Olet täällä

Yhtyneet meiningit

Yhtyneet meiningit

niin & näin 1/09

Markku Roinila

 

John Niven, Kill Your Friends. Heinemann, London 2008.

Dan Kennedy, Rock on. How I Tried to Stop Caring About Music and Learn to Love Corporate Rock. Harvill Secker, London 2008.

 

Kuten pelkkä Idols-jakson katsominenkin tuo klassisen musiikin parissa kasvaneelle äkkiä selväksi, rockbisnes on mitä oudoin ja perverssein elämänmuoto. Siinä rakennetaan tuotteita, joilla joko maksimoidaan tuotto mahdollisimman nopeasti tai vaihtoehtoisesti tähdätään pitkäikäiseen rahantuloon. Tästäkin huolimatta monet ovat sekoittaneet levy-yhtiötoiminnan jonkinlaiseen kulttuurimesenatismiin, jossa viisaat ja hyvät ihmiset kaivavat lukuisten artistien seasta ne lahjakkaat, joilla on todellista sanottavaa ja jotka voivat tuottaa meille verrattomia elämyksiä ja kulttuuria rikastavia mestariteoksia. Vaikka kulttuurimesenaattejakin toki mahtuu musiikkimaailmaan, Nivenin ja Kennedyn kirjat ovat omiaan karistamaan turhia ennakkoluuloja ainakin suurten levy-yhtiöiden toimintatavoista. Tai oikeastaan nämä kirjat voisivat kertoa mistä tahansa muista suuria rahoja pyörittelevistä yrityksistä – musiikki on lopultakin vain sivuseikka.

”Painukaa.Vittuun. Ihan totta, vanhempanne ovat oikeassa. Voitte yhtä hyvin käyttää kitarankieliin tuhlatut rahanne lottoon – mahdollisuutenne ovat suunnilleen samat. Saamme kolmesataa pyytämätöntä demoa joka viikko. Yhtiöömme kuuluu viisi muuta levymerkkiä, jotka saavat saman verran. Se tekee yhteensä 1500 demoa viikossa. On kuusi muuta suurta levy-yhtiötä, EMI, Universal, Warner Bros, Polygram, BMG ja Sony, joista useimmilla on alamerkkejä ja kaikki saavat vähintään yhtä paljon demoja kuin me ja todennäköisesti enemmän. Se on yhteensä yli 10 000 pikku toivon ja haaveiden pakettia joka viikko. Ja ne tosiaan vain tulevat – suurinta osaa ei avata koskaan. Ne lojuvat laatikoissa ja säkeissä a & r-osaston lattialla, jossa ne tuntuvat pariutuvan ja moninkertaistuvan, levittyen mattojen päälle ja vieden tilaa sohvasta kunnes Tom, työharjoittelijamme, raahaa säkeittäin niitä jäteosastolle, jossa toiveenne ja haaveenne oikeudenmukaisesti palavat helvetin liekeissä.” (Kill your Friends, 23)

Kyse on satiirista faktan ja fiktion sekoituksena. Nivenin huumori on mustaa, sapekasta ja rajua, Kennedyn osin rivien välissä. Nivenin Kill Your Friends on teknomaista tykitystä runsaasti seksiä, väkivaltaa ja huumeita ympäriinsä roiskien, Kennedyn Rock on pysyttelee vinon huumorin keinoin takarivistön tarkkailijana, siitäkin huolimatta, että molemmat kirjat raportoivat aihettaan mukana toimivan henkilön näkökulmasta. Nivenin Artists and Repertoire -mies taistelee rystyset verissä asemastaan levy-yhtiön tuloksentekijänä ja raivaa tieltään muut, oikeasti tehokkaat ja työssään liiankin hyvät kollegat, jotka välittävät sekä musiikista että artistiensa menestyksestä. Nivenin henkilö Stelfox pelkää normaaliutta, haluaa nopeita voittoja ja siinä sivussa rahaa ja elintasoa. Tämän merkkinä hänellä on asunto ja jatkuva mahdollisuus viinaan, huumeisiin ja seksiin.

Niven omistaakin suuren osan kirjastaan Stelfoxin ja hänen kollegoidensa dekadentin elämän kuvaamiseen. Alussa se tuntuu raisulta ja hienolta, mutta kun orgiat ja huumebileet jatkuvat luvusta toiseen, teemaan alkaa nopeasti kyllästyä, siitäkin huolimatta, että rivien välistä kyllä selviää kirjoittajan ironia. Vaikka kirjan lukee sujuvasti, jatkuva överiksi vetäminen harmittaa yhä enemmän ja enemmän. Väkivallan merkeissä etenevä pääjuoni ei sekään oikein tunnu uskottavalta.

