Tälle sivulle on kerätty kaikki Chuck Dyken Johdatus lännenelokuvien sielunmaisemaan -artikkelisarjan osat.
Osa I: Elämää hevosoopperassa (2/09)
Yhdeksänvuotiaasta neljätoistavuotiaaksi asti kävin elokuvissa joka lauantain iltapäivänäytöksessä. Lippu maksoi 12 senttiä. Ystäväporukkamme oli melkein aina jonon kärjessä, jotta ehtisimme vallata paikat yläparven keskeltä, suoraan projektorin valokeilan alta. Muutamana lauantaina en toki päässyt, mutta usein niin ei käynyt. Seurasimme tietysti John Waynen vanavedessä hänen matkaansa merijalkaväen joukoissa yli Tyynen valtameren, ja silloin tällöin pyöri Tarzan – Johnny Weissmüller voi yhä paksummin heilahdellessaan liaanilla kohti uraansa Viidakko-Jiminä. Lassiet, Disneyn leffat ja muut ”perhe-elokuvat” eivät pyörineet lauantaisin. Niitä piti mennä katsomaan sunnuntaina, ja ne maksoivat 30 senttiä. Kolmisenkymmentä kertaa vuodessa lauantai-iltapäivän leffa oli länkkäri. Pidin Roy Rogersista enemmän kuin Gene Autrystä, kunnes eräänä vuonna menimme katsomaan Gene Autryn Rodeota. Vaihdoin puolta heti. Lue lisää…
Osa II: Missäs ne kellot soivatkaan? (3/09)
Tarinamme alkaa Hemingwayn romaanin Kenelle kellot soivat elokuvaversiosta. Gary ja Ingrid joutuivat 1943 kasvokkain Sam Woodin raukeassa ohjauksessa. Kun muistelemme Casablancan sähköistämää yleisöä vain vuotta aikaisemmin, on Kenelle kellot soivatsuorastaan ihmeellisen tylsä. Mistä sen tylsyys ponnistaa? Hemingwaysta ainakin varmasti. Viime vuosien feministinen kritiikki on osoittanut pääsemättömästi, miten keskenkasvuinen hänen näkemyksensä maailmasta oli. Toinen syy on ajan yhdysvaltalainen elokuvayleisö. Lue lisää…
Osa III: Kodin tahdon min tanhuilla (4/09)
Kävin ensimmäiset kerrat elokuvissa äitini kanssa. Ensimmäinen oli Bambi, ja se oli kauhea kokemus, kuten monille muille ikäisilleni. Selvisin kuitenkin. Juonnan itse asiassa mieltymykseni riistan makuun tuosta kokemuksesta – asiaa tosin pitäisi tutkia tarkemmin. Toisella kertaa äitini ei varmaankaan saanut hankittua lastenvahtia, sillä hän vei minut katsomaan Pirunsaaren vankeja (Passage to Marseille, 1944). Sekin oli huimaava elämys. Olin tuolloin seitsemänvuotias. Ja nyt en vitsaile. Revi siitä, Scorsese. Lue lisää…
Osa IV: Musiikki tekee hyvää ruoansulatukselle (1/10)
Leffadiggarit intoilevat Sergio Leonen Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) alkuteksteistä, mutta elokuvaa ymmärtääkseen on kelattava ohi laukkaavien punaisten hevosten ja musiikin ja lähdettävä kasvoista. Tämä leffa on toki ilmiselvästi kolmas osa trilogiassa, jonka Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964) aloitti – mutta Zarathustralle loput ovat aina myös alkuja. Hyvät, pahat ja rumat kattaa paljon suuremman intellektuaalisen ja kulttuurisen tilan kuin ne kaksi muuta. Lisäksi tyylilajistaan ja tapahtumapaikoistaan huolimatta se on eurooppalaisimpia koskaan tehtyjä elokuvia. Jos kahdennenkymmenennen vuosisadan eurooppalaista intellektuaalista elämää voidaan kutsua ”Nietzschen jälkeiseksi ajaksi”, tässä on tuon aikakauden suuri elokuva. Lue lisää…
Osa V: Piikkilankoja preerialla (2/10)
Kun Shane – etäisten laaksojen mies (Shane, 1953) tuli elokuvateattereihin, sitä mainostettiin aikuisten länkkärinä. Tämä näytti tarkoittavan sitä, että hevosilla ei ollut nimiä. No joo, toki leffassa vihjattiin, että Joeyn äiti olisi halunnut olla silleen Shanen kanssa, mutta tämä ”aikuisten juttu” pidettiin taka-alalla. Monet eivät varmaan edes huomanneet sitä. Vielä harvemmat huomasivat vihjaukset siihen, että Shane olisi halunnut olla silleen Joeyn kanssa. Tuo juttu häilyy näköpiirissä nykyään, mutta tuona menneenä aikana siitä ei näkynyt vilahdustakaan. Silloin aikuisuudella oli rajansa. Lue lisää…
