Olet täällä

Kognitariaatin rakenne ja hiljaisuus

Kognitariaatin rakenne ja hiljaisuus

niin & näin 2/10
Kääntäjä(t): Vadén, Tere;


Monet amerikkalaiset olettavat, että koska politiikan ja talouden johtohahmot pitävät Yhdysvaltoja "tietotaloutena", he siitä syystä kannattavat tiedon tuotannon kasvattamista ja tukevat yliopistoja, jotka tekevät suurimman osan perustutkimuksesta. Todellisuus on toinen. Yhdysvaltain johtajat vähentävät korkeakoulutukseen käytettäviä julkisia varoja ja laskevat jokaisen tuotetun tutkinnon hintaa. He rajoittavat ja köyhdyttävät tutkimus- ja koulutuslaitoksia, joista talouden tulevaisuus heidän omien sanojensa mukaan riippuu. Seuraa kysymys: miksi rikkaat yhteiskunnat leikkaavat korkean teknologian tutkimusta, jos ne uskovat tulevaisuuden riippuvan pitkälle jalostetuteista korkean teknologian teollisuustuotteista? Eikö tämä ole ristiriitaista ja melko tyhmää?

No onhan se: osaksi on kyse tavanomaisesta lyhytnäköisyydestä ja itsekkyydestä. Osaksi taas keinotekoisesta yliopistovihasta ja Toisen maailmansodan jälkeen julkisten yliopistojen avulla syntyneen poliittisesti itsenäisen ja moni-ilmeisen keskiluokan vieroksunnasta.[1] Osaksi on kyse myös liikemaailman refleksistä: kaikkiin tulopuolen ongelmiin reagoidaan leikkauksilla ja irtisanomisilla.[2]

Ristiriita on olemassa vain, jos oletamme johtajien todella haluavan keskiluokan olemassaoloa, haluavan väestön enemmistölle korkeampaa elintasoa ja uskovan tietotalouden vaativan valtavasti korkeakoulutettuja työntekijöitä. Jos taas oletamme, että johtajat tavoittelevat pienempää tähti-tietotyöläisten eliittiä, niin jatkuva julkisen korkeakoulutuksen alasajo Yhdysvalloissa ja muualla alkaa kuulostaa järkevältä.

Monet kirjoittajat ovat huomauttaneet, että tietokapitalismi pakottaa yritykset hakeutumaan monopoliasemiin ja pyrkimään saamaan tulonsa vuokrina ja maksuina (Negri and Vercellone 2008, 41. Aikaisempi esimerkki: Rullani 2000, 87–94). Informaatio- ja bioteknologiateollisuuden harvainvaltainen rakenne tukee tätä väitettä. Tähän liittyen on väitetty myös – terävimmin André Gorz (2004) –, että kapitalismin ja tietotalouden välillä on ristiriita, koska tieto ei ole niukkaa ja kapitalismi vaatii niukkuutta. Kokemukset Yhdysvalloista osoittavat, että tämä ristiriita tuottaa kognitiivisen kapitalismin Foucault'n kuvaaman "produktiivisen ristiriidan" tavoin: runsaan tiedon omiminen, julkisesti ja yhteisöllisesti tuotetun tiedon yksityistäminen, eli kuuluisa "tiedon yhteismaan aitaaminen", on kognitiivisen kapitalismin toimintamuoto. Kognitiivinen kapitalismi tietää hyvin, että se on pakottamassa tietoa ulos luovasta ja yhteisöllisestä ympäristöstään.

Tällä toiminnalla on useita muotoja. Yksi on tietotyöläisten luokan järjestelmällinen kerroksellistaminen. Toinen on tämän kerrostamisen perustan – omistetun tiedon – luominen. Kolmas on korkeakoulujen välisen ja sisäisen epätasa-arvon luominen. Neljäs on "avoin innovaatio", jossa yritys ei määrittele tuottamaansa arvoa omien työntekijöidensä tuloksena, vaan kokonaisen yritysverkoston tietotyöläisten saavutuksena. Nämä kehistylinjat johtavat uuteen versioon kolmesta säädystä, jotka hallitsivat ennen Ranskan vallankumousta.

Hajoita ja johda

Lähes neljä vuosikymmentä kuviteltiin, että tietotyö merkitsee itsenäisyyttä, luovuutta, ehkä jopa vapautta. Clark Kerrin The Uses of University (1963) kuvasi yliopistojen ja tietotyöläisten merkitystä kehittyneelle kapitalismille. John Kenneth Galbraith (1967) katsoi koulutetun keskiluokan muodostavan uuden teollisuusyhteiskunnan "teknostruktuurin". Vuonna 1979 Barbara and John Ehrenreich näkivät uuden "ammattilaisten ja johtajien luokan" rikkovan vanhan kaksijakoisen luokkarakenteen. Teollisuuden merkityksen lasku yhä ruokki uskoa tietotyöläisten merkitykseen. Robert Reich (1991) kutsui "symbolien analysoijia" uudeksi yläluokaksi, jonka Richard Florida (2003) risti uudelleen "luovaksi luokaksi". Täyteläisimmin uuden itseohjautuvien tietotyöläisten luokan tulemista julisti johtamis-guru Peter Drucker (1993, 8): "Talouden perusresurssi – tuotantoväline, taloustieteen termein – ei enää ole pääoma, eikä luonnonvarat, eikä työ. Se on ja tulee olemaan tieto..."[3]

Mutta tämä ei ollutkaan tietoyritysten työntekijöiden kohtalo. Vanhat teollisuusjätit tarvitsivat korkeakoulutettuja työntekijöitä pyöriäkseen tehokkaasti, ja yliopistot tuottivat joukoittain johtajia, ekonomeja, sosiaalipsykologeja, ja niin edelleen. Mutta tarvitsevatko tietoyritykset aivotyöläisten joukkoja?

