Olet täällä

Toinen kirje Iljalle

Toinen kirje Iljalle

niin & näin 3/19

Hyvä Ilja,

kiitos kirjeestäsi, jossa lähdit ounastelemaan eteenpäin vastaan väittämisen sijaan. Kuten toteat, pitkä muoto tuntuu hyvältä pakkotiivistämisen aikana. Aivan yhtä ilahduttavaa on käydä kirjeenvaihtoa ilman akateemiseen kulttuuriin liian usein kuuluvaa argumenttien pilkuntarkkaa purkua ja vasta-argumenttien rakentamista – piilevän tai avoimen kilpailuhenkisesti.

Luin kirjeesi juuri palattuamme tiluksilta. Takana on pian toinen kuiva kesä, ja kaivomme uhkaa kuivua viime vuoden tapaan. Niin ei ole koskaan käynyt niinä vuosikymmeninä, joina kaivo on ollut meillä käytössä. Pelkään, että olosuhteiden odotushorisontti on muuttumassa. Kaikki tämä näkyy kasvimailla: yhdet pärjäävät, toiset kärsivät, ja asioita täytyy alkaa opetella uudelleen. Pinaatti kellertää, mutta italialainen herkku villisikuri varmaan luulee olevansa Välimeren äärellä, sillä se rehottaa iloisesti. Jätimme enemmän maanparannuskasveja maanpeitoksi, eikä maahan ilmestynyt ehkä siksi niin rajuja halkeamia kuin viime vuonna. Mutta jos kuivuus yleistyy, en tiedä, miten käy.

Olemme vaimoni kanssa hoitaneet äitini lapsuudenkodin kasvimaita vuosikausia, ja pitkällä työllä tiivis savimaa on muuttunut yhä mehevämmäksi mullaksi. Se vaatii kuitenkin jatkuvaa ylläpitotyötä, sillä yhdenkin vuoden laiskottelu kostautuu, ja maaperän järjestelmä alkaa huojahtaa takaisin kohti savista luonnettaan. Ennalleen sekään ei palaisi, mutta meidän ja lukemattomien eliöiden yhteistyöllä ylläpidetyt sato- ja rikkakasveille, kastemadoille ja vaikka mille suotuisat olosuhteet kärsisivät. Jotain aivan muuta tulisi tilalle.

Meillä ei ole jälkikasvua, enkä tiedä, tuleeko kukaan koskaan jatkamaan tätä ylläpitotyötä jälkeemme. Kasvimaita voi joskus kohdata pieni maailmanloppu. Silti jokaisen vuoden raadanta kompostin, katteen, maanparannuskasvien ja muun äärellä tuntuu merkitykselliseltä. Ei vain saamamme sadon vuoksi vaan siksi, että näemme maan muuttuvan. Se on merkityksellistä, vaikka se ei ole ikuista.

Filosofit ja puutarhat ovat vähän vaarallinen yhdistelmä, sillä historiassa on paljon esimerkkejä suureellisista mutta ontuvista aatoksista, joita on kehitelty oman kasvimaan äärellä (on sitä hoidettu omin käsin tai palvelusväen voimin). Minä olen onnekseni saanut oppia sekä ajattelussa että puutarhanhoidossa usealta rakkaalta ja viisaalta ihmiseltä, jotka ovat pitäneet kourieni lisäksi ajatukseni lähempänä maata ja sen kuhinaa.

Siksi minun luontosuhteistani tärkein lienee kompostin kanssa. Se ei ole vertauskuva millekään, enkä yritä hakea siitä oppitunteja yhteiskunnasta, moraalista tai muustakaan. Komposti on sitä mitä se on, käsittämättömän rikkaan elämän hyörinän koti, jota yritän pitää yllä sekä äärimmäisen voimaperäisellä työllä että antamalla sen olla itsekseen suurimman osan ajasta. Joka vuosi kymmeniä kottikärryllisiä tätä elämää siirtyy kasvimaille edistämään muutosta ja pitämään sitä yllä, ja uusi läjä kehkeytyy tekeytymään.

Minulla onkin itse asiassa aika heikko tietämys sellaisista paikallisten ympäristöjen muutoksista, joista puhut. Katseeni on useimmiten mullassa, ja vaimoni kiskaisee sen välillä kohti ympäristömme kasveja ja eläimiä. Tunnen niitä häpeällisen huonosti.

