Olet täällä

Pääkirjoitus 4/14

Pääkirjoitus 4/14

niin & näin 4/14
LiiteKoko
PDF icon netn144-01.pdf91.74 KB

”Talvivaara”. Kenties kadonneen muumikirjan käsikirjoitus, tai ehkä pahantahtoinen boreaalinen tekoäly.

Kaavailtuna toiminta-aikanaan laitos olisi tuottanut jätekiveä yhtä paljon kuin kaikki Suomen kaivokset ovat viimeisen 500 vuoden aikana tuottaneet yhteensä.

*

Alueen malmiot löydettiin jo 1970-luvulla, mutta vasta viime vuosina kaivannaisteknologian arveltiin pystyvän tuottamaan riittävästi lisäarvoa pörssiyhtiölle. Talvivaara on anneiltaan ”epäkonventionaalinen”, koska malmipitoisuudet ovat pieniä (nikkeli 0,22 %, sinkki 0,50 %) ja jatkojalostus on vähintäänkin työlästä. Epäkonventionaalisten luonnonvarojen hyödyntäminen on teknologisesti ja taloudellisesti koko ajan kintaalla, ja siksi laitosten kannattavuus riippuu täysin maailmanmarkkinahinnoista. Kaivannais- ja öljyteollisuus ovat siirtyneet viime vuosina enenevässä määrin epäkonventionaalisille lähteille. Tämä vaihtaa alkutuotannon paradigmaa ja naittaa sen saumattomasti finanssikapitalismin arvonmuodostukseen.

Esimerkiksi epäkonventionaalisen öljyn tuotanto (liuskeöljy ja öljyhiekka) joutui syksyn kuluessa historialliseen pinteeseen. Kun öljyn maailmanmarkkinahinta on laskenut rajusti, epätyypillisten lähteiden tuotanto ei juuri kannata. On arvioita, että liuskeöljyn kannattavuus edellyttää vähintään sadan dollarin barrelihinnan. Seuraukset ovat pimennossa ja arvaamattomissa, vastaavasta hintatilanteesta ei ole juuri näyttöä. Energiatutkija Gail Tverberg arvioi tilanteen johtavan globaaliin deflaatiokierteeseen.

*

Kaivoslaki on vähintäänkin kummallinen jäänne Suomen teollistumisajasta ja nousevan raskaan teollisuuden pohjattomasta resurssinälästä. Teoriassa kuka tahansa voi Suomessa tehdä haluamansa valtauksen. Käytännössä nämä hulvattomat jokamiehenoikeudet ovat nykyisellään vain suuryhtiöillä, mieluiten kansainvälisillä sellaisilla.

Talvivaara ei ole poikkeus vaan raskaan teollisen nihilismin metonymia. Tällä hetkellä yli kymmenesosa Suomen pinta-alasta on varattu tai vallattu kaivosteollisuudelle. Niin ikään luonnonsuojelualueilla on varauksia noin 4 900 neliökilometriä, kertoo Tukes. Metallijalosteet ovat siellä missä täysteollistunut sivilisaatio. Viimeistään patojen murtuessa on selvää, että mitään jälkiteollista yhteiskuntaa ei ole koskaan ollutkaan. Raskas alkutuotanto ja teollisuus ovat vain sopivan kaukana kaupungeista, etenkin pääkaupungeista.

Siksi Talvivaaran tapauksen ei tarvitse muistuttaa niinkään taloudellisesta hybriksestä tai siitä, että teknologia voi pettää. Paremminkin: jos kaivannaisteknologia ei olisi pettänyt, ongelma ei edes olisi päässyt pintautumaan.

Hallitus on haasteesta innoissaan, korkeintaan pikkuisen huolissaan. 14.11. Alexander Stubb twiittasi klassikon:

"Kiitos #Talvivaara! Vastoinkäymisistä huolimatta hienoa toimintaa. Oli hienoa kuunnella ja keskustella. Täysi tuki hallitukselta…"

Paineen alla pääministeri toki nopeasti korjasi tarkoittavansa työntekijöiden parasta ja muuta kivaa. Ei silti voi välttyä ajatukselta, että Stubb oli hetken rehellisesti tuhohalun ukkosenjohdatin.

Tuhohalua, toisin sanoen: uusia rohkeita yrittäjiä, ennakkoluulottomia hankkeita. Teollisuuden toimintaedellytyksien parantamista. Uutta osaamista ja teknologiaa. Suomalaista työtä.

*

Kuusilammen avolouhosta ja bioliuotuskasaa voi seurata web-kameroilla. Aavemaisen autiossa marraskuisessa valossa voi nähdä välillä vilahtavan ihmishahmon tai huoltoauton. Maisema on kuollut. Mikä massiivinen hautuumaa. Viimeinen ihminen kävelee bioliuotuskasan reunalla ja pysähtyy.

Muistuu mieleen Juno uhoamassa Vergiliuksen Aeneis-eepoksen seitsemännessä kirjassa: Acheronta movebo, ”siirrän manalaa”. Kuusilammen avolouhos todella näyttää siltä kuin jokin idioottijumaluus olisi myllännyt syvyyksiä puolihuolimattomasti ja jättänyt sitten silleen.