Useat seikat viittaavat siihen, että eivät. Ensimmäinen huomio on, että korkean teknologian yritysten työvoima on tyypillisesti jaettu selkeästi erottuviin kerroksiin, joista alimmat sinikaulustyöläiset saavat niin pientä palkkaa, että se ei riitä toimeentuloon. Toinen huomio on, että kasvaessaan tietoyritykset palkkaavat mahdollisimman paljon määräaikaista työvoimaa. Microsoft, yksi maailmanhistorian varakkaimmista yrityksistä, haastettiin oikeuteen tavastaan palkata "ikipätkiä", toisen luokan työläisiä, joilla oli eriväriset kulkukortit, alemmat palkat ja huonommat etuudet - siitä huolimatta, että he usein olivat vuosikausia Microsoftin palveluksessa.[4] Kolmas todiste on, että tietoyritykset ovat yhtä hanakoita massairtisanomisiin kuin mikä thansa muukin teollisuudenala (katso esimerkiksi TechCruch Layoff Tracker, www.techcrunch.com/layoffs/). Neljäs: suurimmassa osassa "korkean teknologian" piiriin kuuluvista ammattiluokista työllisyys väheni Piilaaksossa 2000-luvulla (Mann and Nunes 2009). Viidenneksi: tieteen, teknologian, insinööritieteiden ja matematiikan [STEM; science, technology, engineering, mathematics] piiriin laskettavat ammattialat muodostivat vain 5,7% kaikista Yhdysvaltain työpaikoista vuonna 2007: korkean teknologian yritykset eivät voi pitää itseään massojen työllistäjinä, ja työllistävät korkeakoulutetuistakin vain murto-osan (Bureau of Labor Statistics 2007). Yhdysvalloissa on noin 7 miljoonaa STEM-työpaikkaa, kun korkeakouluista valmistuu noin 2,3 miljoonaa kandidaattia, maisteria ja ammattitutkintoa vuosittain (National Center for Education Statistics 2008, taulukko 186). Yhdysvaltain korkeakoulujärjestelmä pystyisi tuottamaan koko STEM-työvoiman kolmesssa vuodessa. Jos normaali STEM-ura kestää 30 vuotta, niin korkeakoulujärjestelmä tuottaa karkeasti ottaen 10 kertaa enemmän loppututkintoja kuin STEM-alat tarvitsevat.

Tietoyritysten ongelma ei siis ole mistä saada joukoittain tietotyöläisiä. Ongelma on päinvastainen: miten rajoittaa tietotyöläisten määrää ja hallita heidän tuotantoaan? Mitä tapahtuu niille tietotyöläisten yhdeksälle kymmenesosalle, jotka työskentelevät tietotaloudessa, mutta eivät suoraan tuota sen korkean teknologian tietoa?

Tietojohtamisella tuotettu kerroksellisuus

Suureksi osaksi heidät laitetaan alemman tason töihin. Yhdeksänkymmentäluvulla suuri joukko tietokoneisiin tottuneita korkeakouluopiskelijoita siirtyi työmarkkinoille. Heille sopi Internettiin perustuvan bisneksen rakentaminen. Yksi tapa lajitella nämä tietotyöläiset perustui termiin ‘knowledge management’ (KM). Thomas A. Stewart, joka toimi ensin Fortune-lehden ja sittemmin Harvard Business Review'n toimittajana, luokitteli KM-työt kolmeen osaan (1997). Luokka C (minun nimeämäni) koostuu helposti hankittavista taidoista; C-luokan työntekijät ovat helposti vaihdettavissa toisiin. C-luokka on pinkkikaulustyötä, kuten "konekirjottamista ja iloista puhelimeen vastaamista". Luokka B'n taidot vaativat korkeakoulutusta ja tarjoavat yritykselle lisäarvoa, vaikka kilpaileviltakin yrityksiltä löytyy vastaavaa osaamista. Ohjelmoijat ja mikrtotukihenkilöt ovat esimerkki keskeisistä työntekijöistä, joiden on pitänyt opiskella ja harjoitella pitkään saavuttaakseen taitonsa ja osaamisensa, mutta joita on kuitenkin tarjolla paljon. Ironista kyllä, he ovat saattaneet valita alan juuri siksi, että se vaikutti isolta ja turvatulta: "korkean teknologian talous tarvitsee aina tietokoneasiantuntijoita"[5]. Kyllä, mutta ei ketään yksittäistä tietokone-eksperttiä, eikä ketään kovin hyvin palkattua. Luokka A tarkoittaa "omistettuja kykyjä" eli "yrityskohtaisia lahjakkuuksia, joiden ympärille liiketoiminta rakentuu" (Stewart 1997, 89). Tietojohtajan pitää huolehtia vain niistä kyvyistä, jotka vaikuttavat suoraan yrityksen omistettuun tietoon ja vastaavasti vähentää (tai hankkia tuntuvasti halvemmalla) muuta tietotyötä. Vain tähtituottajat, jotka luovat yrityksen omistetun tiedon, mahdollistavat yritykselle omistetusta tiedosta perittyjen vuokrien ja maksujen keräämisen. Vain heidät kannattaa pitää palkkalistoilla ja vain heitä kannattaa tukea.

