitä he tekivät aloittelijoina ja mitä taas myöhäistuotannossaan. Epätavallista ja onnekasta tietty on jo se, että heitä ylimalkaan arvostetaan enää uudelleen uran aikana sen jälkeen, kun jokin yksi arvostettu juttu on ohitettu. Mutta kirjoittaja sen kuin kirjoittaa vaan. Vaikka yrittäisi olla kirjoittamatta, kirjoittaa kumminkin. Joskus tulee parempaa, joskus huonompaa, näkökulmista riippuen.

 

Levyjen tekemisen ohessa sinuun on viime aikoina kohdistunut melkoista mediakysyntää. Olet kantanut kortesi kekoon televisio-ohjelmien ja elokuvien musiikkeihin. Etsiydyitkö oikein asioiksesi näillekin laulumaille?

En. Sanoinko jo, että en katso, en katso musiikilleni olevan mitenkään eduksi, jos minä pyrkisin sen kanssa sinne tai tänne. Ihmiset ovat tulleet minun pakeilleni milloin mistäkin syystä. Monesti jää epäselväksi, mikä se syy olikaan, mutta he nyt vaan tulevat.

 

Sinusta on myös hiljattain tullut kuvaruutu- ja valkokangaspersoona, kun olet tuurannut Paul Schafferia Late Show’n bändinjohtajana ja esiintynyt muutenkin televisiossa, ja kun olet lupautunut mukaan Dwight Yoakamin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaan South of Heaven, West of Hell [2000]. Onko sinulla ollut hinkua näyttelijäksi? Oletko tuntenut sellaista kunnianhimoa?

On se käynyt mielessä. Mutta minä en todellakaan ole näyttelijä. Tom Waits on näyttelijä. Minä en ole näyttelijä. Mutta käyhän se. Se on hauskaa. Phuuh, mikä tahansa tekosyy laistaa kirjoittamisesta on hyvä juttu.

 

Johtuuko se sitten tuosta sinun monimediameiningistäsi, että et ole kirjoittanut kirjaa niin kuin kamusi Hunter S. Thompson?

Muistetaan nyt kumminkin, että Hunter S. Thompson on sukupolvemme hienoin kirjoittaja. Hän ei niinkään vain rykäissyt kokoon yhtä kirjaa ohimennen toissapäivänä. Ja ei, en kaavaile kirjan kirjoittamista. En aio koskaan kirjoittaa kirjaa.

 

Miltä tuntui esittää ”Lawyers, Guns and Money” Minnesotan kuvernöörin [Jesse] Venturan virkaanastujaisjuhlissa?

Se oli silkkaa lystiä. Haluankin lausua pöytäkirjaa varten, että kuvernööri esitti perin hienon tulkinnan kappaleesta ”Werewolves of London”. Häntä arvosteltiin siitä, niin kuin häntä nyt on soimattu monista muistakin asioista. Mutta hänen lauluesityksensä oli moitteeton.

 

Ihmissusista puhuen, kuvittelisin, että joudut laulamaan biisit ”Werewolves of London” ja ”Lawyers, Guns and Money” joka kerta, kun kipuat esiintymislavalle. Miten homma pysyy tuoreena?

Minusta tuntuu aina uudelta nousta stagelle. En tiedä, miksei se tunne katoa. Enhän minä tosin ole koskaan viettänyt kokonaista vuotta tien päällä, tai siis tehnyt mitenkään pitkiä kiertueita. Mutta minä taidan olla monella lailla samanlainen kuin ne Ani DiFrancon laulun [”Little Plastic Castle”, 1998] kultakalat. Tiedäthän, ne vaan kiertävät maljassaan, ja joka kerta kun ne näkevät sen pienen muovilinnan, on kuin ne näkisivät sen ensimmäistä kertaa. Ilmetty minä. Se on onnea se, autuutta.

 

Life’ll Kill Yan päätösraita on melkein kuin rukous. ”Don’t Let Us Get Sick” on kerta kaikkiaan kaunis lopetuskappale. Tiedän, että et kirjoita lauluja mikään vastakaiku mielessäsi, mutta oletko saanut palautetta ihmisiltä, jotka ovat kuulleet tuon biisin? Mitä he ovat sanoneet?

Enpä tiedä. Luulen, että tykkäävät. Minulle se merkitsee koko lailla.

 

Miksi ”Don’t Let Us Get Sick” on sinulle niin tärkeä?

Koska se on eri hyvä, ja voin niin muodoin pitää itseäni sen onnekkaana kirjoittajana. Ja koska siinä nyt vaan on monia tunteita monia ihmisiä kohtaan, ja minulta sen sanominen, että siinä on monia tunteita monia ihmisiä kohtaan, on jo melkoinen myönnytys. En nyt normaalisti menisi noin paljon lauluistani sanomaan.

 

 

Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori


Jaa tämä