Olet täällä

Kävelyn tutkimukseen harhautunut

Kävelyn tutkimukseen harhautunut

niin & näin 2/11

Ville Lähde


Anne D. Wallace on yhdysvaltalainen tutkija. Hänen oivallinen kävelytutkielmansa Walking, Literature, and English Culture: the Origins and Uses of Peripatetic in the Nineteenth Century julkaistiin vuonna 1993. Teoksen painos on loppunut, mutta se ilmestyy lähiaikoina sähkökirjana Oxford Online Libraryssa. Wallace valmistui University of Kansasissa ja väitteli kävelyn historiasta University of Texasissa. Vuonna 1990 hän siirtyi itään University of Southern Mississippiin. Vuonna 2005 hänestä tuli Greensborossa sijaitsevan University of Carolinan englannin kielen ja kirjallisuuden laitoksen johtaja.

Suurin osa hänen kävelyä koskevasta tuotannostaan on uran alkuvaiheilta, kuten väitöskirja ja yllä mainittu teos. Siihen kuuluva essee ”Farming on Foot” julkaistiin lehdessä Texas Studies in Literature and Language, ja se voitti Keats-Shelley Associationin vuoden parhaan romantiikkaa käsittelevän esseen palkinnon. Sittemmin Wallace on työskennellyt aiheen parissa useissa kansainvälisissä tutkijatapaamisissa muiden kävelyn asiantuntijoiden kuten anishinaabe-aktivisti Dennis Banksin, John ”Planetwalker” Francisin ja maataiteilija Hamish Fultonin kanssa.

Miten päädyit kirjoittamaan kävelemisestä?

Itse asiassa koko juttu oli alkujaan silkkaa sumutusta, tai niin minä luulin. Olin University of Kansasin englannin kielen ja kirjallisuuden maisteriohjelmassa ja halusin päästä kesän 1982 Ison-Britannian opintojen ohjelmaan. Stipendejä oli saatavilla, mutta niitä varten piti selittää, mitä aikoisi tehdä Britteihin päästyään. Olin lukenut Wordsworthia, Austenia ja Dickensiä erikoistuessani 1800-luvun kirjallisuuteen (alkujaan brittiläiseen ja yhdysvaltalaiseen, sittemmin vain brittiläiseen). Ajattelin, ettei kukaan pahemmin piittaa, mitä minä siellä teen. Niinpä sanoin vain aikovani seurata Wordsworthin jalanjälkiä. Tämä oli luonteva ajatus minulle, sillä opintojen alkuvaiheessa olin tavannut kävellä kampukselle sieltä, missä milloinkin olin, ja olin oppinut nauttimaan siitä.

Sain stipendin ja pääsin kahdeksan viikon opinto-ohjelmaan. Minun piti kirjoittaa essee valitsemastani aiheesta, ja turhauduin, koska en löytänyt paljoakaan kirjallisuutta kävelemisestä. (Silloin ei tietenkään ollut nettiä!) Muistan, kun eräänä päivänä tajusin Devon Countyn kirjastossa, että tämä ”ongelma” olikin hyvä tilaisuus: en löytänyt juuri mitään, koska sitä ei ollut. Aihe oli liki koskematon, tai sitä ei ollut ainakaan käsitelty kaipaamallani tavalla. Ajan myötä kävelystä kirjallisuudessa – ja sen tuomista merkityksistä sanaliiton molemmissa päissä – tuli väitösaiheeni ja ensimmäinen kirjani. Taisinkin sumuttaa itse itseäni.

Keihin ajattelijoihin ja mihin aikakausiin olet keskittynyt?

Aluksi uskoin tekeväni ”kattavan” historiallisen katsauksen, mutta pian ymmärsin sen olevan mahdoton ja kaikkein tavanomaisin lähestymistapa. Juuri sen vuoksi suurin osa löytämästäni tutkimuksesta oli joko pinnallista tai hätäistä, vain ohimeneviä viittauksia yleisiin merkityksiin. Siksi keskityin siihen kirjallisuuden kauteen, joka minua kiinnosti eniten, sekä parhaiten tuntemiini kirjailijoihin: William ja Dorothy Wordsworthiin, Samuel Taylor Coleridgeen, Charles Dickensiin sekä tuolloin kevyemmin Jane Austeniin. Tuohon aikaan luin myös yhdysvaltalaista kirjallisuutta: tärkein kiinnostuksen kohteeni oli Henry David Thoreau, mutta luin myös paljon hänen aikalaisensa, esseisti ja runoilija Wendell Berryn tuotantoa. Tunsin myös Robert Frostin työt melko hyvin. Ajan myötä opin enemmän ja kykenin kirjoittamaan laajemmasta joukosta 1800-luvun kirjailijoita – ennen kaikkea runoudesta ja kaunokirjallisuudesta mutta myös jonkin verran muusta kirjallisuudesta. Kirjalliset ajattelijat olivat kuitenkin keskeisimpiä hahmojani.

Millainen on suhteesi filosofiseksi kutsuttuihin teksteihin? Millä tavalla kävelyn teema valaisee filosofian, runouden ja laajemmin kirjallisuuden eroavuuksia ja samankaltaisuuksia?