Erityisen mielenkiintoinen on keskimmäinen luokka B. Osa tästä luokasta ei välttämättä ole saanut neljän vuoden yliopistokoulutusta. Siihen kuuluu "koulutettuja tehdastyöläisiä, kokeneita sihteerejä" ja kirjanpitäjiä. Esimerkiksi taloushallinnon ammattilaisilla on usein kirjanpidon asiantuntemusta ja paljon informaalia tietoa kyseisen yrityksen toiminnasta. Heillä on kokemukseen perustuvaa tietoa, jota ei ole helppo kodifioida tai siirtää, ja joka suoraan tehostaa yrityksen toimintaa. Ei voi mitään: he ovat ehkä koulutettuja, älykkäitä, arvokkaita ja jopa välttämättömiä, mutta he eivät vaikuta suoraan yrityksen omistettuun tietoon. Niinpä hyvän tietojohtajan pitää pyrkiä kodifioimaan osa heidän tiedostaan, vähät välittää kodifioimattomasta tiedosta ja ulkoistaa mahdollisimman suuri määrä näistä työntekijöistä. Toinen osa tästä luokasta koostuu korkeakoulutetuista työntekijöistä, jotka tuottavat paljon lisäarvoa. Heillä on kalliisti hankittua ja hankalasti saavutettavaa tietoa, kuten ohjemointitaitoja jollakin tietyllä ohjelmointikiellellä. Kuitenkin muissakin yrityksissä on vastaavaa osaamista. KM kohtelee heitä samaan tapaan kuin ei-korkeakoulutettuja kumppaneitaan: heistä pitää koulia erikosiasiantuntijoita, jotka rakentavat yrityksen omistettua tietoa tai sitten heidän työnsä pitää ulkoistaa. Tällaiset työntekijät ovat "erinomaisia" mutta eivät "ainutlaatuisia". KM toteaa, että loppututkinnon suorittaneet työntekijät ovat yleensä yhtä lailla vaihdettavissa kuin sinikaulustyöläisetkin.

Kun KM oli luokitellut työntekijät osaamisensa mukaan, sen seuraava tehtävä oli helppo. Tavoitteena oli muuttaa inhimillinen pääoma rakenteelliseksi pääomaksi. Tietojohtajien kannattaa Stewartin ja kumppaneiden neuvojen mukaan tunnustaa tietotyöläiset ja heidän merkityksensä. Heille pitää antaa heidän tarvitsemansa resurssit (Stewart 1997, 98–99). Mutta ei pidä ryhtyä liian sallivaksi. "Jos heille antaa liikaa rahaa, alkaa toivoa deliveraabeleita. Et saa mitä haluat. Saat mitä yhteisö haluaa antaa." (Valdis Krebs Stewartin siteeraamana 1997, 100). Liian suuri itsenäisyys ei ole hyväksi tiedon hyödynnettävyydelle. Yhdeksänkymmentäluvun lopulla tietotyöläisten suhteellinen niukkuus ja lisääntynyt liikkuvuus sai yritykset valittamaan koodaajista, joita pitää hyvitellä kuin teinejä, tai "kultakaulustyöläisten" luokan synnystä (Munk 1998, 62–66, 68, 72, 74).

Vain tyytyväiset tietotyöläiset voivat tuottaa yrityksen tarvitseman omistetun tiedon, mutta itsenäisyys – tietotyöläisten ja muidenkin työläisten tyytyväisyyden keskeinen lähde – on ylisummaan mahdotonta sallia. Itseorganisoituvat työläiset aiheuttivat jatkuvasti lojaliteettiongelmia; he tarvitsivat tietojohtamista vielä enemmän kuin tehdastyöläiset tarvitsivat taylorismia. Tietotalouden johtaminen tarkoittaa omistetun tiedon tuottavien tietotyöläisten ja muiden tietotyöläisten erottelemista, ja sitten jälkimmäisen ryhmän riippumattomuuden ja etuisuuksien minimoimista.

Kolmiportainen yliopisto

Samaan aikaan yliopistoissa oli meneillään vastaava prosessi. Yliopistojen työntekijät ovat tietotyöläisiä par excellence. Silti viimeisen 30 vuoden aikana määrä- tai osa-aikaisten yliopisto-opettajien määrä on kaksinkertaistunut. Yhdysvalloissa 70 % opetushenkilökunnasta on nyt määräaikaista.[6] Näillä tenure-track'in ulkopuolisilla työntekijöillä ei ole valtaa yliopiston hallinnossa ja vain vähän vaikutusta laitoksilla. Heidän työsopimuksensa ovat lyhyitä – lukukaudesta 5 vuoteen – ja he ovat selvästi kakkosluokkaa verrattuna tenure-track henkilökuntaan.