Yhtiö kertoo, että pintamaa on otettu talteen ja varastoitu odottamaan aikaa, jolloin aluetta aletaan entisöidä. Tuntuu mustanhupaiselta kuvitella, että jossakin on käsittämättömät määrät humusta, joka odottaa kärsivällisesti, että kallioperästä poistetaan malmi. Kenties alueen kasvitkin on lajiteltu siististi steriiliin tehdashalliin Ikean ruukuissa ja villieläimet on sijoitettu työntekijöiden perheisiin.

*

Viimeistään Tšernobylin onnettomuudesta alkaen on ollut selvää, että pikatahtiin maallistuneessa lännessä kirkot ja temppelit ovat enää turisteille, ja väkevä pyhyyden kokemus löytyy luonnontuhon merkkipaikoilta. Durkheimilaisittain tämä tarkoittaa kokemuksellisen pyhyyden akselilla siirtymistä kontemplatiivisesta ”oikean käden” pyhästä ”vasemman käden” arvaamattomaan, likaiseen ja tuhoavaan pyhään. Talvivaara on saastumisen kirkko.

*

Talvivaaran kaivosalue jakaa pyhän paikan tuntomerkit. Se on ei-inhimillisen vaarallinen. Tuota vaaraa ihmiset yrittävät hallita ja kanavoida. Ulkopuolisilla ei ole asiaa alueelle. Vain harvoilla on tarkka tieto siitä, mitä paikalla tapahtuu. Väkivalta on hädin tuskin pinnan alla, ja uhrauksia tarvitaan. Jollain tavalla paikka on silti äärimmäisen tarpeellinen, mutta koska kukaan ei täsmälleen tiedä miksi, sen olemisen oikeutusta on pakko puolustaa dogmaattisesti.

*

Jokainen pyhä paikka varjelee aarteenaan mätänemisen salaisuutta. Talvivaara pervertoi nyrkkisäännön omaperäisesti. Laitoksen kotisivut kertovat:

”Rautaa ja rikkiä hapettavat bakteerit, joita Talvivaara käyttää biokasaliuotusprosessissa, kasvavat luonnostaan malmissa. Ne ovat alueen kotoperäisiä mikrobeja ja siksi ne ovat hyvin sopeutuneet vallitseviin ympäristöolosuhteisiin.”

Vielä 1970-luvulla saatettiin olla analyyttisen huolissaan poliittisen mielikuvituksen miehittämisestä. Nykyinen biotaloudellinen pääoma rekuperoi yhdellä virkkeellä jo pieneliötkin. Miten olisi ollut hienoa uskoa, että kainuulaiset bakteerit ovat viimeinen puolustuslinja, vaan ei, ne ovat koko laitoksen ensisijainen edellytys.  

*

Nikkeliä ja sinkkiä, kuparia ja kobolttia. 61 neliökilometriä raskasmetallipitoista kallioperää louhittu auki. Talvivaaran kotisivuilla lukee, että kaivosalue on edelleen ”ylösajovaiheessa”, vaikka se on vajonnut monessa merkityksessä pohjalle. Samoin kuin vaikkapa fissioreaktoreita, Talvivaaran kokoisia laitoksia on hyvin hidasta ja hankalaa pysäyttää. Kun maanalinen on kerran saatu liikkeelle, se on töin tuskin enää ihmiskäsissä.

Kuten niin moni teknologian filosofi on muistuttanut, konetta voidaan ymmärtää vasta, kun se on rikkoutunut ja pysähtynyt. Vasta patojen murtumisen ja konkurssin jälkeen laitos paljastaa totuutensa: ”eettinen kaivostoiminta”, ”vihreä kasvu” ja ”kestävä kehitys” ovat poliittisia sumuverhoja, joiden moralistinen onka kietoo kainuulaista maisemaa. Johdonmukaista kyllä ”eettinen kulutus” on pääosin samaa vihreän kapitalismin käsitearsenaalia ja etiikkalaastaria.

*

Toisin kuin toisteltu, Talvivaarasta ei pidä ottaa opikseen ja rakentaa parempia talvivaaroja, joissa ”hyvät käytännöt” tai ”kestävän kehityksen periaatteet” toteutuvat. Unelma talouskasvusta ja universaalista materiaalisesta hyvästä tarvitsevat yöpuolekseen luonnontuhon. Toisinaan tämä materiaalinen tiedostamaton pääsee hetkeksi purkautumaan päivätajuntaan ja poliitikko huolestuu. Ongelmaa ratkotaan sitten paremmalla sääntelyllä tai hetkellisellä paheksunnalla.

Talvivaara ja sen kaltaiset rakenteelliset rikokset ovat suvereeniuttaan etiikattomia, lähellä pyhän kokemuksellisia rakenteita. Talvivaaroja on siksi turha puolustaa tai kumota eettisin argumentein. Kainuun korvessa on tiedostaen ja tiedostamatta kajottu luonnonperustoihin, jotka sekoittavat ihmisveren nopeasti ja syvältä. Kuroutumaton haava aukeaa moraalin tuolle puolen. Mutta siitä voi kesiä poliittinen filosofia, jonka toivoisi etsivän liittolaisuuksia uskontotieteistä geologiaan.

Asiasanat: Talvivaara, [HTML]
Teema/osio: Pääkirjoitus
Paperilehden sivut: 3–4

Jaa tämä