Tämä on erittäin kiintoisa kysymys, joka on vaivannut minua alati työssäni. Kuten romantikoille ja monille viktoriaanisen ajan kirjoittajille, kirjallisuus on minulle lähtökohtaisesti filosofista ja filosofia lähtökohtaisesti kirjallista. Tietenkin suurin osa filosofeista ilmaisee itseään selkeästi rakennetuilla argumenteilla, kun taas useimmilla runoilijoilla ja kaunokirjailijoilla on taipumus elliptisempään ilmaisuun, jonka joukosta lukijoiden on kaivettava filosofisesti virittynyt aines. Minusta tämä on kuitenkin ennen muuta lajityyppikysymys tai ehkäpä kysymys ajattelutapojen järjestyksestä tai ensisijaisuudesta. Ei tässä nähdäkseni mitään aitoa raja-aitaa ole. Itse nautin kirjallisesta tekstistä enemmän, ja akateemisessa kirjoittamisessani en juuri käsittele filosofeja suoraan. Tämä on epäilemättä tieteenalalta peritty ennakkoluulo.

Miten kävelyn topos vaihtelee tutkimassasi historiallisessa aineistossa esimerkiksi erilaisten sosiaalisten kerrostumien välillä? Entä luokan, alueen tai sukupuolen tuomat erot?

Teoksessani Walking, Literature and English Culture esitin teesin, jollaisen parissa monet muut olivat tuolloin työskentelemässä omilla tavoillaan. Sen mukaan 1900-lukulaiset yhdysvaltalaisen ja brittiläisen kulttuurin näkemykset kävelyn ”luonnollisista” vaikutuksista oli itse asiassa luotu kaikenlaisessa kirjoittamisessa ja taiteessa, ja ne olivat kummunneet materiaalisen eletyn kulttuurin tietyistä piirteistä. Esimerkiksi ajatus, että kävely ruokkii taiteellista ilmaisukykyä, perustuu taustalla olevaan uskomukseen, että kävely on syntyjään meditatiivista ja ajatuksia luovaa. Minusta vaikutti kuitenkin siltä, että tämä kävelyn ”luontainen” vaikutus onkin historian myötä urautunut uskomus, jolla on todellista voimaa, koska olemme omaksuneet sen. Idea on, tieteellistä jargonia käyttääkseni, luonnollistunut.

Uskon tämän tapahtuneen Britanniassa romanttisella ajalla juuri tietyllä tavalla ajan materiaalisen kulttuurin erityisistä muutoksista johtuen. En kyllästytä sinua yksityiskohdilla vaan totean vain, että tämän vuoksi (näin uskon) kaikki kulttuuriset muutokset – historialliset, luokkaa koskevat, alueelliset, ”kansalliset”, sukupuoliset, ikää koskevat ja niin edelleen – voivat muuntaa näkemyksiä kävelystä ja kävelyn kokemusta näkyvästi tai hienovaraisesti. Yksi tällainen merkittävä muutos oli uskoakseni se, kun kävely muuttui köyhyyden, sairauden (koska se saatettiin määrätä hoitokeinoksi) tai katumuksen merkistä tietoiseksi filosofiseksi tai taiteelliseksi valinnaksi. Muutoksen teki mahdolliseksi nähdäkseni se, että yhä useampien ei ollut pakko kävellä. Toisin sanoen matkustamisesta tuli helpompaa, ja kävely oli mielekäs valinta suuremmalle määrälle ihmisiä, jotka alkoivat mieltää sen maisemien ja näkökulmien esteettisenä valintana. Tämä osui yhä enemmän yhteen parantuvan koulutuksen ja aiemmin osattomien ihmisryhmien vaikutusvallan kasvun kanssa, joten sitä saatettiin käyttää myös vastarinnan signaalina (kuten paljon myöhemmin Martin Luther Kingin marssilla Washingtoniin). Sukupuoli tuo ilmi toisenlaisen erontekojen skaalan, sillä kävely on liitetty vanhastaan erilaisiin ”harhautumisen” muotoihin, esimerkiksi seksuaaliseen. Siksi yksin kävelevä nainen tulkitaan (ainakin minun kulttuurissani) hyvin eri tavoin kuin yksin kävelevä mies. Tämä on pitkä vastaus kysymykseesi. Lyhyt vastaus olisi, että en voi luetella kaikkia erontekoja, joiden perään kysyt, sillä laajuudestaan huolimatta noiden kategorioiden joukko on itse asiassa rajaton.

Voisitko kuvata henkilökohtaista suhdettasi kävelyyn, vaelteluun ja sen sellaiseen?