Viimeisen 30 vuoden tärkein kehityssuunta on ollut julkisten ja yksityisten yliopistojen eriarvoistuminen. Voidaan sanoa, että Yhdysvalloissa on nyt kolmiportainen korkeakoulujärjestelmä. Huipulla on Ivy League Plus, joka kouluttaa yhden prosentin niistä 18 miljoonasta opiskelijasta, jotka ovat kirjoilla jossakin korkeakoulussa. Näitä yliopistoja on noin 20 ja eurooppalaiset tuntevat useimpien nimet: Harvard, Stanford, Duke, MIT, CalTech, ja niin edelleen. Seuraavaksi tulee noin 150 yliopistoa ja collegea, jotka ovat "valikoivia" ja joilla on hyvä maine myös oman lähialueensa ulkopulella. Joukossa on julkisia tutkimusyliopistoja kuten Wisconsin, Michigan, North Carolina, Texas ja niin edelleen.

Jäljelle jää yli 3500 korkeakoulua, jotka ottavat sisään lähes kaikki hakijat ja jotka ovat usein keskittyneet palvelemaan jotakin aluetta tai ammatullista tarvetta ja joiden on pärjättävä paljon pienemmillä resursseilla kuin kahden ylemmän askelman. Mitä tahansa hyvää opiskelijoille sitten tapahtuukin näiden luokkahuoneissa – eikä ole mitään syytä epäillä, että oppiminen olisi huonompaa näissä paikoissa –, he saavat massatodistuksen, jolla ei ole mitään erityistä nostetta työmarkkinoilla (College Board 2008). Vaikka opiskelijat saavat merkityksellisä kognitiivisia kykyjä, he eivät saa sosialista etua. Näiden instituutioiden tarkoituksena on työllistettävyys, ei sosiaalinen mobiliteetti. Niissä koulutetaan "kognitariaatti", tietotyöläiset, ei tietojohtajat.

Samanlainen kolmiportaisuus on pitkään luonnehtinut eurooppalaista korkeakoulutusta ja nykyinen kehitys vain pahentaa tilannetta. Ranskassa oli jo kaksiportainen yliopistojen ja grande école'iden järjestelmä. Sarkozyn hallinnon uusi laki – la loi relative aux libertés et responsabilités des universités (LRU, vuodelta 2007) – käyttää autonomian käsitettä lisätäkseen yliopistojen eriarvoisuutta.[7] Saksan "Elite 10" -kilpailu on toinen esimerkki, joka syntyi vastauksena kansainvälisten yliopistorankkausten paineisiin. Kolmiportaistaminen estää vastaamisen todelliseen ongelmaan, joka on valtava rahoitusvaje – Ranska ja Saksa käyttävät vain kahdeksasosan per opiskelija verrattuna ranking-listojen kärjessä esiintyviin yhdysvaltalaisiin yliopistoihin.[8]

Jyrkkä ja kasvava eriarvoisuus yliopistojen kesken ja "luovan luokan" sisällä ei tosiasiassa ole hyväksi tiedolle. Yksi yksinkertainen mittari on, että yhdysvaltalaisten yliopistojen tieteellisten julkaisujen määrä lakkasi kasvamasta 1990-luvun puolivälistä lähtien (National Science Foundation 2006). Kasvun pysähdys ei ole aiheuttanut vain huolestuneita raportteja, vaan sen on osoitettu johtuvan julkisten yliopistojen rahoituksen vähentymisestä (Adams 2009). Ilmiselvä parannuskeino olisi kääntää korkeakoulutuksen lasku nousuun lisäämällä sen osuutta verorahoituksesta, perusteena vanha kapitalistinen ajatus, että koulutus on inverstointia tulevaisuuteen. Tätä argumenttia kuulee kyllä, mutta se ei ole voitolla. Miksi ei?

Kognitiivinen kapitalismi avoimena innovaationa

Yksi syy on jälleen kerran siinä, että rikkaat maksavat mielummin alhaisia kuin korkeita veroja. Mutta on myös rakenteellinen syy, joka pesii tietoteollisuudessa itsessään. Tietoteollisuudessa vallitsee innovaatiostrategia, joka hylkää teollisen ajan johtajaportaan ja työläismassat. Tämä innovaatiostrategia ei nojaa investointeihin vaan vipuvoimaan, ei huolehtivaan vaan asiohin puuttuvaan johtamistapaan. Nykyistä yliopistojen ja yritysmaailman vastavuoroisuutta voidaan kuvata "avoimen innovaation" paradigmana (Chesbrough 2006). Sitä kutsutaan avoimeksi, koska se koettaa vastata tosiasiaan, että tieto on jaettua pikemmin kuin niukkaa, pikemmin laajalle levinnyttä kuin rajoitettua, pikemmin liikkuvaa kuin jämähtänyttä. Kuten avoimen innovoinnin puolestapuhuja Henry Chesbrough sanoo, teknologiayritysten on opittava elämään "runsaan tiedon maailmassa" (2006, xiv). Marshall Phelps, joka on toiminut intellectual property (IP) -asiantuntijana IBM'llä ja Microsoftilla, toteaa: "70-luvulla 80% merkittävistä innovaatioista syntyi yritysten oman R&D-toiminnan tuloksena. 2000-luvulle siirrtyttäessä yli kaksi kolmasosaa merkittävistä innovaatioista vaati jonkinlaista organisaatioiden välistä yhteistyötä – joko yritysten välillä, tai yritysten ja tutkimuslaitosten ja yliopistojen välillä." (Phelps & Kline 2009) Avoimen innovoinnin järjestelmät sallivat työntekijöiden liikkuvuuden ja arvonmuodostuksen instituutioiden rajojen ulkopuolella. Avoimen innovoinnin teoria ymmärtää, että arvon synnyttävät yksittäiset tietotyöläiset, jotka toimivat monimutkaisissa sosiaalisissa verkostoissa, ja että tietotalouden ytimessä on rajoja ylittävä yhteistyö.

