Olet täällä

Sävelten harmoniasta hälyjen taiteeseen

Sävelten harmoniasta hälyjen taiteeseen

niin & näin 4/18

Luigi Russolo, Hälyjen taide (L’arte dei rumori, 1916). Suom. Tanja Tiekso & Janne Löppönen (Marinettin runojen suomennokset). Tutkijaliitto, Helsinki 2018. 99 s.

Viime vuosina on ilmestynyt suomenkielisinä käännöksinä monia 1900-luvun alun avantgardistisia tekstejä, kuten André Bretonin ja Philippe Soupault’n vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt surrealistinen teos Magneettikentät (Les champs magnétiques, 1919) sekä Tomi Huttusen toimittama kokoelma Venäläisen avantgarden manifestit (2014). Uusin teos tässä jatkumossa on Luigi Russolon Hälyjen taide (2018), joka on Tanja Tiekson kääntämä kokoelma Russolon manifesteja vuosilta 1913–1916. Kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran italiaksi vuonna 1916.

Luigi Russolo (1885–1947) aloitti taiteellisen uransa kuvataiteilijana mutta siirtyi lopulta hälytaiteensa pariin. Kokoelman aloittaa ”Hälyjen taide – futuristinen manifesti” (1913), jossa Russolo luonnostelee suuntaviivoja uudenlaiselle musiikille. Hänen mukaansa länsimainen taidemusiikki on tullut tiensä päähän, sillä se ei enää resonoi teollistuneen 1900-luvun alun yhteiskunnan ja sen luoman modernin elämäntavan kanssa:

Me futuristit olemme kaikki syvästi rakastaneet ja nauttineet suurten mestareiden harmonioista. Beethoven ja Wagner ovat ravistelleet hermojamme ja sydämiämme monien vuosien ajan. Nyt olemme saaneet tarpeeksemme ja nautimme paljon enemmän raitiovaunujen, polttomoottorien, kärryjen ja huutavien väkijoukkojen hälyjen yhdistelemisestä mielikuvituksessamme kuin vaikkapa ”Eroican” tai ”Pastoraalin” kuulemisesta yhä uudelleen. (25)

Russolon hahmotteleman hälyjen taiteen on siis tarkoitus korvata länsimainen orkesterimusiikki uudenlaisilla äänillä, jotka puhuttelevat modernia kuulijaa. Toteuttaakseen tavoitteensa hän kehitti yhdessä taiteilija Ugo Piattin (1888–1953) kanssa hälyvirittimillä (intonarumori) soitettavaa musiikkia. Hälyjen taide ei Russolon mukaan koostu pelkästään luonnon- ja elämänäänien imitoinnista vaan harmonisesti ja rytmisesti yhdistellyistä ja säädellyistä hälyistä. Hälyjen taide ei siis ole sattumanvaraista, vaan perinteisen orkesterimusiikin tavoin ”sävellettyä musiikkia”. Russolo kuvailee ulistajia, jyristäjiä, rätistäjiä, pamauttajia, pulputtajia ja muita uudenlaisia soittimia sekä nuotinnosjärjestelmää erityisesti kokoelmaan sisältyvissä kirjoituksissaan ”Hälyvirittimet” sekä ”Enharmoninen kirjoitus”.

Russolon käsitys hälystä on osittain sisäisesti ristiriitainen. Hän toteaa vuoden 1913 manifestissaan, että menneiden vuosisatojen elämä oli hiljaista ja häly syntyi vasta teollisen vallankumouksen ja Euroopan modernisaatiokehityksen myötä. Myös luonto on hänen mukaansa hiljaa vesiputouksia, satunnaisia myrskyjä ja muita sääilmiöitä lukuun ottamatta (23), vaikka täysin hiljainen luonnonympäristö tuntuu absurdilta ajatukselta. Toisaalta Russolo kuitenkin kuvaa luonnon hälyääniä laajasti tekstissään ”Luonnon ja elämän hälyt (sointivärit ja rytmit)”:

Kun sade tippuu maahan ryppäittäin, seuraa matala yleissävel. Kun sen sijaan sataa paljon, on sateen häly paljon korkeampi kuin sen yleissävel. Tämä selittää sitä, miksi sade niin hyvin säestää tuulta. Itse asiassa, kun tuuli suhisee korkealta ja itsepintaisesti, ja kun vesi piiskaa rajusti, äänenkorkeus nousee. Se aivan kuin myötäilee tuulta, joka hallitsee ja johtaa aloittaen alusta taas, kun tuuli hetkellisesti lakkaa. Jälleen tavallisella, vähän matalammalla äänenkorkeudellaan. (47)

Russolon ajatukset uudenlaisesta musiikista saivat paljon vaikutteita muilta futuristeilta, erityisesti Filippo Marinettilta. Samoin kuin avantgardistien äänirunous kokeili ihmisäänen ja kielen äänteiden rajoja, Russolon hälyviritinorkesteri tutki luonnon ja koneiden tuottamia ääniä. Hälyjen taidetta ei otettu vastaan niin suopeasti kuin Russolo olisi toivonut, mikä käy ilmi erityisesti Russolon kriitikoilleen kirjoittamasta vastineesta ”Polemiikkia, taisteluita ja hälyvirittimien ensiesiintymiset”, jossa hän kuvailee värikkäästi muun muassa hälyviritinorkesterin ensimmäisen julkisen esiintymisen synnyttämää nyrkkitappelua Teatro dal Vermessä Milanossa 21.4.1914 (35–37).