Kuten aiemmin mainitsin, opiskelujen alkuaikoina kävelin aina luennoille asuntolalta tai asunnoltani, ja jatkoin tätä valmistuttuani aina kuin voin (Austinissa en voinut, koska se on autokaupunki). Alkujaan tämä oli käytännön sanelemaa. Olin autoton monen vuoden ajan, joten asuin University of Kansasin kampuksen lähellä. Kampus on iso: päästä päähän kävely kestää puoli tuntia, ylä- ja alamäkeä. Usko tai älä, siellä on joitain melko jyrkkiä joskin pieniä kukkuloita. Kun olin tehnyt näin joitain vuosia, huomasin, etten voinut henkisesti tai ruumiillisesti niin hyvin, jos jouduin ajamaan tai olin kyytiläisenä. Nykyään olen varma, että tuo pitää fysiologisesti paikkansa, mutta tapani kokea hyvin- ja pahoinvointi johtui tietyistä ajattelupoluista, joihin opintoni olivat minua valmistaneet. Jos lukee tarpeeksi edellä mainitsemiani ajattelijoita tai itse asiassa ketään, joka käsittelee edes satunnaisesti kävelyä kulttuurissamme, on ajatukset kävelyn luonnollisista hyveistä – älyllisistä, taiteellisista, ruumiillisista ja moraalisista – pedattu valmiiksi. Kulttuurimme luo selvän taustan sille, miksi J.R.R. Tolkienin Elrond nimeää ”Yhdeksän Kulkijaa” vastustamaan ”Yhdeksää Ratsastajaa”, tai miksi yksi Aragornin nimistä on ”Konkari” (Strider, ”Harppoja”).

Minusta on kiinnostavaa, että vaikka tunnistan kävelyä koskevien näkemysteni kulttuurisen taustan, ei se muuta kävelyn vaikutusta minuun yhtään eri tavalla. Kävelen melkein joka päivä, yleensä neljästä viiteen mailia samaa naapurustoni reittiä pitkin (nautin suuresti tästä toistosta, jota Wordsworth kutsui ”ekskursioiksi”). Päiväni alkaa kävelyllä, ja sen jälkeen koen itseni lähes aina täysin onnelliseksi. Melkein kaikki kävelyni ovat tällaisia, eivät kovin seikkailunhaluisia tai urheilullisia. Lomalla lähdemme kuitenkin kumppanini Tonyn kanssa pidemmille kävelyille tai vaelluksille. Viimeksi kävimme erittäin mainiossa paikassa nimeltään Graveyard Fields, joka sijaitsee Pohjois-Carolinassa Ashevillen lähellä Blue Ridgen maisematiellä. Kaupungeissa me kävelemme mieluummin ympäriinsä kuin käytämme taksia tai bussia, vaikka meiltä jääkin joskus sen vuoksi näkemättä asioita, jotka ”oli tarkoitus” nähdä. Pariisissa saavuimme Musée d’Orsayn porteille vasta, kun aukioloaikaa oli enää vartti jäljellä! Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kävely korvasi pettymyksemme. Puhumiselle ja yhdessä ololle varattu aika ja uusien paikkojen kokeminen yhdessä on ihastuttava osa suhdettamme.

Voisitko nimetä joitain olennaisia kävelyä ajatelleita tai kävellen ajatelleita henkilöitä, jotka on jätetty huomiotta tai jotka ovat jääneet historian hämäriin?

En osaa sanoa, onko nämä henkilöt jätetty huomiotta, mutta ainakaan he eivät saa ansaitsemaansa huomiota. Yksi suosikeistani on englantilainen runoilija John Clare, suunnilleen Byronin aikalainen: todellinen auranvarren ajattelija, jonka Lontoon kirjallinen kerma ”löysi” vähäksi aikaa. Hänen työnsä sysättiin aika pian syrjään ja unohdettiin epäilemättä hänen radikaalien poliittisten näkemystensä ja työväen puolustamisen vuoksi, ja koska hän uskoi, että kielioppi ja välimerkkisäännöt ovat luokkasorron kaltaisia. Jos haluat tutustua häneen, tartu niihin laitoksiin, joihin ei ole tehty kieliopillisia ”korjauksia”.

Varhaisella 1900-luvulla elänyt englantilais-walesilainen runoilija ja esseisti Edward Thomas, joka kuoli I maailmansodassa, tunnetaan nykyään huonosti (ainakin Yhdysvalloissa). Hän ei tunnu minulle yhtä läheiseltä kuin Clare, mutta hänet on kyllä jätetty huomiotta. Elävistä merkittävistä kävelijöistä olen saanut kunnian tutustua Dennis Banksiin, John Francisiin ja Hamish Fultoniin symposiumissa, johon meidät kaikki oli kutsuttu. Saatte tutustua heihin itse, ellette jo tunne heitä – niin rikkaita ja kovin kiintoisia he ovat, ja he tarjoavat paljon kaikille kävelyn filosofisista ja taiteellisista merkityksistä kiinnostuneille.

Mainitsen vielä, että vuonna 2000 toimitin Jeffrey Robinsonin ja Roger Gilbertin kanssa kaksi antologiaa: The Walker's Literary Companion ja The Quotable Walker. Molempien painokset ovat loppuneet, mutta niitä voi löytää antikvariaateista. Edellisessä on paljon pitkiä otteita, ja sieltä löytyvät varmasti kaikki ne merkittävät ajattelijat, joita en ole maininnut. Jälkimmäinen on nimensä veroinen, ja todella hausta lueskella sieltä täältä.

 

Jaa tämä