Kuitenkin avoimen innovaatiostartegian tarkoituksena on imeä sosiaalisen vuorovaikutuksen luoma arvo yritykselle. Phelps huomauttaa, että avoin innovaatio nojaa IP-lainsäädänölle siinä missä suljettu innovointikin. Erona on, että "henkistä omaisuutta ei enää voida nähdä negatiivisena oikeutena" estää jonkun pääsy yrityksen omaisuuteen. "Tästä lähtien henkisen omaisuuden suurin merkitys ei ole niinkään aseena kilpailijoita vastaan kuin siltana yhteistyötahoihin." Johtava yritys, kuten Microsoft, luo verkoston pienempiä yrityksiä, alihankkijoita ja asiakkaita, joiden tuotteet ovat riippuvaisia Microsoftin tuotteista erilaisten lisenssien kautta, muodostaen "ekologian", jossa Microsoft luo perustavat oikeudelliset ja tekniset standardit.

Phelps ja muut innovaatiogurut huomasivat, että markkinajohtajuutta ei saada käymällä avointa sotaa kilpailijoita vastaan, vaan vakuuttamalla kilpailijat yhteistyön hedelmällisyydestä niin, että pääsee kokonaisen business-ekosysteemin osaksi. Siirtymällä – Foucault'n termein – itsevaltiudesta hallinnollisuuteen, Microsoftin kaltaiset yritykset käyttivät avointa innovointia monopoliasemiensa laajentamiseen tekemällä monopoleistaan joustavampia. Pienille yrityksille avoin innovaatio antaa mahdollisuuden kasvaa isojen brändien mukana. Isoille yrityksille avoin innovaatio antaa Ottomaanien imperiumin kaltaisen monikulttuurisen maailmanvallan, joka kirjaa koodinsa kaikkiin kohdekulttuureihin.

Menestyneimmät tietoyritykset ovat parhaita käyttämään toisten rahoja ja innovaatioita. Homman nimi on vipuvoima. Esimerkiksi johtava tietokoneprosessorien valmistaja Intel lähestyy olemassaolevaa laboratoriota, jolla on jo rahoitus – yliopistoilta, säätiöiltä, valtiolta – ja henkilökunta. Intel ehdottaa tutkimusaiheita ja suosittelee tutkijoita, ja ehkä rahoittaakin tutkimushankkeen paljon pienemmällä summalla kuin mitä se joutuisi käyttämään tehdessään hankkeen itse (arvioiden mukaan työn teettäminen yliopistojen laboratorioilla maksaa 5-10% siitä, mitä sama työ maksaisi itse tehtynä). Yliopisto saa ulkopuolista tutkimusrahaa ja Intel saa tutkimustuloksia ja mahdollisesti innovaatioita, joita se voi muuttaa hyödylliseksi henkiseksi omaisuudeksi.[9] Yliopistot eivät yleensä julkaise yhteistyösopimuksia (koska ne ovat niin huonaja yliopistojen kannalta (Newfield 2008, luku 12)), mutta kertovat kyllä tekevänsä yhteistyötä Intelin kaltaisen huippuyrityksen kanssa.

Avoimen innovaation seuraukset tietotyöläisille ovat selvät. Tietotyöläinen ei ole arvokas yritykselle siksi, että hän on yrityksessä töissä. Pikemminkin Intel voi löytää opiskelijaryhmän, joka tekee kehitystyötä, jolla se voi korvata yrityksen sisäisen kehitystiimin. Koska hyödynnettävä tieto voi tulla mistä vain milloin vain, yrityksen johdolla ei ole mitään syytä olla lojaali omia työntekijöitään kohtaan. Avoin innovaatio johtaa edelleen tietotyöläisten vaihdettavuuden korostumiseen. Vain tietotyöläisten omistettua tieto tuottava vähemmistö on yritykselle tärkeä, muut saavat tehdä töitä minimikustannuksilla.

Kolmen säädyn psykologiaa

Nämä tietotyöläisten hierarkiat tuottavat suuttumusta, masennusta ja apatiaa. Voittajat huomaavat ongelmat, mutta eivät halua vaarantaa omia asemiaan, koska joka tapauksessa kovin vähän on tehtävissä. Häviäjät ärsyyntyvät ja epäröivät. Koska organisationaaliset sidokset ovat tietotaloudessa kyseenalaistamattomia, ja koska korkein arvo on taloudellisesti laskettavissa oleva tulos, häviävä tietotyöläinen ei voi luottaa johtoon. Tämä koskee jopa vakinaista henkilökuntaa. Heidän pomonsa eivät ehkä kovin helpolla voi viedä heidän töitään, mutta pomot ovat jo vieneet heidän vakaan, arvostetun ja näkyvän paikkansa. Eräs tyypillinen reaktio on haavoittunut narsismi, jonka Christopher Lasch (1991, 236) jo aikaa sitten liitti byrokratioihin: "ammatillinen eteneminen tuntuu liittyvän vähemmän osaamiseen tai uskollisuuteen ja enemmän 'näkyvyyteen', 'momentumiin', henkilökohtaiseen karismaan ja mielikuvien hallintaan." Kun tietotyöläiset ovat luopuneet tavoittelemasta tasa-arvoa organisaation rakennetta muuttamalla, he keskittyvät lähinnä varmistamaan omaa asemaansa pitämällä yllä henkilökohtaisia suhteita johtoon.