Vaikka Russolon hälyviritinkiertueiden vaikutus jäi omana aikanaan osittain vaisuksi, Hälyjen taide on vaikuttanut monin tavoin 1900-luvun kokeelliseen musiikkiin John Cagen sävellyksistä Einstürzende Neubautenin soitinkokeiluihin. Avantgardistinen äänirunous ja varhainen kokeellinen musiikki, jota Russolon hälyjen taide edustaa, toivat esille äänten kokemuksellisen vaikutuksen. Esimerkiksi Cage on käsitellyt myöhemmin sattumanvaraisia hälyääniä yleisöstä lähteviin ääniin perustuvassa teoksessa 4’33”.

Tiekso käsittelee esipuheessaan häly- ja musiikkiteorian ohella myös Russolon suhdetta futuristien kannattamaan fasismiin. Veli-Matti Huhta kritisoi Mustekalassa julkaistussa arviossaan, että Tiekso ”on antamassa Russololle synninpäästöä” poliittisesta ideologiasta1. Kritiikki osuu siinä mielessä ohi maalin, että Tiekso kyllä nostaa selvästi Russolon fasismikytkökset esille (18). Tiekso toteaa, ettei Russolo kirjoittanut manifesteissaan tai artikkeleissaan suoranaisesti fasismista tai politiikasta (19). Fasismiin vivahtava futuristien väkivaltainen eetos näkyy kuitenkin kokoelmassa erityisesti kirjoituksessa ”Sodan hälyt”:

Kuinka hän odottaakaan seurauksia! Kuinka toivoo pääsevänsä tunkeutumaan jalkaisin itävaltalaisten juoksuhautoihin ja iskeytymään bunkkereihin hiljentääkseen vihollisen tykistön! Patteriston, joka vastaa, tuo kirottu patteristo joka lähettää kranaattejaan, raivoisia sirpaleitaan! Hän tunnistaa teille ominaiset hälyt. Hän tietää, että tietty häly toteuttaa määrättyä tuhotyötä ja toinen raivaa salamannopeasti tien niille, jotka pistimillä viimeistelevät voitokkaan tehtävän. (61)

Poliittiset kytkökset olivat tyypillisiä monille 1900-luvun alun avantgarderyhmittymille, mutta vaikka monet näistä politisoituivat voimakkaasti – esimerkiksi surrealismi ja Berliinin dada kommunismin piirissä ja futurismi fasismin – avantgardistiset taidekokeilut kuitenkin kantoivat poliittis-ideologisten raja-aitojen yli. Futurismin tunnetuin fasistinen taiteilija Marinetti esimerkiksi kävi kesällä 1915 kirjeenvaihtoa Hugo Ballin kanssa, joka dadaistisen äänirunouden kaudella oli kiinnostunut pikemminkin Bakuninin anarkismin teoriasta2. Futuristinen äänirunous muistutti estetiikaltaan esimerkiksi 1910-luvun venäläistä kokeellista runoutta, joka oli pikemmin kallellaan kommunistiseen ideologiaan. Ongelman ydin onkin siinä, miten suhtautua futurismin ja fasismin suhteeseen. Missä määrin taiteellisella toiminnalla perustellaan väkivaltaista politiikkaa?

Russoloa voi kritisoida niin manifestiensa ristiriitaisuuksista kuin fasismikytköksistä. Hälyjen taiteesta on kuitenkin muodostunut kokeellisen musiikin klassikkoteos ja merkittävä osa avantgarden manifesteja. Siksi on merkittävää, että teos on ilmestynyt vihdoin suomeksi sujuvana käännöksenä, ideologisista ongelmistaan huolimatta.


Viitteet & Kirjallisuus

  1. 1. Veli-Matti Huhta, Mies ja ääni – Luigi Russolon Hälyjen taide. Mustekala.info 2.8.2018. Verkossa: mustekala.info/kritiikit/mies-ja-aani-luigi-russolon-halyjen-taide/
  2. 2. Hugo Ball, Die Flucht aus der Zeit. Duncker & Humblot, München 1927, 39.

Asiasanat: häly, ääni, nykytaide, musiikki, avantgarde
Teema/osio: Kirja-arviot
Henkilöviitteet: Russolo, Luigi
Teokset: Luigi Russolo, Hälyjen taide
Paperilehden sivut: Verkkotekstit

Jaa tämä