Työhuoneellani taas yritän katsoa kauemmas, tutkimusartikkelien, raporttien ja uutisten avulla. Ennen tiluksille lähtöä viimeistelin tänä aamuna kirjoituksen, joka sekin käsitteli maata – tarkemmin sanoen IPCC:n tuoretta maankäyttöä ja ilmastoa koskevaa erikoisraporttia. Sekin kertoo olosuhteiden odotushorisontin muutoksista sekä ihmistoiminnan väistämättömästä nivoutumisesta luonnon ilmiöihin. Raportti oli paljon vaikeampaa luettavaa kuin edellinen 1,5°C asteen ”turvarajaa” käsitellyt erikoisraportti, sillä siinä korostuvat toisiinsa monimutkaisesti vaikuttavat luonnon ja ihmistoiminnan prosessit sekä tästä syntyvä ennakoinnin vaikeus – ja lopulta sellainen hallinnan mahdottomuus, josta puhut.

Huomioni kiinnitti etenkin se, miten riittämättömät päästöleikkaukset kasvattavat riskiä sellaisiin metsittämisen tai bioenergian tuotannon mittakaavoihin, joiden muut seuraukset olisivat hyvin vaarallisia. Hiilen sidonnan saavutukset voisivat myös osoittautua haavoittuvaisiksi, kuten tämän hetken metsä- ja maastopalot hyvin kuvastavat. Sekä päästöleikkauksissa että luonnollisten nielujen tukemisessa täytyisi edetä, mutta Suomessakin jumitetaan juupaseipästelyssä. Se vie kohti valintoja ruton ja koleran välillä.

Vaikka Amazonin ja monien muiden alueiden metsä- ja maastopalot ovat pelottavia, en olekaan lopulta ajatellut niinkään niitä vaan tulevien valintojen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Meidän mahdollisuutemme tehdä edes pieniä merkityksellisiä tekoja Amazonin suhteen ovat kovin kapeat – lähinnä Suomen toiminta EU:ssa olisi tässä kohtaa iso mahdollisuus, jos EU ei olisi poliittisesti niin toivottomassa sekasotkussa ja Brasilian hallinto ”voimamiesten” leviävän kultin rohkaisema. Sen sijaan suomalaisilla valinnoilla metsien ja maatalouden käytännöissä on merkitys sille, millaisia tulevia valinnan mahdollisuuksia rakentuu – jo esimerkkinä olemme kokoamme suurempia, lobbareiden toiminnasta puhumattakaan. Se on yksi merkityksellisten tekojen alue, johon täkäläisen ihmisen on helpompi kurottaa kuin kaukana roihuavaan sademetsään.

Kuten olen monissa teksteissä todennut, tuskailu tekojen merkityksellisyyden kanssa ei palaudu vain ongelmien valtavuuteen vaan myös siihen, että ihmisten on vaikea mieltää itsensä muina kuin yksilötekojen tekijöinä. Sellainen aktiivisuus, joka kääntää maiden poliittista kulttuuria, tuntuu tällä hetkellä kuuluvan ensisijaisesti muukalaiskammoisuuden ja nurkkakuntaisuuden edistämiselle. Jos muun luonnon suhteen vallalla onkin edelleen tietty hallinnan ja kontrollin hybris, kuten kirjoitat, omaan poliittiseen tulevaisuuteen suhtaudutaan sellaisena ”luonnonvälttämättömyytenä”, joka on sukua etäisille jumalille. Se saa minut välillä epätoivoiseksi.

Mutta koska muutaman vuoden sisään on tapahtunut niin nopeita ja niin yllättäviä poliittisia käännöksiä, en voi suhtautua nykykehitykseenkään vääjäämättömyytenä. Tulevien valintojen mahdollisuusavaruudet muokkautuvat kyllä koko ajan kapeammiksi, sillä aineellinen maailma ei arvomuutoksia odottele. Kuten sanot, jonkin suhteen merkityksellisyys kuihtuu, mutta siksi yritänkin katsoa työhuoneella ja luennoidessani niihin asioihin, joiden suhteen voin sitä löytää.

Ja kun en jaksa, minulla on kompostini.

Ystävyydellä,

Ville

[Takaisin kirjeenvaihtoon]

Jaa tämä