Kognitiivisen kapitalismin tiedon tuotannon ja tiedon omistamisen muotojen välillä on todellakin ristiriita. Mutta se ei aiheuta Gorzin ennakoimaa luokkasotaa. Usein ajatellaan, että kaksi ilmöitä voi viedä pohjan kognitiivisen kapitalismin tuottavalta ristiriidalta. Ensimmäinen on kurjistuminen. Toinen on tehottomuus: eliitit väsyvät kontrolloimaan ja puristamaan viimeisiä tehoja ulos huonoon kohteluun kyllästyneistä työläisistä. Kumpikaan näistä ilmiöistä ei toimi tietotaloudessa, jossa tietotyöläisten massat ovat yhä globaalisti katsoen keskiluokkaa ja joissa ammattiylpeys yhä tuottaa riittävän tehokkuuden (ja irtisanomisuhka takaa loput).

Jos käytämme karkeaa kieltä, voimme nähdä Bushin ja Obaman hallinnoissa ancien regime'n varjon, merkkejä aurinkokuninkaasta ja kolmen säädyn paluun. Ensimmäinen sääty: kansainvälisen tason poliittiset ja yritysjohtajat ovat tuskin lainkaan vastuussa väestön enemmistölle. Ensimmäisen säädyn valta perustuu varallisuuden keskittymiselle, joka on paitsi voimistunut myös saanut piiriinsä vanhojen mogulien ja perheiden lisäksi pörssimeklareita, pankkiireja ja yritysjohtajia, jotka ansaitsevat kymmeniä tai jopa satoja miljoonia vuodessa. Sen alimmat kerrokset alkavat Yhdysvaltain parhaimmin ansaitsevasta prosentin kymmenyksestä, jonka tulot ovat yli 1,6 miljoonaa dollaria (2007), ja siihen kuuluvat "lähes 15000 perhettä, joiden tulot ovat yli 9,5 miljoonaa dollaria vuodessa"[10], ja se on kallellaan globaalien yritysten ja rahoitussektorin suuntaan. Sen yliopistoja ovat Ivy League Plus, kaikki yksityisiä.

Toinen sääty: hommaa pyörittävä korkean teknologian papisto, joka tarjoaa oikeudellisen, johdollisen ja rahoituksellisen osaamisen, joita tarvitaan korkean tuoton harvainvaltaisilla aloilla kuten teknologiateollisuudessa, viestinnässä, pankkitoiminnassa, lääketeollisuudessa. Lääke- ja insinöörititeellistä osaamista tarvitaan myös, vaikka vain välillisesti. Kakkossäädyn tulot kuuluvat ylimpään prosenttin (alkaen 350 000 dollaria vuodessa vuonna 2007 (Ip 2009)). Kakkossääty puhuu lain, johtamisen ja rahoituksen kieltä, joka on käsittämätöntä jopa korkeasti koulutetuille ei-asiantuntijoille. Kakkossäädyllä on oma omistusjärjestelyjen ja rahansiirtojen verkostonsa, jonka olemassaolo tulee näkyville epäsuorasti vuoden 2008 finanssikriisin kaltaisten tapahtumien yhteydessä.

Kolmatta säätyä luonnehtii kasvava epävarmuus ja poliittinen avuttomuus.[11] Lähes 80% Yhdysvaltain väestöstä ei ole kokenut palkankorostusta 1970-luvun jälkeen (kun inflaatio otetaan huomioon) ja heidän osuutensa kokonaisvarallisuudesta on laskenut tasaisesti (Domhoff 2009, taulukko 1). Ensimmäisen prosentin jälkeen tulevat seuraavat 19% ovat pärjänneet parhaiten tässä säädyssä, mutta senkin eläkesäästöt ovat menettäneet neljänneksen arvostaan vuoden 2008 jälkeen, sen terveydenhoitokulut ovat kasvaneet ja rivit harventuneet massairtisanomisten myötä.[12] Sen lapset ottavat yhä enemmän opintolainaa yhä epävarmemman vakauden ja vaurauden lupauksen perusteella[13]. Tähän säätyyn kuuluu sinikaulustyöläisiä rakennuksilla, maataloudessa ja palveluissa, mutta myös tietotyöläisten suurin osa – sairaanhoitajat, sosiaalityöläiset, kirjanpitäjät, kaupunkisuunnittelijat, arkkitehdit ja niin edelleen. Vaikka tämän säädyn ylin osa elää paljon leveämmin kuin alin osa, koko kolmannen säädyn työehdot ovat huonommat ja epävarmemmat kuin 20 vuotta sitten, sen tuotantoa pidetään vähemmän tärkeänä ja sen sosiaalinen liikkuvuus ylöspäin on paljon vähäisempää (Sawhill and Morton 2007). Sekä tietotyöyrityksissä että yliopistoissa suurin osa kolmannesta säädystä jää turvallisen työpaikan, säännöllisten palkankorostusten ja työpanoksensa arvostuksen ulkopuolelle. Siltä puuttuu taloudellinen itsenäisyys – jopa ajatus siitä, että irtisanottuna löytää uuden työn.