Parasta Kill Your Friendsissä on silti sen sumeilemattomuus. Kieltä kieputetaan taitavasti, ja peribrittiläisen sarkasmin tunteville ja läksynsä lukeneille löytyy yllin kyllin täsmäiskuja musiikkibisneksen surkuhupaisista piirteistä. Osansa saavat suhteellisen tasapuolisesti kaikki brittipopista tanssimusiikkiin ja veteraaneihin – musiikkibisneksen seksistisyydestä, moukkamaisuudesta, asiantuntemattomuudesta ja korruptoituneisuudesta puhumattakaan. Viihdyttävän inhorealistinen hajupommi siis.

Siinä missä Niven on perusbritti sanan kaikissa merkityksissä, Kennedy on jenkki, jonka juuret ovat alternatiivipiireissä. Rock on tapahtuu multimiljoonabiljoonabusineksessä, jossa amerikkalainen musiikkimaku on suomalaisen asianharrastajan näkökulmasta usein aika absurdi, vaikka Kennedy tuo toki esille omat mieltymyksensä hehkuttamalla Iggy & The Stoogesin keikkaa.

Ensitöikseen Kennedyn nimihenkilö joutuu markkinaosastolla tekemään Phil Collinsin markkinointikampanjaa. Kennedyn sympaattinen, itseironinen ja mukautuva nimihenkilö ei suuremmin sekoile, vaan yrittää pärjätä työssään mahdollisimman hyvin hymähdellen sen erikoisuuksille ja ihmiskirjolle. Vähitellen hän alkaa lähes uskoa omia markkinointikampanjoitaan ja yrittää sulautua joukkoon. Juuri kun hän alkaa tuntea olevansa osa koneistoa, koneisto vaihtuu ja päähenkilö saa potkut monien muiden tavoin. Tämä on kuitenkin aika löperö pohja kirjan etenemiselle, ja vaikka alussa teoksen salaviisaus ja vieno huumori miellyttävät, paljastuu pian, että kirjan sisällön tarkoitus on vain esitellä eri puolia musiikkiammattilaisen elämässä kevyellä huumorilla. Oikeastaan mitään ei varsinaisesti tapahdu. Nimihenkilö tekee, mitä pyydetään, ja ihmettelee samalla itsekseen yhtiön meininkiä. Ihan kiva, mutta kokonaisen kirjan mitalla vähän ikävystyttävää. Varsinkin kun kirjan loppu on perin lattea.

”The Donnas-yhtyeellä on passeli indie-kitarat-etualalla-soundi, jossa on pieni vivahde indie-levymerkin post-punk vibaa, joka tullaan määrätietoisesti ja äkkiä hiomaan heistä pois pikemmin kuin sanot: ’Budweiser haluaa teidät mainokseenne.’ He näyttävät hyvältä, he soittavat kovaäänisiä kitarabiisejä 4/4-tahtilajissa ja heillä on kieli poskessa -asenne sanoituksissaan. Donnas nyökkää pikkaisen 70-luvun stadionrockiin riittävällä 20+ hipster-ironiavirneellä. Jotenkin vaan ihmettelen kuitenkin, onko hipster-ironiassa mitään vilpitöntä? Voitteko edes kuvitella Joey Ramonea seisomalla lavalla ja ajattelemassa, ’Tämä on todella hupaisaa – olen totaalisen ironinen: tukkani roikkuu naamani päällä, olen superpitkä ja laulan jostain paikasta, jonka nimi on Rock and Roll-yläaste? Häh? Mä? Yläasteella?’ Sanokaa mitä tahdotte siitä, mitä tuli punkista tai 70-luvun stadionrockista, mutta minä kunnioitan ironian puutetta. Osoitan suosiotani sille, että Kiss ei koskaan tullut lavalta sanoen: ’Mites klassista toi oli? Mä olin vaan et ookoo, New York, haluutteks te tyypit rokata koko yön? ja sitten mä sanoin: ’En kyllä kuule teitä!’ ja ne vaan huusi entistä kovempaa! Ne varmaan luuli että mä olen tosissani!” (Rock on, 58–59)

Kennedy on kirjoittajana ja varsinkin ihmiskuvaajana ehkä jopa parempi kuin Niven, ja hän puhuttelee lukijaa luontevan matalalla profiililla. Plussana pitää mainita myös monet mainiot sivupoluille jalkautuvat filosofisuutta lähentelevät jaarittelut. Kirjana Rock on häviää kuitenkin selvästi Kill Your Friendsille, vaikka onkin viisas ja siinä mielessä aika vähän rock. Siinä ei vaan ole oikein mihin tarttua, vaikka varsinaisten lukujen perässä seuraavat erilaiset listat ovat paikoitellen ihan hupaisia. Juoneton kirja vaatisi enemmän paukkuja, tällaisena puolet annoksesta riittäisi ihan hyvin.


Jaa tämä