Vertaus tilanteeseen Ranskassa ennen Suurta vallankumousta on tietysti epätarkka, mutta samantapainen sosiaalinen kerrostuneisuus on kasvamassa, vahvistumassa ja pysyväistymässä useimmissa rikkaissa maissa. Kyseessä on lähes täydellinen tappio unelmalle enemmistödemokratiasta, joukkojen hyvinvoinnista, yleisestä tasa-arvosta ja kulttuurisesta edistyksestä, jonka niukuuden poistuminen mahdollistaa. Niukkuus on palannut, kaikille muille paitsi ylimmälle prosentille. Barbara Ehrenreichin kuvaama keskiluokkainen "putoamisen pelko" määrittelee tietotyöläisten valtaosan elämää. Tietojohtamisen tehtävä on erottaa toinen ja kolmas sääty toisistaan: toinen sääty, joka tuottaa yritysten omistamaa tietoa ja siten voittoja, ja kolmas sääty, jonka tieto varisee myös muille yhteiskunnan jäsenille.

Tilanteeseen voidaan vastata kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa on vipuvarsien, vapaamatkustamisen ja piilotukien paljastaminen – miten kolmas sääty ja sen instituutiot koko ajan kannattelevat kahta ylempää, esimerkiksi miten julkiset yliopistot kannattelvat yksityisiä. Toinen tapa on kuvitella uudelleen ja muotoilla laajoja sosiaalisia ja kulttuurisia tavoitteita, joiden lähtökohtana on yhdeksän kymmenesosaa tietotyöläisistä. Yliopisto on luonnollinen paikka tälle uudelleenmuotoilulle ja sen pitää omaksua post-kantilainen kaikkien kykyjen tasa-arvo; tasa-arvo, joka on hukkunut ei-omistetun tiedon alistamiseen.


Viitteet

1. Yhdysvaltain yliopistojen kulttuuri- ja budjettisodista, katso Newfield 2008 erityisesti osat 1 ja 2.

2. Tämän nyt mainstreamia edustavan strategian historian on kirjoittanut Uchitelle 2007.

3. Gilman 2006 esitää kontekstuaalisen argumentin, joka sijoittaa Druckerin yrityskeskeisen näkemyksen vastakkain Galbraithin keynesiläisyyttä sympatisoineen näkemyksen kanssa.

4. Vuonna 1996 nostettu kanne: Vizcaino v. Microsoft, U.S. Court of Appeals for the Ninth Circuit (1999), http://www.techlawjournal.com/courts/vizcaino/19990512.htm. Microsoft sovitteli kanteen maksamalla 96 miljoonan dollarin korvaukset.

5. Selkeä käänteinen korrelaatio informaatioteknologain työpaikkojen määrän ja palkkojen välillä (mitä suurempi ala, sitä pienempiä sen palkat) näkyy lähteessä U.S. Bureau of Labor Statistics 2007 kuvio 1.

6. Ks. esimerkiksi yhteenvetoa American Association of University Professors -järjestön lokakuun 2007 raportissa.

7. Ks. Charle and Soulié 2007, erityisesti Lorenzin ja Neyratin kirjoittamat luvut. Ks. myös Cottet, Zubiri-Rey and Sauvel, 2009, 56-65.

8. laskelma perustuu kirjoittajna ja lähteen "Education at a glance 2009: OECD indicators," (http://www.oecd.org/document/24/0,3343,en_2649_39263238_43586328_1_1_1_37455,00.html#Findings) tietoihin.

9. Chesbrough kirjoittaa: "Intel’s approach to managing innovation has a number of obvious strengths. It is efficient, because it launches few blue-sky investigations that might lead to dead ends. The approach is also efficient because it reinvents fewer wheels, instead building on the research discoveries of others (particularly university researchers) and transferring those discoveries into the company’s own development process. Intel’s approach to innovation saves money as well, because Intel leverages the facilities and personnel of other institutions. Although the company often pays to fund external research projects, these grants likely do not cover the full cost of the researchers, facilities, and other overhead expenses".

10. Uchitelle 2007b.

11. Ison Britannian tuloerojen kasvusta, ks. Joseph Roundtree Foundation 2007.

12. Työtätekevän Amerikan kohtalosta, ks. Greenhouse 2008.

13. Esimerkiksi Yhdysvalloissa opintolainat nousivat 25% vuodessa välillä 2007 - 2008, ks. Chaker 2009.

Lähteet

Adams, James. 2009. Is the U.S. losing its preeminence in higher education? National bureau of economic research working paper 15233. URL: http://www.nber.org/papers/w15233 [November 12, 2009].

American Association of University Professors. 2007. October report. URL: http://www.aaup.org/NR/rdonlyres/9218E731-A68E-4E98-A378-12251FFD3802/0/Facstatustrend7505.pdf [November 15, 2009].

Bureau of Labor Statistics. 2007. Chart book: Occupational employment and wages. URL: http://www.bls.gov/oes/2007/may/figure44.pdf [November 12, 2009]. Chaker, Anne Marie. 2009.

Students borrow more than ever for college. wsj.com. http://online.wsj.com/article/SB10001424052970204731804574388682129316614.htmlmod=rss_com_mostcom-mentart [September 26, 2009].

Charle, Christoph and Charles Soulié. 2007. Les ravagtes de la ‘modernisation’ universitaire en Europe. Paris: Éditions Syllepse.

Chesbrough, Henry. 2006. Open innovation: The new imperative for creating and profiting from technology. Boston: Harvard Business School Press.

College Board. 2008. ‘Winning the skills race and strengthening America’s middle class: An action agenda for community colleges’. URL: http://www.collegeboard.com/prod_downloads/prof/community/winning_the_skills_ race.pdf [November 12, 2009].

Cottet, Davy, Jon Bernat Zubiri-Rey, and Patrick Sauvel. 2009. ‘L’émergence du cognitariat face aux réformes universitaires en france. Multitudes 39: 56–65.

Domhoff, G. William. 2009. Wealth, income, and power. URL: http://sociology.ucsc.edu/whorulesamerica/power/wealth.html [December 21, 2009].

Drucker, Peter. 1993. Post-capitalist society. New York: Basic Books. Education at a glance 2009: OECD indicators.URL: http://www.oecd.org/document/24/0,3343,en_2649_39263238_43586328_1_1_137455,00.html#Findings. [December 21, 2009].

Gilman, Nils. 2006. The Prophet of post-fordism: Peter Drucker and the legitimation of the corporation. In American capitalism: Social thought and political economy in the twentieth century. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

Gorz, André. 2003. L’immatériel: connaissance, valeur et capital. Paris: Galilée.

Gorz, André. 2004. ‘Économie de la connaissance, exploitation des saviors. Multitudes 15. URL: http://multitudes.samizdat.net/Economie-de-la-connaissance [November 21, 2009].

Greenhouse, Steven. 2008. The big squeeze: Tough times for the American worker. New York: Knopf. Ip, Grep. 2009.

Income inequality gap widens. Wall Street journal, October 12. URL: http://online.wsj.com/public/article_print/SB119215822413557069.html [October 21, 2009].

Joseph Roundtree Foundation. 2007. New poverty and wealth maps of Britain reveal inequality to be at 40-year high. URL: http://www.jrf.org.uk/media-centre/new-poverty-and-wealth-maps-britain-reveal-inequality-be-40-year-high [November 12, 2009].

Lasch, Christopher. 1991. Afterworld: The culture of narcissism revisited. In The culture of narcissism. New York: Norton.

Munk, Nina. 1998. The new organization man. Fortune 137[5]: 62-74. National Center for Education Statistics. 2008. Digest of education statistics. URL: http://nces.ed.gov/programs/ digest/d08/tables/dt08_186.asp [November 12, 2009].

National Science Foundation. 2006. Outputs of S&E research: Articles and patents. URL: http://www.nsf.gov/statistics/seind06/c5/c5h.htm#c5hl3 [November 12, 2009].

Negri, Toni, and Carlo Vercellone. 2008. Le rapport capital/travail dans le capitalisme cognitif. Multitudes 32.

Newfield, Christopher. 2008. Unmaking the public university: The forty-year assault on the middle class. Cambridge, Mass: Harvard University Press.

Newfield, Christopher. 2009. Regents commission’s first speaker: Overview of the delta project. Remaking the university. URL: http://utotherescue.blogspot.com/2009/09/regents-commissions-first-speaker.html [December 21, 2009].

Newfield, Christopher. 2009. Notes on the UC commission’s first meeting. http://utotherescue.blogspot.com/2009/09/notes-on-uc-commissions-first-meeting.html [December 21, 2009].

Newfield, Christopher. 2007. Bastille conditions 1: American royalism.’ Middle class death trips. URL: http://toodumbtolive.blogspot.com/2007/07/bastille-conditions-1-american... [December 21, 2009].

Mann, Amar, and Tony Nunes. 2009. After the dot-com bubble: Silicon valley high-tech employment and wages in 2001 and 2008. Bureau of Labour Statistics. URL: http://www.bls.gov/opub/regional_reports/200908_silicon_valley_high_tech.htm [December 21, 2009].

Phelps, Marshall, and David Kline. 2009. Burning the ships: Intellectual property and the transformation of microsoft.

Hoboken, N.J.: Wiley Publishers. Rullani, Enzo. 2000. Le capitalisme cognifit: du déjà vue? Multitudes 2: 87–94.

Sawhill, Isabel, and John Morton. 2007. Economic mobility: Is the American dream alive and well? Pew charitable trusts. URL: http://www.economicmobility.org/reports_and_research/?id=0001 [November 12, 2009].

Stewart, Thomas A. 1997. Intellectual capital: the new wealth of organizations. Doubleday, New York.

Uchitelle, Louis. 2007a. The disposable American: Layoffs and their consequences. New York: Vintage.

Uchitelle, Louis. 2007b. The richest of the rich, proud of a new gilded age. New York Times. URL: http://www.nytimes.com/2007/07/15/business/15gilded.html?ex=1342238400&en=96cb71bacf64440e&ei=5124&partner=permalink&exprod=permalink [November 12, 2009.]

U.S. Bureau of Labor Statistics. 2007. Chartbook: Occupational employment and wages, May 2007. URL: http://www.bls.gov/oes/2007/may/figure1.pdf [November 12, 2009].

Wellman, Jane. 2007. College cost hearing: Jane Wellman. http://www.youtube.com/watchv=lb4DZ0zlNVw [December 21, 2009].


Jaa tämä